Grote Markt, Brysselin ja Euroopan sydän.

Se on paikan päällä nähtynä yllättävän pieni, niin kuin kaikki maailman jättiläistorit ovat. Sotilasparaatit ja panoraamakuvat suurentavat ne.

On marraskuu. Ilta on kolea ja kostea, mutta Grote Marktin terassit ovat avoimet, lähes tyhjät. Niiden himmeät lämpölamput täplittävät niukasti valaistun torin.

Meillä on treffit Grote Marktilla Silvian kanssa. Europarlamentaarikko Silvia Modigin kanssa.

Europarlamentaarikko saapuu torille ajatuksissaan, hänen ilmeensä sekä korviin kiemurtavat piuhat viittaavat siihen, että parlamentaarikko on uppoutunut johonkin rauhoittavaan mutta innostavaan musiikkiin.

Halaillaan, valitaan terassia tai ravintolaa. Tarjotaan kumpikin päätösvaltaa toisillemme; niin taitavat tehdä dominoiviksi määritellyt ihmiset silloin, kun eivät oikein hyvin tunne toisiaan. Pientä pyörimistä jatkuu myös ravintolan ovella. Olemme tainneet molemmat tottua antamaan tietä naiselle.

Silvia haluaa istua terassilla. Terassi on vilpoisa mutta näkymä torille kaunis. Pimeydestä hohtaa patsaiden himmeä kulta.

Asetan muistiinpanovihkoni pöydälle.

Olen itseasiassa tekemässä elämäni ensimmäistä haastattelua. Onkohan haastattelijoilla yleensä tämmöistä, että heti kun vihko on asetettu pöydälle, huomaakin ettei lämpölampun himmeässä valossa näe kirjoittaa eikä lukea? Siinä ne nyt kuitenkin ovat, kynä ja vihko. Tunnen itseni paitsi naurettavaksi myös jollakin tavalla päteväksi.

Ja sitten tilataan oluet, Belgiassa kun ollaan, ja ruokalistat. Paleltaa, Silvia niiskuttaa ja yskii, kertoo saaneensa samana päivänä lähes kuukauden kestäneeseen stressiflunssaan antibiootit. Ei siirrytä sisälle, tori on vilkas. Tuntee olevansa mukana eurooppalaisessa sykkeessä.

Kilistetään Leffe Blondella, jossa ihaninta on paksu pehmeä vaahto.

”Vihdoinkin”, sanoo Silvia.

”Vihdoinkin”, kuittaan minä.

Asia on nimittäin niin, että olen hänelle bisset bygessä, olen ollut jo vuosia. Kumpikaan ei muista miksi, ei nytkään kun ne vihdoin täällä vedetään ja tilataan saman tien toiset. Silvia on muistutellut minulle asiasta kun harvakseltaan ollaan viestitelty toisillemme, niin sinäkin yönä, jolloin olen kirjoittanut suruvalittelut hänen isänsä poismenon johdosta. Viestittelemme isistä ja luopumisista, lopuksi hän muistuttaa että olen bisset bygessä edelleen.

Missähän me tutustuimme? Kumpikaan ei muista.

Sen muistan, että muutama vuosi sitten törmäsin netissä kysymykseen, mahtaako kukaan tietää onko Silvia Modig Pirkko Saision tytär. Postasin kysymyksen Facebook-sivulleni, ja sitä kävi kommentoimassa myös Silvia: ”Arvaa montako kertaa minulta on kysytty oletko äitini.” Vastasin huomanneeni jonkinlaista yhdennäköisyyttä hänessä ja minun nuoruudenkuvissani, mutta koska omaa ulkonäköään on noloa arvioida, lisäsin olevani tietoinen siitä, että Silvia on kuitenkin kauniimpi kuin minä. Ennen kuin Silvia itse ehti vastata, kiirehti joku innokas Facebook-kaverini vahvistamaan minun olevan oikeassa: ”On Silvialla ainakin kauniimpi hymy.”

Mutta Silvia itse kuittaa komplimentin komplimentilla: ”Päinvastoin, teet vanhenemisen minulle helpoksi, koska luvassa on lisääntyvää charmia.” Tyylikästä, tyylikästä.

Mutta tästä kirjeenvaihdosta on vielä pitkä matka Grote Marktin marraskuiselle terassille. Välissä on Outi Ojalan hautajaiset, kahdet vaalit, sähköpostikeskusteluja ja -väittelyitä, loputonta aikatauluneuvottelua, mistä käy ilmi, että on meillä muutakin yhteistä kuin ulkonäkö: kaikenlaisen järjestelmällisyyden puuttuminen. Ainakin se.

Ja käyhän se toki ilmi Outi Ojalan hautajaistenkin aikoihin.

Silvia lähettää minulle tiedon, että siunaustilaisuus on Paavalin kirkossa silloin ja silloin.

