Apu

Timo Tuuha opettaa Sallassa turisteille, miten poron erottaa hirvestä: "Hirvi on todella iso eläin – valtava"

Timo Tuuha opettaa Sallassa turisteille, miten poron erottaa hirvestä: "Hirvi on todella iso eläin – valtava"
Timo Tuuha viihtyy metsän sylissä ja opastaa turisteja porojen ja suomalaisen luontosuhteen saloihin. – Suomen kielessä on hieno sana, jota ei oikein voi kääntää. Minulle se tarkoittaa sitä, että ei eletä luonnosta vaan luonnon kanssa, Tuuha sanoo.
Julkaistu: 3.10.2022

Metsä on harvinaisen upeaa. Koskematonta ikimetsää, sellaista kuin metsät vanhoissa saduissa. Vuosisatoja vanhat puut kurottavat korkeina kohti pohjoista taivasta. Maahan omaan tahtiinsa kaatuneet mässähtelevät lahoina vaelluskengän alla. Monimuotoisuus kukoistaa.

– Tämä on minun sielunmaisemani. Vanhoja petäjiä ja vähän puronnoroa. Eikä ketään missään. Timo Tuuha sanoo.

Tuuha kiinnittää jäljityspannan Köpön kaulaan. Koira tietää mitä on odotettavissa ja kihisee innosta. Tällä kertaa kyse on tosin vain harjoitusajosta, sillä maalinnun metsästyskausi alkaa vasta parin viikon päästä.

Kun isäntä laskee irti, koira karkaa saman tien näkyvistä. Lähdemme Tuuhan johdolla kävelemään Köpön perään.

Sallassa syntynyt Tuuha pistäytyi parikymppisenä kokeilemassa elämää etelämpänä ajatuksenaan matematiikan opettajan ammatti. Vuoden Jyväskylässä asuttuaan Tuuha palasi pohjoiseen opiskelemaan matkailualan perustutkintoa.

Tulenteko ja kahvien keittely sujuu Timo Tuuhalta huomaamattoman sulavasti.

Kymmenisen vuotta sitten Tuuha tuli Salla Wilderness Park -poropuistoon työharjoitteluun ja on nykyään yksi yritystä pyörittävän osuuskunnan yhdeksästä jäsenestä.

Nyt kuljemme jo Tuuhan mielimaisemassa. Mutta palataan vielä muutama tunti taaksepäin.

Melkein kaikki asiakkaat ulkomailta

Tuuhan työpäivä Sallan poropuistossa alkaa kahvikupin ääreltä. Ennen päivän turistiryhmän saapumista hän ehtii istahtaa hetkeksi kahvihuoneen pöytään ja turista työkavereidensa kanssa aamun kuulumiset.

Poropuiston englanninkielisen nimen kanssa on kuulemma ollut jumppaamista, jotta puiston palvelutarjonnan laajuus kävisi nimestä ilmi.

Nimellä on väliä, sillä noin 90 prosenttia puiston asiakkaista tulee ulkomailta. Tasainen kävijävirta perustuu jatkuvaan asiakashankintaan ja toimiviin kontakteihin kansainvälisten matkanjärjestäjien kanssa. Heitä käy Sallassa säännöllisesti, ja parin viikon päästä Tuuha itse on lähdössä messuille Amsterdamiin.

– Lontoon murteellahan nämä hommat enimmäkseen hoidetaan, sekä maailmalla että täällä Sallassa. Tuota kohta alkavaa kierrostakaan en ole vetänyt suomeksi koko kesänä.

Tämän aamupäivän 14 asiakasta ovat kaikki Hollannista. Paikallinen toimisto myy matkailijoille Lapin-kiertuetta, johon vierailu poropuistossa kuuluu.

Tuuha toivottaa tulijat tervetulleiksi ja opastaa heidät auditorioon. Tottuneen esiintyjän ottein hän asettuu yleisönsä eteen ja käynnistää diashow’n. Lontoon murre on hallussa vaikeita sanoja myöten – aksentti on kyllä vahvasti suomalainen, mutta se istuu täydellisesti Tuuhan leppoisan jutustelevaan tyyliin.

Esitys käy läpi poron ja samalla poromiesten vuodenkierron. Sisältö on informatiivista myös suomaiselle.

