Salla on Suomen uusin kansallispuisto – kirjailija Juha Itkonen lähti retkelle sen rauhoittaviin tunturimaisemiin
Me suomalaiset rakastamme kansallispuistojamme, ja niistä uusin sijaitsee Itä-Lapin Sallassa. Alue tarjoaa tuntureita, sotahistoriaa ja ihanaa hiljaisuutta.
Jos sattuu olemaan Sallassa kesän ohitettua korkeimman vaiheensa, siinä kohdassa vuodenkiertoa kun yöt ovat taas öitä, mahdollisesti paras aika kiivetä tunturin laelle on illalla vähän ennen auringonlaskua. Nousu tunturikeskuksesta Pienelle Pyhätunturille kestää puolisen tuntia ja pistää mukavasti puuskuttamaan
Mäen päältä avautuu avara, ihmisistä autio maisema. Maltillinen iltatuuli heiluttaa hentoa heinää ja sitkaita puolukanvarpuja. Ilma on raikasta ja hyväilee keuhkoja.
Rajalle on 15 kilometriä. Näkee siis helposti Venäjälle asti. Näkee valtakunnanrajalla olevan Onkamojärven ja rajan toisella puolella vanhan Sallatunturin, korkeimmalta kohdaltaan 636-metrisen huipun. 1930-luvulla matkailu sen alueella oli vilkasta. Mutta sinne sekin sodissa jäi, historiaan ja muistoihin, venäläisillä ei ole ollut sille käyttöä.
Sitten on valo: länteen vajoava aurinko, joka valaa punertavankeltaisen hohteen idän suunnassa kohoaville tuntureille. Valtavat varjot lankeavat enimmäkseen koskemattomien kuusimetsien peittämiin rinteisiin. Kaikkein suurimman varjon langettaa Iso Pyhätunturi, Suomen nykyisten Sallatuntureiden kahdesta laesta suurempi.
Sallassa toimii laskettelukeskus, ja pitkään sitä haluttiin laajentaa Ison Pyhätunturin puolelle. Tunturi kuuluu kuitenkin suojelualueeseen, ja hakemukset poikkeusluvasta hylättiin. Korkeimpaan oikeuteen asti asia ei lopulta mennyt, sillä joitakin vuosia sitten kunnanhallitus päätti laskettelukeskuksen kasvattamisen sijasta pyrkiä lisäämään alueen vetovoimaa kansallispuiston statuksella.
Sen jälkeen asiat etenivätkin nopeasti. Sallan kansallispuisto, Suomen kansallispuistoista järjestyksessä 41. ja toistaiseksi nuorin, vihittiin käyttöön kesäkuussa 2022. Siihen ja Sallan seutuun muutenkin olemme täällä tutustumassa.
Aamulla suuntaamme Pienen pyhätunturin juurelle, missä asiakaspalvelupäällikkö Katja Heikkinen Metsähallituksen luontopalveluista odottaa meitä kävelyreittien alkupisteessä. Lähdemme taittamaan 18 kilometrin mittaista Pahakurun kierrosta kirpeässä syyskesän aamussa.
Pari ensimmäistä kilometriä reitti kulkee latupohjaa pitkin. Heikkinen kertoo Sallan kansallispuistohakemuksen ripeän hyväksymisen syistä. Suurin osa nykyisen puiston alueista oli jo valmiiksi suojeltuja, mikä tietenkin nopeutti prosessia. Pinta-alaltaan sinänsä verraten pieni puisto kytkeytyy myös itärajan jo ennestään laajaan kansallispuistojen verkostoon, jolloin monimuotoisuudelle tärkeät yhtenäiset viherkäytävät pitenevät.
Lisäksi kyse on luonnoltaan ainutlaatuisesta alueesta. Olemme Koillismaan metsäisten vaarojen ja Lapin tunturiylänköjen välivyöhykkeellä – kahden maailman rajalla, mutta vielä pari piirua enemmän metsän puolella. Sallan kansallispuisto on erämaa pienoiskoossa, Heikkinen tiivistää.
Kun ohitamme Tunturilammen laavun ja erkaannumme latupohjalta, erämaan tuntu ympäröikin meidät varsin pian. On hiljaista jopa pohjoisen asteikolla: vaikka laskettelukeskus on vielä lähellä, yhtään ihmistä ei tule vastaan eikä kukaan kävele perässämme.