Ajan kukkapuskineni taksilla Paavalin kirkolle silloin ja silloin. Ihmettelen hiljaisuutta, ketään ei näy kuiskuttelemassa odottavan näköisenä kirkon edessä. Menen kirkkoon, ja siellä tunnelma on varsin merkillinen. Kukkien peittämä arkku lepää alttarin edessä, kirkon penkeillä istuu rauhallisen ja jotenkin hajamielisen näköisinä puolituttuja, joukossa Silvia, joka minut nähdessään ensin säikähtää, sitten punastuu, sitten kiirehtii halaamaan: ”Apua mä annoin sulle väärän kellonajan, mun piti korjata se mutta mä apua unohdin, anna anteeks...”

Mutta muistotilaisuuteen kuitenkin ehdin. Siellä saan sekä Paavo Arhinmäen että Silvian itsensä muistopuheesta kuulla, että Outi Ojala oli se, joka opetti nuoren Silvia Modigin lukemaan asiakirjoja, tulemaan ammattipoliitikoksi.

Kun kerron toimittajaystävälleni lähteväni Brysseliin tekemään juttua Silvia Modigista, muistuttaa hän, että Silvian comeback politiikan huipulle on paitsi kansallisesti myös kansainvälisesti harvinainen.

Lyhyt kertaus siis kevään 2019 vaalitapahtumiin.

Silvia Modig haki kolmatta kauttaan eduskuntaan mutta jäi Vasemmistoliiton kolmannesta Helsingin paikasta parin sadan äänen päähän.

Vaaleja edeltävänä päivänä hän kirjoitti Facebook-sivulleen listan eri puolueiden ehdokkaista, jotka hänen mielestään olivat äänestämisen arvoisia, ”mikäli ette jostakin syystä voi antaa ääntänne Vasemmistoliitolle”.

Ele oli käsittämättömän antelias, en muista että kukaan ammattipoliitikko olisi kehottanut koskaan ketään äänestämään oman puolueensa ulkopuolista ehdokasta, ainakaan silloin kun on itsekin ehdokkaana.

Vaikka en ole äänestänytkään Silviaa ja vaikka iloitsen vaaliyönä oman ehdokkaani läpimenosta, tulee Silvian putoaminen ällistyttävänä sokkina minullekin.

Naputtelen hänelle tekstiviestin, jossa pahoittelen tapahtunutta. Miehekäs vastaus tulee nopeasti: ”Tällaista on demokratia, täytyy hyväksyä äänestäjien päätös.”

Muutaman päivän päästä alkaa uusi vaalikampanja: Silvia Modig pyrkii europarlamentaarikoksi, mepiksi.

Päätän tarjoutua tukemaan hänen vaalikampanjaansa. Olen kirjoittamassa viestiä hänelle, kun tietokoneen ruutuun napsahtaa viesti. ”Suoraan kysymykseen suora vastaus, oletko valmis tukemaan kampanjaani? Silvia.”

Kauppiaan tytär kun olen, vastaan: ”Olen jos lupaat antaa haastattelun mulle, mikäli menet läpi. Saikki.”

Sopimus tehdään, Silvia menee europarlamenttiin heittämällä, saan mahdollisuuden tarjota haastattelun ohessa ne bisset, jotka olen edelleen bygessä.

Päätän haastatella Silviaa sekä Helsingissä ennen europarlamentin istuntokauden alkamista että sen jälkeen Brysselissä, vertailla parlamentaarikon ennakko-odotuksia Brysselin todellisuuteen.

Mutta kaksien vaalien lähes kolmen kuukauden tauoton kampanjointi on vaatinut veronsa: tuore meppi on työuupumuksen takia sairauslomalla. Toivottelen voimia ja lepoa ja kaikkea sellaista, mitä näissä yhteyksissä on tapana toivotella. Viikon kuluttua uskallan varovasti kysyä mepin vointia. Se on kuulemma hyvä, energiat ovat palanneet kolmen vuorokauden uniputkella. Päätämme sopia haastattelusta. Se on yllättävän haastavaa. Silvia on jo lähdössä arkipäiviksi Brysseliin, minä jaan aikani KOMin Valehtelijan peruukin harjoitusten ja Helene-elokuvan kuvausten välillä.

Ehdotan kesäkuista lauantaita. Vastaus tulee pikaisesti: ”Se on vähän huono päivä kun mulla on häät silloin.” Kysyn kenen häät, ja vastaus: ”Omat, pitäiskö tavata sunnuntaina?” Kiellän häntä jättämästä tuoretta puolisoaan hääpäivän jälkeisenä päivänä. Silvia toteaa, että se voisi olla järkevää kyllä, ja kun ollaan aikamme selattu almanakkojamme, ehdottaa Silvia, että tulisin tapaamaan häntä Helsingin kaupunginvaltuuston kokoukseen, kahvilaan jossa kuulemma kaikki istuvat silloin kun ei äänestetä.