Kyllähän sen periaatteessa tiesi, että jokainen tunturissa kulkeva poro on jonkun omaisuutta, mutta kertaus on opintojen äiti. Sitä taas en edes tiennyt, että poromiehet suorastaan iloitsevat itikoista. Mitä enemmän kesällä on sääskiä, sitä tiiviimpään nippuun porot kerääntyvät. Kun porukka on kasassa, se on helppo saattaa erotukseen.

Yksi hollantilaisista kysyy, mistä erottaa hirven ja poron. Tähän niin kuin kaikkiin muihinkin kysymyksiin Tuuha vastaa hyväntuulisesti myhäillen.

– Niitä on kyllä aika vaikea sekoittaa keskenään. Hirvi on todella iso eläin. Valtava. Hirveen verrattuna isoinkin poro on pieni.

"Työkaveri sai melkein sydänkohtauksen"

Esityksen jälkeen päästään vihdoin pihalle. Tuuha hyppää valkoiseen Transitiin ja käynnistää moottorin. Viereiselle penkille istahtaa vuoden verran poropuistossa työskennellyt italailainen Matteo Pinter.

Ajamme portista sisään puiston alueelle. Puiston kuusikymmentä poroa elävät kahdensadan hehtaarin tontilla pitkälti luonnonmukaista elämää – sillä erotuksella, että lisäruokaa on tarjolla säännöllisesti ja ihmishavaintoja taajempaan kuin tunturissa.

Puiston porot näkevät ihmisiä useammin ja saavat enemmän lisäravintoa kuin tunturissa.

Kesä on poroille kasvun ja tankkauksen aikaa. Puiston urosporoille se on tavallaan myös kesälomaa, sillä talvella ne työskentelevät vetohommissa.

Kolmivuotiaana poro on riittävän vahva vetämään, mutta koulutus alkaa jo vuoden iässä. Parhaillaan Tuuhan erityisessä hoivassa on puolitoistavuotias Keesi, josta hän uumoilee uutta keulaporoa. Tämänhetkinen luottoporo kovimmissa paikoissa on yhdeksänvuotias Urpo – ensimmäinen poro, jonka Tuuha on kouluttanut itse vasasta asti.

Tuuha kertoo, että kaikki porot ovat yksilöitä. Hänen tehtävänsä on tuntea niiden ominaisuudet ja tarpeet. Valkoiset porot ovat jänniä. Niitä on vähän, ja ne kiinnittävät ihmisten huomion. Vetäjinä ne ovat kuitenkin kehnoja, sillä jostain syystä valkoiset porot ovat yleensä luonteeltaan uneliaita.

– Muutama vuosi sitten tultiin yhtenä päivänä tänne puistoon ja oltiin aivan varmoja, että nyt on yksi meidän valkoisista kuollut. Makasi elottomana maassa eikä reagoinut mihinkään. Kun sitä sitten yritettiin alkaa siitä siirtää, sehän pomppasikin siitä pystyyn. Työkaveri sai melkein sydänkohtauksen.

Voittaako Verrari vai Humppa astumaoikeuden?

Ruokintapaikka on loivassa rinteessä tunturilammen rannalla. Tuuha pysäköi Transitin tienlaitaan, ottaa rehuämpärit esiin ja lähtee laskeutumaan rantaa kohti porolauman ympäröimänä. Huhuilu houkuttelee paikalle viimeisetkin hitaat.

On mielenkiintoista tarkkailla porojen käyttäytymistä, kun auditoriossa saadut tiedot ovat tuoreena mielessä. On esimerkiksi ensi silmäyksellä selvää, että kahdella poroista on tavallista komeammat ja kiiltävämmät sarvet.

Turistit pääsevät tekemään läheistä tuttavuutta porojen kanssa.

Tuuha kertoo, että nämä porot ovat rykimähirvaita, kuohitsematta jätettyjä urosporoja, jotka on hankittu puistoon lauman ulkopuolelta: Verrari Kuusamosta ja Humppa Savukoskelta. Kesä on kääntymässä syksyksi, ja rykimäaika, porojen kiima-aika on lähellä. Verrari ja Humppa kolistelevat kirjaimellisesti sarviaan. Kolistelussa vahvempi pääsee astumaan puiston vaatimet.

Juuri tällä hetkellä Verrari ja Humppa ovat siis kukkulan kuninkaita ja ruokajonossa ensimmäisenä. Maine on kuitenkin katoavaista, sillä juuri rykimähirvaat pudottavat sarvensa ensimmäisinä. Kastroiduilla uros­poroilla sarvet putoavat pari kuukautta myöhemmin, ja naarailla vasta keväällä.