Napapiirin pohjoispuoliseksi maasto tuntuu yllättävän rehevältä. Heikkinen kertoo sen johtuvan kosteudesta. Sallan alueen erityispiirteisiin kuuluvat laajat rinnesuot. Soista nousevan kosteuden takia seutu on myös talvisin poikkeuksellisen lumista. Talven mittaan kertyvän tykkylumen määrän näkee kuusten kynttilämäisestä muodosta: leveitä oksia on vain aivan alhaalla.
Vanhassa pohjoisessa metsässä on satumetsän tuntu. Jollain tapaa jopa nimet vahvistavat taianomaista ilmapiiriä: Kylmänhetteenkumpu tuo mieleeni Taru Sormusten Herrasta -kirjan välissä olleen kartan, joka lapsena kutkutteli mielikuvitustani.
Pohjoisen vanhassa metsässä on satumetsän tuntua. Sitä syntyy nimistäkin, kuten Kylmänhetteenkummusta.
Vaelluskengän alla mässähtelee lahopuuta. Näemme tuulen sinne tänne kaatamia runkoja. Reitin varrella on valtavia muurahaispesiä kuin todistuksena siitä, millainen paratiisi nimenomaan tällainen ikimetsä on mitä moninaisimmalle elämälle, yhtä lailla kansallispuiston tunnuslajille metsolle kuin lukemattomille hyönteislajeille ja kasveille.
Tällaista kaiken metsän pitäisi olla, siis muiden kuin ihmisen näkökulmasta, mutta harvoin se enää on.
Pahakurun nuotiopaikalla paistamme makkarat. Katja Heikkinen kertoo alueen kunnostus- ja rakennustöistä, joita on tehty uudelle kansallispuistolle myönnetyn starttirahoituksen turvin. Töitä on tehty vauhdilla, mutta alkuvaiheessa ne näkyvät matkailijalle vielä keskeneräisinä monessa paikassa. Tunturiin rakentaminen on kallista ja hidasta, sillä syrjäisiin paikkoihin materiaalit on yleensä vietävä kelkalla rakentamista edeltävänä talvena.
Jokaisen kansallispuiston on laadittava hoito- ja käyttösuunnitelma, jossa sovitetaan yhteen alueen luonnonsuojelun ja virkistyskäytön tavoitteet. Sallan osalta tämä työ on vielä vierailumme aikaan kesken, ja sekä suunnitelma että rahojen riittävyys vaikuttavat siihen, mitkä Metsähallituksen työpöydällä olevista hankkeista lopulta toteutuvat.
Koska kiertämämme lähes parinkymmenen kilometrin lenkki on monelle turhan pitkä, Heikkinen haaveilee myös uudesta noin kymmenen kilometrin reitistä, joka voisi suuntautua maastoon laskettelukeskuksen pohjoisrinteiden juurelta. Toki kansallispuistossa on myös lyhyitä, perheillekin sopivia reittejä.
Uuden kansallispuiston perustaminen toi Sallaan varoja, joilla parannetaan retkeilyreittejä ja -palveluja.
Entisten taukopaikkojen uusiminen on kuulemma herättänyt myös närää. Joidenkin retkeilijöiden tunnelma on pilalla, jos mökit ja laavut eivät olekaan tuttua pyöröhirttä.
Ymmärtäähän senkin. Kun istahdamme Kaippahanojan päivätupaan, en kuitenkaan itse välttämättä kaipaa perinteisen erämaamökin hämäryyttä.
Suuren näköalaikkunan äärellä tuntee olevansa keskellä luontoa, vaikka istuukin sisällä. Rakennus yhdistelee kauniisti tummaa huopaa ja vaaleaa puuta, ja ovien yksityiskohdat ovat tyylikkäitä. Ei kai kansallispuistokokemusta tarvitse kaikilta osin museoida jonnekin vuosikymmenten taakse, kunhan uudistukset tehdään hyvällä maulla. Pääosassa on kuitenkin luonto, eivät ihmisen rakennelmat.
Metsähallituksen satsauksiin kansallispuistossa kuuluu myös Sallan luontokeskus. Sen näyttely kertoo Sallan ja lähialueiden luonnosta, retkeilymahdollisuuksista ja vähän kulttuurihistoriastakin. Asiakaspalvelupisteestä voi kysyä neuvoja retkeilyyn.
Luontokeskus on asettunut luontevasti Sallan Poropuiston tiloihin kolmisen kilometriä tunturikeskuksesta etelään. Vuonna 1996 toimintansa aloittanut poropuisto on nykyisin nimeltään Salla Wilderness Park. Suomalaiseen korvaan särähtävää nimeä perustelee se, että 90 prosenttia paikan asiakkaista tulee ulkomailta. Ja vaikka porot ovat sen vetonaula, tarjolla on muitakin erä- ja luontopalveluja.