Näin tehdään, se näyttää ainoalta vaihtoehdolta. Muistutan että jään hänelle nähtävästi edelleen bisset bygeen. Kuittaat ne sitten Rysälässä, Silvia toteaa tähän.

Menen siis Helsingin kaupungintalolle kaupunginvaltuuston kokoukseen. Silvia oli oikeassa: kaikki istuvat kahvilassa, paitsi aina se, joka vuorollaan pitää tyhjässä salissa nauhoitettavaa puhetta. Halaillaan Silvian kanssa, ja Silvia puolustelee tilannetta nopeasti, uskottavasti: ”Täällä kulkee se oikea poliittinen info, salissa puhutaan nauhalle.”

Taitaa olla totta, tunnelma kahvilassa on kiihkeä ja innostunut.

Silviaa onnitellaan avioliitosta, ja muutenkin näyttää siltä, että valtuutetuilla yli puoluerajojen on vähän väliä asiaa hänelle. Kokoomuksen Atte Kaleva käy pyytämässä meitä selfieen kanssaan, koska ”nyt on ainutlaatuinen mahdollisuus päästä samaan kuvaan kahden rajoja rikkovan ja ennakkoluulottoman naisen kanssa”. Olemme imarreltuja, ainakin minä olen. Samalla Atte Kaleva huomauttaa, että olemme yllättävän samannäköisiä.

Silvia sanoo yksilötasolla tulevansa toimeen kaikkien kanssa. Persut hän sanoo alun alkaen päättäneensä ”rakastaa kuoliaiksi”.

No niin, ja nyt haastatteluun. Paitsi että minulta puuttuu kynä. Myös Silvialta puuttuu kynä. Kynää etsitään, ja kun sellaista ei löydy, se lainataan demarileiristä.

Silvia arvelee minunkin olevan kulhoihmisiä. En ymmärrä ennen kuin hän selventää. Kulhoihminen Silvia ottaa kerran vuodessa esiin suuren kulhon, johon on kertynyt kolikoita, muistilappuja, tilitettäviä taksikuitteja, klemmareita, kuminauhoja, maksamattomia laskuja. Sitten kulhoihminen lajittelee kaiken kertyneen ja laittaa kaiken säilytettävän uuteen kulhoon ja jättää vanhaan kulhoon sellaisen materiaalin, josta on vaikea päättää säilytetäänkö se vai ei. Näin on kulhoihmisellä nyt kaksi kulhoa, ja seuraavana vuonna kolme. Kolmantena vuonna neljä. Mutta ei, minä en ole kulhoihminen. Olen salkkuihminen. Kerään salkkuun kaiken tarpeellisen, maksamattomat laskut, muistikirjat, almanakat, myös vanhat koska niissä saattaa olla sellaisia muistiinpanoja, joita voi tarvita koska tahansa. Kun salkku noin puolen vuoden sisällä täyttyy, ostan uuden ja sitten siivoan ja erittelen vanhan salkun sisällön kahteen salkkuun ja panen vanhan salkun vaatekomeroon. Salkkuja vaatekomeron pohjalla on runsaasti.

”Ja sitten kun vaatekaapit loppuu, sä vaihdat kämppää”, arvelee Silvia.

Juuri näin, viimeksi viitisen vuotta sitten.

Kysyn, kuinka harkittu oli Silvian päätös pyrkiä europarlamenttiin, kuinka suuri yllätys oli eduskuntapaikan niukka menetys.

Silvia kertoo käyttäneensä omat ja sukulaisten rahat eduskuntavaalikampanjaan, rahaa EU-kampanjointiin ei itse asiassa ollut, ei oikein energiaakaan.

Sunnuntai-illan vaalitappio muuttui mielessä todeksi, kun Silvia istui maanantaiaamuna puoluetoimiston rappusilla ja mietti kummasta ovesta astuisi sisälle: läheisen Alkon vai puoluetoimiston. Paikalle sattunut Li Andersson toimi kohtalottarena ja korjasi ex-kansanedustajan sisälle toimistoon.

EU-vaalikampanja alkoi jo tiistaina. Suruaika oli kutistunut vuorokauteen, ja kentällä kiitämässä nähtiin varsin energinen ehdokas, jolla oli erittäin mustat silmänaluset.

”Arvaa kuinka usein ihmiset kysyy, nukunko mä ollenkaan ja kuinka hirveän ylirasittunut mä oon, näiden silmänalusten takia.”

Arvaan; itse sain kouluhoitajalta unilääkereseptin yhdeksänvuotiaana.

”Tää on synnynnäistä”, sanoo Silvia, ja minä vahvistan. Niinhän tämä on.

Vaalikampanja tuotti ällistyttävän tuloksen: Silvia Modig kymmenkertaisti eduskuntavaalien äänimääränsä, lähes 52 000:een.

”Ihmiset äänesti mua säälistä”, sanoo Silvia iloisesti. ”Lappia myöten mua säälittiin.”

Silvia on käynyt jo pariin kertaan Brysselissä, kun vihdoin tapaamme kaupungintalolla. Kyselen ensivaikutelmia.

Yllättäen Silvian intensiivinen olemus jotenkin haalenee. Puhe poliittisen vaikuttamisen tärkeydestä unionin sisällä muuttuu hetkeksi ammattipoliitikon puheeksi. Sitten Silvia esittää vähän hiljaisen arvion:

”Kyllä mä varmaan ennen pitkää saan kavereita sieltä, ainahan mä saan. Mun oli vähän vaikee lähteä sinne, kun mä olen sellanen himapatriootti. Mä haluaisin olla oikeestaan vaan himassa, ainakin enimmäkseen.”

Tämä on minulle uutta Silviassa.

”Brysselissä on sellanen tilanne, että rappukäytävän kautta ei saa viedä asuntoon mitään painavaa, esimerkiksi isoja huonekaluja. Niitä varten täytyy tilata nosturi, joka nostaa ne ikkunasta sisälle. Ja nosturia varten pitää käydä henkilökohtaisesti poliisilaitoksella anomassa, että sen nosturin saa tilata siihen ja siihen osoitteeseen, koska ne joutuu sulkemaan sen kadun.”

Europarlamentaarikolla, himapatriootilla, on uudessa himassaan pumpattava ilmapatja, joka toistaiseksi toimittaa kaikkien huonekalujen virkaa. (Ja sellainen on tilanne edelleen runsaan neljän kuukauden kuluttua, kun Brysselissä palaamme asiaan. Europarlamentaarikon aika ei tahdo riittää poliisilaitoksella jonottamiseen.)

Brysselin parlamenttitalo on suuri ja sekava, kahvilankin hän näki ensimmäisenä päivänä lasin läpi, mutta kesti lähes tunnin löytää hissien, käytävien ja rullaportaikkojen sekamelskasta jonkinlainen ovi sinne. Aikaa myöten parlamentaarikko arvelee selviytyvänsä monimutkaisen talon käytänteistä, selviytyihän hän eduskunnastakin, jossa tuoreena ja lievästi lukihäiriöisenä kansanedustajana noin yhdeksän vuotta sitten oli kirjoittamassa puolustusmäärärahojen lisäämisen vastaista kolumnia, joka päätyikin koskemaan lintuasioita: ”kananedustajana vastustan pulustusvoimien määrärahalisäystä”. Silloin työhuoneessa soi kirkas kello. Tuore kansanedustaja arveli sen olevan hälytysjärjestelmän kokeilua ja jatkoi pulustus-lausuntoaan, kunnes Aino-Kaisa Pekonen lähetti hänen kännykkäänsä tekstarin: ”Missä mahdat olla? Täysistunto alkoi just, etkö kuullut soittoa?”

Kaiken kaikkiaan Silvia huomaa itsekin hämmästelevänsä rytmiä ja muotoa, jonka europarlamentaarikon elämä Brysselissä on saanut.

Hankalinta alussa on ollut itse pääkallonpaikalle pääsy.

”Lennot korvataan siellä kuitteja vastaan, nopeasti kyllä, mutta ne pitää ensin hankkia ja maksaa itse. Mun kaikki rahat meni kahteen kampanjaan, ja sukulaisten ja kaverienkin rahat. On ollut pakko pummata lentolippurahat sikäläisiltä kollegoilta ennen ku tää jotenki tasaantuu tää mun budjetti.”

Jotakin tekemistä budjettivajeella on saattanut olla myös elämisen laatuun ja rytmiin.

”Jollen mä olis töissä siellä, mä varmasti tuntisin kaupunkia paremmin. Sehän on hirveän hieno kaupunki, miksi mä menen vaan himaan patjalleni lukemaan asiakirjoja joka ilta? Jos mä olisin turistina siellä, mä olisin iltaisin kulkenut jo kaikki kadut ja museot ja pubit.”

Mutta norsu pitää syödä pala palalta. Niin on Meri Valkama, Silvia Modigin puoliso, europarlamentaarikon tehtäviin ohjeistanut.

”Eri asia on tietysti, kuka ylipäätään haluaa syödä norsua”, toteaa europarlamentaarikko Modig järkevästi.

Sopeutuminen kansallisen päätöksenteon vaihtumisesta kansainväliseen päätöksentekoon vaatii vielä sulattelua, sehän on selvä. Kaupunginvaltuustotyö, paikallinen päätöksenteko, innostaa uutta EU-päättäjää kuitenkin erityisesti: ”Stadin asioista päättäminen on niin konkreettista, vaikka vauhti nykyisellään joskus vähän hirvittää. Aika massiivisia projektejahan Stadiin on viime aikoina kehitelty. Pitää muistaa, että ihmiset elää ja liikkuu puolen vuosisadan päässä niissä maisemissa, jotka täällä tänään päätetään.”

Mutta ennen kuin minulla on mahdollisuus tarjota Rysälässä ne bisset, jotka olen edelleen bygessä, saan elokuussa europarlamentaarikolta tekstarin: ”Mulla lukee almanakassa että studio klo 14. Muistatko liittyyks tää siihen Imagen juttuun?”

”Mulla lukee sama että varmaankin liittyy.” ”Missä se studio on?” ”Ehkä Kulosaaressa, oon kerran aikasemmin ollu niillä kuvattavana.” ”Ok. Mikähän se osoite on?” ”En muista, täytyy ottaa selvää.”

Mutta europarlamentaarikko, tai luultavammin hänen avustajansa, ehtii ensin. Studion osoite piippaa kännykkääni.

Maskeeraushuoneen seinustalla roikkuu rekillinen vaatteita, jokaista vaatetta on kaksi, isompi ja hieman pienempi.

”Me siis suostuttiin että meidät puetaan niiden vaatteisiin”, sanoo Silvia.

”Mä luulin että sä suostuit ensin.”

”Mä luulin että sä.”

Astutaan epäluuloisina lähemmäs rekkiä.

”Onks tossa joku hame”, kysyy Silvia.

”On, apua.”

”Hametta me ei laiteta”, ilmoittaa Silvia puvustajalle yhteisen kantamme, ja minä vahvistan:

”Ei missään tapauksessa. Hametta mä käytän ainoastaan näyttämöllä jos on pakko.”

”Ja mä en edes siellä”, sanoo Silvia.

Kun meitä maskeerataan, mikä kummankin kohdalla tarkoittaa ensisijaisesti sitä, että yritetään häivyttää mustat silmänaluset, Silvia toteaa huomanneensa, että käytän itsestäni, päinvastoin kuin hän, määrettä lesbo.

Se on totta, jään miettimään asiaa, koska lesbo, tai lesbolainen, tuntuu joka kerta epämääräisen vastenmieliseltä sanalta, siitäkin huolimatta, että se viittaa antiikin kreikkalaisen runoilijan Sapfon kotisaareen Lesbokseen. Sapfo kirjoitti eroottisia, hengästyttävän aistillisia runoja nuorista naisista, naisille oletan. Kysyn, kävisikö Silvialle muinainen määre sapfolainen tai sen nykyaikaisempi muunnos sapfinen. Ei kuulemma käy. Sapfinen tai lesbo, lesbolainen, ovat sitovia määreitä. Silvia on homo. Homo on sanana Silvian mielestä väljempi. Ja minäkin päätän palata homoksi, jollainen olin ennen kuin vastoin tahtoani ryhdyin lesboksi.

Valitsemme rekistä vaatteita, ja molemmilla sama huoli: meneekö vyötäröltä kiinni? Silvia vinkkaa, että kumiset hiuslenksut ovat käteviä. Jos sellaisen pujottelee toiselta puolen napinreikään ja sitoo toiselta puolen housunnappiin, housut joustavat vyötäröltä. Pitää tietenkin olla paita tai jotakin muuta viritystä peittämässä.

Tällainen ratkaisu on varmempi kuin se, että viimeisillä voimillaan ja hengitystä pidätellen saa smokkihousujen ylimmän napin kiinni, kuten kävi Linnan juhlissa, joissa tärkeintä on päästä presidenttiparin kättelystä kunnialla läpi, kameroiden ulottumattomiin. Kansanedustaja Modig oli ajoissa varoittanut presidentinpuolisoa Jenni Haukiota sanomasta kättelyssä mitään vitsikästä. Jenni Haukio ei muistanut lupaustaan, Silvia Modig pääsi juuri ja juuri kättelystä ennen kuin repesi nauruun. Samalla repesi pieneksi jääneiden smokkihousujen viritys, mutta kamerat oli silloin jo onneksi ohitettu.

Vaihdamme vaatteita käskyjen mukaan. Noin puolet ehdotuksista jää rekkiin, yhteisestä päätöksestä. Meillä on selvästi samansuuntainen maku. Kävelin kokonaisen vuoden Massimo Duttin taivaan-sinisessä miesten slipoverissa, kunnes lehtikuvista huomasin Silvian päällä samanlaisen.

Poseeraamme, molempia naurattaa. Kuvaaja haluaa vakavia kuvia. Silvialle haetaan jostakin syystä korokkeita istuimiksi. Vaikka kuinka suoristan selkääni, jään kuvissa lyhyemmäksi kuin Silvia. Ja taas. Minua kummastuttaa ja vähän alkaa hermostuttaakin. Miksi minun pitää näyttää pienemmältä kuin Silvia? Huomautan asiasta kuvaajalle. Huomautan uudestaan. Vielä kerran huomautan.

”Hei, tää kaveri mun vierellä rupeaa hiiltymään kohta oikeesti”, Silvia huutaa kuvaajalle. Vaihdetaan vaatteita ja tunnelmaa. Irtoseiniä asetellaan ympärillemme.

”Ne haluaa meidät kaappiin”, Silvia kuiskaa.

”Kaapissa voi olla yllättävän kivaa”, sanon.

”Hei, miksei kukaan o keksiny homobaaria nimeltä Kaappi”, Silvia nauraa. ”Ajattele nyt, tullaan uudestaan ja uudestaan kaapista.”

”Ja aina se on uutinen.”

Päätämme perustaa homobaarin nimeltä Kaappi. Se on pieni ja intiimi ja turvallinen, hurja. Sinne saa mennä, jos varmasti tulee uloskin.

Grote Marktin ilta viilenee viilenemistään, terassit ovat tyhjentyneet kokonaan, väki lähtenyt sisätiloihin. Vain Silvia ja minä istumme sitkeästi ulkona. Europarlamentaarikko yskii ja pärskii, mutta ulkona on tunnelmallista.

Silvia kertoo olevansa syvästi itähelsinkiläinen. Lapsuus meni Laajasalossa, vanhempien eron jälkeen perhe muutti Mellunmäkeen. Merkillinen sattuma tämäkin: minäkin vietin Mellunkylässä, Mellunmäkeä ei vielä ollut, ja nyt se pitää sisällään myös Mellunkylän, lapsuuteni kesät isän vanhempien luona, kokonaista sukupolvea aikaisemmin kuin Silvia. Ja nuoruuteni Puotilassa, kilometrin päässä Mellunkylästä.

Wikipedian tiedot Silvia Modigin yksityiselämästä ovat varsin niukat, pitkäaikaiset parisuhteet mainitaan sekä 80 päiväsakkoon päätynyt rikos: tuleva kansanedustaja ja europarlamentaarikko ajoi 19-vuotiaana 1,4 promillen humalassa auton kerrostalon seinään, ilman ajokorttia.

”Näin tapahtui”, myöntää Silvia.

”Kakskymmentä neljä vuotta sitten. Siitä muistutetaan, saahan siitä muistuttaa. Se oli tyttöystävän faijan auto, ja juttu muutti mun elämän. Piti päättää, että jatkanko tohon suuntaan vai muutanko suuntaa. Mutsi oli tukena silloinkin. Muutin suuntaa.”

Minulle itähelsinkiläisenä ei tapahtunut mitään noin radikaalia, mutta joitakin pitkästyneen ja pitkäksi venähtäneen murrosiän kuvia nousee mieleeni siinä Grote Marktin hämärässä. Niihin kuuluu avoimia ikkunoita, keppejä, multaa, kiviä, oma käsi kaverin käden vieressä työntämässä sitä kaikkea rojua naapurien avoimista ikkunoista iltahämärissä, omat ja kaverin hengästyneet kuiskaukset kun juostaan karkuun; en halua muistaa.

Silvian nuoruus kului itähelsinkiläisten katujen, metsikköjen ja talojen valtausten sekä Saalem-temppelin ristiaallokossa.

”Mutsi on helluntailainen, ja olen istunut niissä tilaisuuksissa tuhansia tunteja. Ja siellä mä opin yhteisvastuuta, sen että ketään jätetä. En mä mistään Marxin Pääomasta niitä asioita oppinut, mä opin ne helluntailaisilta.”

Tätä en ole Silvia Modigista tiennyt. Kysyn varmuuden vuoksi, voinko mainita tästä haastattelussa.

”Ilman muuta. Ja sitten on tietysti niiden suhde homoseksuaalisuuteen. Ne puhuu siitä syntinä tietysti, usein aika karmeeta tekstiä niin kuin tiedät. Mutsi on sanonut niille, että muistakaa, että te puhutte minun lapsestani.”

Liikutumme molemmat, nopeasti näyttävät liikutukset tulevan ja menevän Silviallakin.

”Tiedätsä, että kaikkien ihanimpia on homomummot”, sanoo Silvia.

”Sellaiset ku minä, vai?”

”Ei kun homojen mummot. Kaikkein eniten poliittisella kentällä meitä puolustaa ne, joiden lapsenlapset on homoja.”

En ole tiennyt tätäkään, mutta en ylläty.