Koska poroilla hierarkia perustuu nimenomaan sarviin, suurimman osan vuodesta naaraat ovat arvoasteikossa ylempänä.

Kumpi näistä kukkoilijoista potin sitten kerää, Verrari vai Humppa? Sitä pohditaan nokipannukahveilla kodassa, jonne seurueemme vetäytyy ruokinnan jälkeen suojaan kolealta pohjoistuulelta. Matteon veikkaus on ovela ja voimakastahtoinen Humppa. Tuuha on toista mieltä.

– Kyllä minä luulen, että se on Verrari. Se on vaan isompi ja vahvempi.

"Olisin vaikka aamusta iltaan kalalla"

Puoliltapäivin kierros on ohi. Hollantilaiset lähtevät jatkamaan matkaa pohjoisen suuntaan. Me lähdemme Tuuhan kanssa etelään, kohti yhtä hänen lempimaastoistaan, jonka hän on luvannut näyttää. Mukaan lähtee Tuuhan kuusivuotias pohjanpystykorva Köpö.

Metsässä liikkuminen on Tuuhalle enemmän kuin elämäntapa. Se on elämä. Usein ennen työpäivää tai vaihtoehtoisesti työpäivän jälkeen hän tekee maastossa parin tunnin lenkin, vuodenajasta riippuen jalan tai suksilla.

Tuuha taitaa käytännössä kaiken, mitä pohjoisessa metsässä voi tehdä. Suurin intohimo on perhokalastus, ja vuonna 2016 Tuuha voittikin perhosidonnan Suomen mestaruuden.

Tällaiselle miehelle olisi reissuseuralaisena kysyntää, mutta monessa mukana oleva Tuuha lähtee opaskeikoille enää harvakseltaan. Poropuisto työllistää kokopäiväisesti, ja lisäksi ovat henkiset syyt.

– Sen olen tähän ikään mennessä oppinut, ettei kaikkein rakkaimmista asioista pitäisi tehdä työtä. Kalastus ja metsästys ovat minulle sellaisia asioita.

Pikkupoikana Tuuha kulki metsällä isänsä ja pappansa kanssa. Taidot karttuivat, ja poika jäi koukkuun. Tuuha kertoo viihtyneensä metsässä erinomaisesti myös siinä iässä, kun muiden kylän poikien veri alkoi vetää toisaalle.

– Minähän olisin ollut vaikka aamusta iltaan siellä kalalla. Sellainen minä olin. Ja olen yhä.

Kaikkein mieluiten Tuuha sanoo liikkuvansa luonnossa nykyään yksin, vain koira seuranaan. Se on ehkä hiukan yllättävää, koska Tuuha on mainiota seuraa: puhelias, sosiaalinen ja esiintymiskykyinen. Mutta niin kuin Tuuha itsekin selittää, kyse on varmaankin sosiaalisen työn vaatimasta vastapainosta.

– Tuolla poropuistossahan minä asioin koko ajan ihmisten kanssa. Ja olen sillä tavalla levoton, että ihmisten keskellä minun on vaikea keskittyä. Mutta kun pääsen kalaan ja heitän perhoa, kaikki muu unohtuu. Sama juttu metsällä, kun koira haukkuu saalista. Mitään muuta ei mahdu sillä hetkellä mieleen. Onnistumiset ja epäonnistumiset, kaikki ne tunteet on niin voimakkaita ja todellisia.

Ikimetsästä löytyy koppelo

Olemme taas ikimetsässä, Timo Tuuhan sielunmaisamassa, metsään päästetyn Köpö-koiran kintereillä. Köpön haukku käy kiivaammaaksi. Tuuha on kuulostellut sitä koko ajan, ja nyt se alkaa vaikuttaa totiselta. Jäljitin kertoo koiran olevan meistä parinsadan metrin päässä.

Jatkamme kulkua haukun suuntaan. Näkyvyys on hyvä ja paranee entisestään, kun nousemme laakean mäennyppylän laelle. Köpö on kapean suokaistaleen toisella puolella männyn juurella ja merkkaa saalistaan.

– Kyllä sillä siellä jotain nyt on, Tuuha sanoo.

– Mutta ihan tosissaan sitä lintua saa monta kertaa etsiä, vaikka olisi kokemustakin, niin hyvin ne maastoutuu. Urosmetso on pöljä, se saattaa joskus istua ihan latvassakin. Mutta koppelo kun sulautuu männynrunkoon niin eihän sitä meinaa siitä erottaa.

Tuuha lähtee tarkastamaan tilannetta ensin yksin. Hetken puun juurella kuikuiltaan hän viittilöi vieraat perään. Ylitämme suokaistaleen, ja tosiaan – metsonaarashan se siellä istuu kolmanneksi ylimmällä oksalla. Itse en lintua sieltä älyäisi, mutta kun ensin koira ja sen jälkeen isäntä ovat sen sieltä minulle merkanneet, huomaan kyllä.

Tuuha potkaisee puunrunkoa pariin kertaan. Lopulta koppelo suostuu siivilleen ja lähtee lentoon. Köpö säntää perään, totta kai, ja kymmenessä sekunnissa molemmat ovat kadonneet silmistämme, haukku kuuluu vielä mutta kumpaakaan ei näy.

Poron aseman tokassa näkee suoraan sarvista.

Olemme valtion mailla, emme suojelualueella. Tuuhan mukaan tämäntapaista metsää on Sallan seuduilla vielä kohtuullisen paljon, mutta hakkuut väijyvät ainaisena pilvenä paratiisin yllä. Kaadetussa metsässä ei kasva vuosikymmeniin muuta kuin nuorta mäntyä.

Ilmastonmuutos alkaa näkyä myös näillä leveysasteilla. Ennen maa ehti aina jäätyä ennen ensilunta. Nykyään saattaa sataa kymmeniä senttejä lunta sulaan maahan. Se on poroille ongelma, koska niiden ravinnoksi nauttima jäkälä homehtuu lumimassan alla.

– Tai sitten sataa vettä keskellä talvea, mitä ei ennen tapahtunut ikinä. Silloinhan kinosten päälle muodostuu jääkansi, jonka läpi edes poron kopara ei pääse. Kolmen vuoden takaisena talvena porot elivät täällä tammikuusta lähtien pelkällä lupolla. Nälkähän siinä tulee. Ei sen niin pitäisi mennä.

"En ole tuollaista ennen nähnyt"

Teemme tulet ja keitämme kahvit. Tai siis Tuuha tekee ja Tuuha keittää – kaikki käy häneltä niin nopeasti ja vaivattomasti, että sivusta seuraaminen on silkkaa nautintoa. On aina hienoa katsella ihmistä, joka on taidoissaan suvereeni, olivat taidot sitten mitä tahansa.

Luonnossa töissä? Mietin, mitä se Tuuhan tapauksessa tarkoittaa. Totta kai hän sitä on, mutta osa työstä tapahtuu koneen ääressä ja joskus aivan muuallakin, myös meluisissa ja urbaaneissa ympäristöissä kuten messuilla.

Toisaalta Tuuha liikkuisi luonnossa siinäkin tapauksessa, ettei olisi siellä töissä. Harrastuksesta on tullut työ niin luontevasti, että Tuuha itsekin pitää nykyistä elämäänsä melkein ainoana mahdollisena. Ei Tuuha etelässä olisi viihtynyt, eikä matematiikan opettajana. Täällä ulkoilmassa, avaran taivaan alla, hän on aina ollut kuin kotonaan.

– Eräkulttuuri. Se on suomen kielessä hieno sana, jota ei oikein voi kääntää. Minulle se tarkoittaa sitä, että ei eletä luonnosta vaan luonnon kanssa. Luonnon ehdoilla ja luonnosta nauttien. Joka kerta kun tänne metsään lähtee kävelemään, niin jotain sieltä saa. Jos ei saalista, niin mielenrauhaa.

Eräkulttuuri tarkoittaa sitä, että eletään luonnon kanssa, selittää Timo Tuuha.

Ei saalista, ei tänään, mutta mielenrauhaa, ehdottomasti Sitä paitsi luonto osaa edelleen yllättää myös Tuuhan kaltaisen konkarin.

Istumme kaikessa rauhassa kahvilla, kun äkkiä jotain kasahtaa eteemme varvikkoon. Urosmetsohan se on, aivan harvinaisen pöljä, eikä edes kiirehdi pois nuotiopaikaltamme, törmistelee vain siinä edessämme jotenkin pöllämystyneenä, kunnes lopulta tuntuu itsekin ymmärtävän tilanteen erikoisuuden ja poistuu vaivihkaisen arvokkaasti omaan rauhaansa. Tuuha pudistelee ihmeissään päätään.

– En minä tuollaista ole ikinä nähnyt. En koskaan. Mutta nytpä sitten näin.

Kommentoi »