Luontokeskuksen modernissa ja tilavassa auditoriossa eräopas Timo Tuuha kertoo porojen vuodenkierrosta tänä aamuna hollantilaiselle turistiryhmälle. Parituntinen vakio-ohjelma alkaa luentosalista, mistä siirrytään maastoon katsomaan porojen ruokintaa. Sen jälkeen nautitaan vielä nokipannukahvit ja kampanisut, säästä riippuen ulkona nuotiopaikalla tai kodassa suojassa sateelta ja tuulelta.
Ohjelma on opettavainen. Kyllähän sitä on suomalaisena kuvitellut porosta jotain tietävänsäkin, mutta suurin osa luennon sisällöstä on minulle uutta.
”Miten erottaa poron hirvestä”, eräs hollantilaisista kysyy. Sellaista kysymystä en sentään esitä.
Toki matkailijan utelun ymmärtää. Voi kuvitella, miltä tuntuu tupsahtaa suoraan jostain Amsterdamista tunturilammen rantaan ihmettelemään näitä isoja, hiljaisia eläimiä.
Lapissa on eksotiikkaa ulkomaalaisille, mutta moni suomalainenkin oppii ja kokee täällä uutta.
Talvisin hyppy todellisuudesta toiseen on vielä suurempi. Metsä on pimeä ja luminen, taivas saattaa tarjota revontuliakin, ja poron kyydissä pääsee rekiajelulle. Tuote on houkutteleva erityisesti ulkomaalaisille, joille Lappi maisemana on vielä eksoottisempi kuin eteläsuomalaisille. He ovat myös halukkaampia maksamaan järjestetystä ohjelmasta kuin suomalaiset, jotka liikkuvat luonnossa mieluiten itse.
Termi national park on kovaa valuuttaa myös kansainvälisessä markkinoinnissa. Poropuiston tekemien haastattelujen mukaan yli puolet matkailijoista pitää kansallispuiston statusta tärkeänä perusteena kohteen valinnassa.
Sallan tulevaisuus vaikuttaa siis valoisalta. Poropuistossa siihen myös uskotaan: paikkaa laajennetaan, ja sinne tehdään uudisrakennuksia parilla miljoonalla eurolla. Ylipäätään kansallispuiston perustaminen on tuonut sallalaisten elämään uutta virtaa. Noin 3 500 asukkaan kunnassa on parina viime vuonna tehty investointeja 10 miljoonan euron edestä.
Sallan sota- ja jälleenrakennusajan museo sijaitsee kuntakeskuksessa vanhalla asema-alueella, rautatieläisten entisessä asuinrivitalossa. Viimeinen henkilöjuna lähti Sallan asemalta 1967 ja viimeinen puutavarajuna kolmetoista vuotta sitten. Radan historiassa on sama kiertokulku kuin Sallan vaiheissa muutenkin: ensin raiteet rakennettiin, sitten tuhottiin, ja sen jälkeen rakennettiin uudestaan. Kemijärvi–Salla-ratayhteys kuului aikanaan venäläisten sanelemiin talvisodan rauhanehtoihin.
Sympaattinen museo on suositeltava vierailukohde. Visiitti ei tosin kenties jää lyhyeksi, sillä museo-opas Jarkko Sipola on erinomainen tarinankertoja ja tietopankki. Historia muuttuu eläväksi tämän paljasjalkaisen sallalaisen seurassa.
Surullisen suuri osa alueen viime vuosisadan historiasta todella on sotaa. Näillä rajaseuduilla venäläispartisaanit tekivät jatkosodan aikana siviiliväestöihin kohdistuneita iskuja. Niistä vaiettiin sodanjälkeisessä Suomessa, mutta sallalaisten muistoissa ne elävät yhä. Nykyään tapahtumia pystytään onneksi käsittelemään.
Jatkosodan rauhanehdoissa lähes puolet Sallan pinta-alasta jäi pysyvästi Neuvostoliitolle. Laajassa kunnassa väännettiin kättä pitkään uuden keskustaajaman paikasta, kunnes Märkäjärvi voitti. Kylä oli köyhä, mutta Sallan Lottien neuvokkuuden ansiosta kirkkoon oli sentään kello valmiina. Ennen kuin järjestö vuoden 1944 rauhanehtojen mukaan piti lakkauttaa, he ehtivät tilata sellaisen rahoillaan, jotka muuten olisi takavarikoitu.
Alkoi ankara mutta toimelias jälleenrakentamisen aika. Siitä kertoo vuonna 1956 tehty lyhytelokuva Raivaajien ja rakentajien Salla, jonka museo-opas Sipola kierroksen päätteeksi laittaa pyörimään.