”Mä menin Saalemiin vielä kerran, aikuisena, joku kriisi oli varmaan meneillään. Mä istuin siellä, kaikki tuntui kotoisalta ja turvalliselta. Ja yhtäkkiä iski paniikki. Entä jos ne onkin oikeassa ja helvetti onkin olemassa. Mä lähdin kesken sieltä, sanoin sori mutsille. Enkä enää ikinä ole palannut. Mä olen täysin vapaa niistä asioista.”

Minä en.

Mutta minä tulenkin ateistisesta kodista.

Seuraavana aamuna sää on pilvinen. Tapaamme Silvian kokousten lomassa, seuranani on Pirjo Honkasalo.

Käväisemme matkalla parlamenttiin muutamassa kirkossa. Ne ovat hämäriä, tunnelmaltaan luterilaisen kuivakoita. Kaupungin kaava tuntuu sekavalta, kartta ei toimi, ja kun alkaa sataa, otamme taksin. Taksin ottaminen Euroopan unionin pääkaupungissa ei ole mitenkään yksinkertaista, sen olemme oppineet parissa päivässä. Takseja on vaikea löytää kadulta, ja jos löytää, on taksia vaikea saada tyhjänäkään pysäytettyä. Pitää mennä kahvilaan tilaamaan sellainen, ja hyvällä onnella sellainen saapuu parinkymmenen minuutin sisällä. Takseissa ei ole luottokorttihöylää, maksut suoritetaan käteisellä. Käteisellä maksetaan useimmissa ravintoloissakin; harmaa talous rehottaa aivan parlamentin helmoissa.

Soitan Silvialle kun ollaan perillä. Parlamentin päärakennus on monista lehtikuvista tuttu. Pihalla skeittailee esimurrosikäisiä poikia.

Honkasalo kuvaa minua pääoven edessä, sellainen kuuluu asiaan. Hänen selkäänsä koputtaa jakkupukuinen nainen. Onko kuvaaminen tässä sittenkin kielletty?

Ei suinkaan, kyseessä on italialainen meppi, joka tarjoaa apua: ”I can take a picture of you both.”

Italialainen meppi ottaa useita kuvia, hänen seurueensakin, joka on tupakalla, on valmis ottamaan kuvia italialaisesta ja meistä. Kuvia otetaan, hälistään ja nauretaan.

”Te ootte löytäneet jo kavereita, mä niin arvasin tän!”

Se on Silvia. Italialainen jakkupukumeppi kuvaa nyt meitä kolmea, ja sen jälkeen kun Silvian avustaja on liittynyt seuraan, meitä neljää.

”Ootsä tullu ajetelleeks yhtä asiaa”, kysyy Silvia. ”Että kun meitä kuvattiin Imageen, niin ne saattaa laittaa niiden vaatteiden suunnittelijat ja hinnat niihin kuvateksteinä.”

Sitä en ole tullut ajatelleeksi, mutta jostakin syystä kyllä sitä, että meikkien merkit saattavat olla kuvateksteissä.

”Ei me hyvin kyllä Imagellakaan”, nauraa Silvia. ”Jos niitten on pakko käyttää meitä mannekiineina.”

Menemme sisälle. Vierailijoille jonotetaan laput kaulaan. Toimistossa on suomalainen virkailija, pääsemme jonon ohi ja turvatarkastukseen.

”Mun työhuoneesta näkyy skeittailijoita, se on ihanaa. Muutenhan tää piha on aika betoninen ja kuollut.”

Tutustumme europarlamentaarikon työhuoneeseen, avoimen välioven takana istuu avustaja.

Pitkällä seinänvieruspöydällä on jonossa kuitteja, joiden ylälaidassa luee Finnair.

”Nää kaikki lennot mä olen maksanu itte, mun on pitäny laskuttaa nää täältä, mutta nyt näihin vaaditaankin boarding-passin tiedot, eikä mulla niitä tietenkään ole jäljellä. Näitä on tähän kertynyt nyt jotain viistoista lippua, näissä on ihan hirveesti kiinni lainarahaa.”

Mepiltä on kateissa myös työhuoneen avain, joten niin meppi kuin vieraatkin kulkevat avustajan huoneen kautta.

Käydään kahvilla, ja sitten meppi tekee meille hankalan kysymyksen: ”Haluuttekste tulla seuraamaan ympäristövaliokunnan kokousta?”

Vilkaisemme Honkasalon kanssa toisiamme: onko pakko? On.

Kuljemme loputtomia käytäviä, ja niin kuin kesällä Helsingin kaupungintalolla, niin nyt Brysselissäkin monella on asiaa Silvialle. Silvia esittelee meidät, halaillaan, keveitä poskisuudelmia vaihdetaan.

”Toi on mun henkireikä täällä, ihana tyyppi.”

Ja: ”Ton kanssa mä ystävystyin heti ekalla viikolla, hieno kaveri.”

Tai: ”Tolla on tosi rankka ja mielenkiintoinen elämä ollut, se heijastuu myötätuntona, syvänä täällä.”

Ja pysähdys keskellä käytävää.

”Mä rakastan poliittista toimintaa. Mä oon sillä lailla poliittinen eläin. Politiikka on parhaimmillaan konkreettista toimintaa demokratian ja tasa-arvon edistämiseksi. Se on mielekästä, ainakin mulle.”

Kokoustila on valtava, saliin mahtuu kuutisensataa parlamentaarikkoa. Salia kiertää pienten lasikoppien rivistö. Lasikopeissa istuvat tulkit.

”Kattokaa niitä”, Silvia sanoo. ”Miten monenlaisia ihmisiä, monenlaisista taustoista.”

Olisin katsonut kehottamattakin. Lasikopissa istujat ovat kuin retkellä, monella on eväitä mukanaan.

”Täällä käännetään kaikista kielistä kaikille kielille. Mutta pienestä kielestä pienelle kielelle käännetään jopa kahden isomman kielen kautta, joten kommunikointi on välillä aika hidasta täällä.”

Ennen kuin ympäristövaliokunnan kokous alkaa, ehdin vielä kysyä, kuinka erilaista politiikan teko on täällä, tässä salissa verrattuna eduskuntatyöskentelyyn kotimaassa. Kokoeron, tulkkausten aiheuttaman viiveen ja reaktioiden eriaikaisuuden, kielen vivahteiden puuttumisen ymmärtää kysymättäkin.

Ja Silvian vastaus onkin yllättävä. Suomessa oma eduskuntaryhmä on se tuki, joka jakaa samat arvot ja jonka kanssa asioista on luontevaa keskustella. Unionissa saman puoluetaustan edustajilla, kuten entisen Varsovanliiton alueelta tulevilla, saattaa olla kovinkin erilaiset käsitykset esimerkiksi naisen asemasta. Senkaltaisia arvoja saattaa olla helpompi jakaa eri puoluetaustasta tulevien kollegojen kanssa.

”Mitä tekemistä mulla naisena on vanhan kommunistisen serbisedän kanssa?”

Ja sitten Silvia on mennyt. Tuolla hän asettaa kuulokkeita korvilleen, venyttelee kuin kissa, tai tiikeri, nautinnollisesti, ja katsoo innostuneena papereitaan ja sitten ympärilleen, syventyy maailmaan, joka aiheuttaa minussa lievää voimakkaampaa paniikkia. Poistun kun arvelen, että hän on unohtanut minut, aika nopeasti tässä tilanteessa, luulisin.

Viikonloppuna ennen tämän lehden painoon menoa Silvia Modig lähetti Fecebookissa yksityisviestin:

Terveisiä Finnairin lennolta!

Lentoemo: oot ihan äitisi näköinen! Tarkistin ihan sukunimen. Otatko Shamppanjaa?

Mä: Aiku kiva....Emmä kiitti. (Olen hämmentynyt. Äitini työskenteli Finnairilla pari vuotta 70-luvun alussa. Tämä emo ei voi muistaa äitiäni, jota en muistuta lainkaan.) Vartin kerään ajatuksiani ja rohkeuttani.

Mä: Siis tunnetko sä mun äidin tai isän?

Lentoemo: Joo, sun äidin! Eiks sun äiti oo se kirjailijataiteilija Silvia Modig?

Mä (erittäin hämmentyneenä): Ei kun mä oon Silvia Modig. Mä en oo taiteilija. Mä yritän tehdä politiikkaa.

Lentoemo: Ai kauhee, tietenkin, sorisori. Sä oot tietenkin se tytär. Mä: Häh? Kuka? Kenen?

Lentoemo: siis kuka sitten? Mä: ai kuka? Se tytär vai mä?

Lentoemo: Niin?

Mä: No, Elsa Saisio on Pirkko Saision lapsi. Se on näyttelijä. Ja Pirkko Saisio on se kirjailijataiteilija. Mä oon se politiikkaa yrittävä Silvia Modig. Me ei olla sukua.

Lentoemo: ai kauhee. Niin tietysti. Oli vaan niin hauska nähdä sut siinä et meni jutut sekaisin. Haluutko shamppanjaa? Tosi tarina.

EDIT: Juttuun on korjattu printtiversiossa olleet virheet. Silvia Modigin eurovaalikampanjaa ei tehty lainarahalla. Modig asui lapsuuttaan Mellunmäessä, ei Mellunkylässä. Ohjeen norsun syömisestä pala palata antoi Silvia Modigin puoliso Meri Valkama, ei Merja Kyllönen. Pirkko Saisio ja Pirjo Honkasalo eivät ole menossa komission vaan parlamentin päärakennukseen.