Lahjoitusrahoilla tehty elokuva edustaa klassista Suomi-Filmi-tyyliä. Henki on rehti ja ahkerointiin kannustava. Soita kuivatetaan. Metsää kaadetaan. Uudisraivauksen laajuudessa Salla on kärjessä koko maassa, eikä tähän saavutukseen liity minkäänlaista murhetta, sehän on vain edistystä.
Olot kohenevat. Elintaso paranee. Köyhyys väistyy. ”Työ, se antaa ihmisille onnea ja siunausta”, kertojaääni päättää elokuvan kohottavan musiikin soidessa, kehotuksena kuivattaa ja kaataa aina vain enemmän.
En tuomitse, miten voisinkaan. Leipä on ollut pakko repiä sieltä mistä sen saa, toisin sanoen metsästä. Elämä ennen on ollut kovaa, kun se taas nykyään on rehellisesti sanottuna monille meistä melko helppoa.
Ihmeellistä on se, että entisessä ja valtavasti nykyistä köyhemmässäkin Suomessa ymmärrettiin luonnonsuojelun tarve. Maan ensimmäiset kansallispuistot perustettiin 1938. Vuonna 1956, siis juuri kiivaimman jälleenrakennuksen aikaan, luotiin peräti seitsemän uutta kansallispuistoa. Koko kansan kohteita ne eivät vielä silloin todellakaan olleet.
On ihmeellistä, kuinka jo entisaikojen köyhä Suomi suojeli luontoa. Nyt nuo kansallispuistot ovat aarteita.
”Kansallispuistoissa sai käydä, kunhan noudatti annettuja järjestyssääntöjä, jos sellaiset tai edes koko puiston jostain löysi”, Metsähallituksen luonnonsuojelun entinen johtaja Matti Helminen on kuvannut silloista tilannetta.
Nyt asia on toisin. Kansallispuistoista on jo kauan sitten tullut nimenomaan kansan retkikohteita, ja viime vuosina puistojen kävijämäärät ovat olleet voimakkaassa kasvussa.
Se ilahduttaa, mutta ei oikeastaan yllätä. Mitä ahtaammaksi, kuumemmaksi ja pelottavammaksi maailma muuttuu, sitä suurempaan arvoon nousevat tila, rauha ja raikas ilma. Haetaan paikkoja, joissa häly hetkeksi taukoaa. Salla – In the Middle of Nowhere. Kunnan yli kymmenen vuotta käyttöön ottama rohkea mainoslause vaikuttaa koko ajan fiksummalta.
Toisaalta ristiriita luonnon suojelemisen ja luonnosta elämisen välillä ei ole kadonnut. Metsäteollisuus takoo yhä merkittävän osan Suomen verotuloista. Lapin matkailubisnes kasvaa, turisteja toivotaan pohjoiseen lisää, mutta eihän luonto heitä kaipaa vaan Lapin kunnat ja niiden ihmiset.
Sallassakin kyse on tasapainoilusta. In the Middle of Nowhere on myös lupaus, joka täytyy lunastaa.
Toistaiseksi se täyttyy kirkkaasti. Kansallispuistossa ja Sallassa muutenkin kulkiessaan tuntee olevansa kaukana kavalasta maailmasta. Tai ainakin huomattavasti kauempana kuin tavallisesti. Se on hyvä syy lähteä matkaan.
Matka
Sallan seudulla on kätevintä liikkua autolla, mutta alueelle pääsee julkisillakin. Busseja sinne kulkee Kuusamosta, Savukoskelta ja Rovaniemeltä sekä Kemijärveltä.
Lähimmät lentokentät ovat Kuusamossa ja Rovaniemellä, ja junalla pääsee muualta Suomesta Rovaniemelle ja Kemijärvelle.
Hyvä tietää
Yösijoja Sallan seudulla löytyy niin hotelleissa, vuokrahuoneistoissa ja -mökeissä kuin leirintäalueellakin. Opastettuja ja omatoimisia aktiviteetteja riittää.
Kansallispuistossa on esimerkiksi yksi maastopyöräreitti ja sen lähialueella on niitä lisää. Talvisin on ylläpidettyjä hiihtolatuja yli sata kilometriä. Sallan seudulla on hyvät maastot syksyn sienestykseen ja marjastukseen, myös hillanpoimintaan soilta.
Välineitä ja muuta tarpeellista vuokraavat useat yritykset. Alueen palveluista saa lisätietoja kunnan ja Metsähallituksen sivustoilta:
