Image

Sairauskertomus


Pianisti Roope Gröndahlille sanottiin aina: sinä pystyt mihin vain. Sitten lääkäri soitti.
Kuvat Juuso Westerlund

Sinäkin kuolet.

Siinä se on: kliseinen alku. Kaksi virkettä, ei vieläkään mitään omaa.

Olen jo nyt muualla kuin halusin. Valtavan hieno partituuri päässä, lauseiden rytmit poimittuna ja käsitteet luettuna. Ensimmäinen lause ja yhtäkkiä kaikki on toisin kuin oli ajatellut. Täällä olen enkä pääse pois.

Myöhemmin tähän ehkä tottuu, omaan ääneensä tyhjyydessä. Ja vaikka siitä ei pitäisi, vaikka siitä ei pidä, sitä ei enää samalla tavalla muista. (Toivottavasti.)

Omat virheensä muistaa aina. Miksi tein tämän alun!

Se oli vahinko. Anteeksi. En tarkoittanut kuulostaa siltä. Olin todella suunnitellut toisenlaista kertojanääntä ja toisenlaisia sanojakin, ja lauseita. Neutraalimpaa ja etääntyneempää lähestymistapaa.

Jotain kohtausta. Monet, jotka osaavat, tekevät hienoja kohtauksia. Niihin uppoaa. Niitä haluaa kuunnella. Olisipa minullakin tässä kohtaus.

Myönnän, että tavoittelin jotain erikoisempaa. Mutta erikoisuudentavoittelijoista ei pidä kukaan. Sitäkin olisi voinut ajatella etukäteen.

Ehkä halusin kerrankin olla ytimekäs ja vähän provosoiva! Minulle on mainittu jaarittelusta.

Tietenkään tällainen tarkoitushakuisuus ei tuota mitään hyvää, mitään omaäänistä. Haluan nyt vielä kerran korostaa, että ollessani täällä, yhdeksän kappaletta etäämpänä, en enää ajattele olleeni ytimekäs enkä ainakaan provosoiva.

Katsomossa taitaa olla hiljaista? Kukaan ei yski? Minulta taidetaan odottaa jotain. Kontribuutiota tai selitystä?

Tämä artikkeli kertoo klassisesta musiikista ja sairaudesta, ja se alkaa Kuhmosta vuonna 2015.

Kuhmo, 64°07′40″ pohjoista leveyttä, 029°31′05″ itäistä pituutta. Tämä on kaupunki keskellä erämaata, Euroopan vanhimmalla rajalla Venäjän vieressä. Metsä puoliksi mäntyä, puoliksi kuusta ja lehtipuita, järviä 1 483, syvin niistä on Lentua, 52 metriä. Eläimiä karhu, metsäpeura, hirvi. Ihminen saapui kivikaudella.

Suomalaisen mytologian synnyinseutu. Kalevalaa kootessaan Elias Lönnrot löysi Kuhmosta Suomen parasta runonlaulantaa. Ja vaikka sanotaan, että traditiot katkeavat ja ne unohdetaan nopeammin kuin koskaan, vieläkin on ihmisiä, jotka ajattelevat, että täällä on jotain ainutlaatuista, jonka takia kannattaa palata.

He tulevat vuodesta toiseen heinäkuussa. Hotellit Kalevala ja Kainuu täyttyvät, ja karaokeravintola Villikko. Kesportista loppuvat vuokrapyörät, Kaisan kahvilasta seljankukkajäätelö, hampurilaisravintola Torillasta hauki, huomenna saa taas. Paikalliset muuttavat muualle, vieraat heidän asuntoihinsa.

Kuhmon Kamarimusiikkiin pikkurahalla soittamaan kokoontuvat taiteilijat ajavat rämillä pyörillään soitinkotelot kainalossa, saunamestarit järjestävät saunailtoja paikallisten mökkisaunoilla karussa vaaramaisemassa, kuulumisia vaihdetaan ja odotetaan jo ensi vuotta kun tavataan jälleen, englannin aksentit: joka puolelta maailmaa. Makkara paistuu vanhaan navettaan perustetun festivaaliravintolan rätisevällä nuotiolla myöhään yöhön ja seuraavana päivänä kello kilisee Kontion koululla alkavan konsertin merkiksi.

Konsertteja – koululla, kirkossa, Kuhmo-talolla – on kymmenittäin, niin paljon ettei niitä jaksaisi, ei ilman Kuhmon henkeä. Siitä puhuu OP-pankin mainos ja siitä varmaankin puhui myös Seppo Heikinheimo, joka vuonna 1990 kirjoitti Helsingin Sanomiin, että jokainen Kuhmossa käynyt tietää, miltä tuntuu kun yleisö intoutuu huutamaan kurkku suorana konsertin jälkeen.

Yksi teos toistuu: Franz Schubertin Forelli-kvintetto on soitettu joka kesä 1980-luvun alusta. Vuonna 2015 se esitettiin Kuhmo-talon Lentua-salissa 21. heinäkuuta. Sinä vuonna festivaalin teema oli aika.

Oli tiistai. En muista esityksestä mitään, eli se on mennyt hyvin.

Esiintyjistä muistan vain pianistin. Hän oli Roope Gröndahl, ja esityksen jälkeen me tapasimme Kuhmo-talon aulassa ja kävelimme ravintolateltalle, jossa myytiin kalaruokia ja olutta.

Roope Gröndahl ja minä olimme Kuhmossa ensimmäistä kertaa samana vuonna 2007. Mutta toisin kuin minä, joka osallistuin Kuhmossa mestarikurssille sellonsoiton opiskelijana, Roope oli jo tuolloin, vasta 17-vuotiaana, festivaalilla taiteilijana.

Aiemmin keväällä hän oli tullut toiseksi kansainvälisessä Maj Lind -pianokilpailussa kilpailun nuorimpana osallistujana. Muistan erään Sibelius-Akatemian lehtorin sanoneen, ettei ollut koskaan nähnyt kenenkään pianistin kehittyneen niin nopeasti kuin Roope Gröndahlin.

Ystävystyimme Roopen kanssa Kruununhaan yläasteella vuonna 2002. Mieleeni on jäänyt vihreät vakosamettihousut ja se, että Roope vaikutti niin käsittämättömän lahjakkaalta muusikolta, että mieleni teki vähän alentaa häntä esimerkiksi julistamalla erään tytön olevan parempi pianisti kuin Roope.

Vietimme paljon aikaa yhdessä. Haaveilimme ammattimuusikkoudesta ja lintsasimme tunneilta mennäksemme alakerrassa sijaitsevaan soitinvarastoon harjoittelemaan ja juoruilemaan. Mutta ensimmäisen Kuhmo-vuoden aikoihin emme enää juurikaan olleet tekemisissä.

Elämämme olivat ajautuneet eri vaiheisiin. Roope oli Suomen kiinnostavin nuori muusikko, joka haluttiin kaikkialle. Minä olin töissä Pizza Hutissa. Olin keskeyttänyt lukion vuodeksi ehtiäkseni harjoitella enemmän. Katsoin kotona Gilmoren tyttöjä, söin karkkia ja häpesin elämääni.

Lukion lopussa päätin, että minusta ei tulisikaan muusikkoa. Siinä vaiheessa Roope oli tullut toiseksi Eurovision nuorten solistien kilpailussa ja Ylioppilaslehden jutussa Helsingin Sanomien kulttuuritoimittaja Vesa Sirén sanoi, että Roopella on ”kaikki mahdollisuudet” merkittävään kansainväliseen uraan.

Minä pääsin yliopistoon. Roope muutti Lontooseen opiskelemaan Royal Academy of Musiciin. Vähitellen aloimme pitää taas enemmän yhteyttä.

Vuonna 2013 Roope valmistui maisteriksi ja oli maailman vaativimmaksi määritellyn Queen Elisabeth -pianokilpailun finaalissa. Siellä kaksi eri tuomaria kehui hänen soittoaan samalla tavalla: ”It’s so sincere.” Kilpailupalkintorahansa Roope sijoitti asuntoon lähellä Urheilutaloa.

Ja nyt on vuosi 2015 ja olemme Helsingissä, kello on suunnilleen yksi kesäkuun 27. päivänä ja ehdotan Roopelle lenkkiä.

Haha no mut mennääks?

Joo!

Oisin vapaa esim tunnin päästä?

Se käy. Eli joskus 13.15? Nähääks urheilutalolla?

Eli 14:15? JOO!

Juoksemme Helsinginkatua Töölönlahdelle.

Ehkä puhumme jotain Kuhmosta. Festivaali alkaisi parin viikon päästä ja me molemmat menisimme sinne, Roope taiteilijana yhdeksättä kertaa ja minä tekemään juttuja Helsingin Sanomien kulttuuritoimitukseen, jossa minulla on kahden kuukauden työsuhde kesätoimittajana.

Suunnilleen Finlandia-talon kohdalla Roope kysyy, voisimmeko kävellä. Kun hiljennämme vauhtia, hän on kaatua. Näin on käynyt kerran aiemminkin ollessamme lenkillä. Silloin ajattelin, että se johtui matalasta verensokerista.

Linnunlaulun kahvilassa Roope kertoo, että konserttimatkalla Islannissa hän oli kaatunut katsoessaan Google Mapsia. Ehdotan, että hän kävisi lääkärissä, vaikka tietysti se olisi joku stressiasia tai jotain.

Kuulin ensimmäistä kertaa MS-taudista iässä, jossa ihmiset alkavat haalia itselleen idoleita.

Hänen nimensä oli Jacqueline du Pré. Sellotaiteilija, britti, kapellimestari Daniel Barenboimin vaimo, juutalaiseksi kääntynyt, kaksi Stradivarius-selloa, ihmelapsi, yksi harvoja todella kuuluisia naissellistejä. Hän soitti mielestäni uskomattomammin kuin kukaan muu – intensiivisesti ja omaleimaisesti.

(”Intensiivisesti ja omaleimaisesti.” Kuulette varmaan Jacqueline du Prén soiton päässänne? Ne upeat akordit Elgarin sellokonserton alussa? Hänen viimeiseksi jääneen levytyksensä, Franckin sonaatin herkkyyden? Aukinaisen soinnin, fraasit ja hengitykset, patoutuneen itkun ja kiihkon? Niinpä, en minäkään.

Välillä on kysytty, miksi en kirjoita klassisesta musiikista enemmän. En kirjoita klassisesta musiikista, koska en tiedä, millä kirjoittaisin. Lukiessani yleviä kuvauksia klassisen musiikin hienoudesta minusta tuntuu, ettei niitä juttuja ole oikeasti edes tarkoitettu ymmärrettäviksi.)

Du Prén tarina on traaginen. Hänen kuuluisuutensa perustuu osittain juuri tähän, kuten niin monen muun nuorena kuolleen taiteilijan, mutta en minä sitä silloin varhaisteininä tajunnut – enkä varsinkaan, että kuolleiden kohottamisessa epäinhimillisiksi ikoneiksi voisi olla mitään haitallista tai kyseenalaista.

1960-luvun lopulla du Pré alkoi saada kummallisia oireita. Hän ei tuntenut sellon otelautaa kunnolla.

Pitkään ajateltiin, että oireilla on psykologinen tausta: liian kova keikkatahti, stressi. Elizabeth Wilsonin kirjoittamassa elämäkerrassa kerrotaan, että jopa hänen oma lääkärinsä pohti, onko hänellä ”hysteriaan” viittaavia oireita.

Diagnoosin ms-taudista du Pré sai vuonna 1973. Hän oli silloin 28-vuotias. Esiintymisen hän lopetti samana vuonna. 14 vuotta myöhemmin hän kuoli.

Jäljelle jäivät levytykset ja tarinat, joista myöhemmin syntyi esimerkiksi elokuva Hillary and Jackie. Yksi erittäin kuuluisa, dokumentiksikin päätynyt levytys on vuodelta 1969, Schubertin Forelli-kvintetto.

Näemme Roopen kanssa Kuhmo-talon aulassa heinäkuun 23. päivänä 2018. Tänä vuonna festivaalin teema on unelmien kauppiaat. Esiintyjiä on noin sataviisikymmentä. Heidän taiteilijuudestaan voi lukea festivaalikirjasen takasivuilta: kilpailumenestyksestä ja kuuluisuuksista, joiden kanssa on esiinnytty.

Roopella soitettavaa on tänä vuonna vähän, vain viidessä konsertissa.

Kävelemme ravintolateltalle, jossa myydään kalaruokia ja olutta niin kuin kolme vuotta sitten Forelli-kvinteton esityksen jälkeen.

Miten menee? kysyin silloin.

Saaks sanoo suoraan? Roope vastasi.

Sitten Roope kertoi minulle, että hänellä on todennäköisesti ms-tauti.

Aiemmin sinä keväänä ensi-iltansa saaneessa Noora Dadun Minun Palestiinani -esityksessä on kohta, joka näytetään suurelta videoprojektorilta. Siinä Dadu kääntää kameran itseensä ja itkee hysteerisesti Palestiinaa käsitteleville uutisille. Kohtauksen katsominen herätti minussa myötähäpeää, koska omasta itkustaan numeron tekeminen tuntui itsekorostukselliselta ja irvokkaalta. Että oma tunne on tärkeämpi kuin käsittelyssä olevan asian moniulotteinen kauheus. Ja niin kävi, että Roope lohdutti minua enkä minä häntä.

Puhelu oli tullut noin viikkoa aiemmin. Roope oli käynyt magneettikuvissa Töölön Mehiläisessä ja lentänyt sen jälkeen Kajaaniin. Oli jo ilta ja hän oli ehtinyt ajatella, ettei kuvista ollut löytynyt mitään.

Kahdeksan maissa lääkäri soitti.

Aivojen valkeassa aineessa oli ollut noin kymmenen plakeiksi sanottua muutosta, jotka viittasivat ms-tautiin. Diagnoosi varmistettaisiin vielä selkäydinnestepunktiossa, mutta oli lähes varmaa, että kyse oli tästä sairaudesta. Puhelimessa lääkäri oli rohkaissut: Nyt on todella ”hyvä hetki” sairastua, koska ms-taudin hoito on kehittynyt niin paljon viime vuosien aikana.

Roope oli 25-vuotias musiikin maisteri. Kerran viidessä vuodessa järjestettäviä Maj Lind -kilpailuja oli hänen sijoituksensa jälkeen käyty jo yhdet, toiset lähestyivät. Queen Elisabeth -kilpailusta oli aikaa pari vuotta.

Solistitehtävillä ja kamarimusiikilla ei Suomessa elä. Pianisteille ei ole orkesteripaikkoja, joita hakea, eikä opettaminen siinä vaiheessa kiinnostanut. Aiemmin oli aina ollut jokin uusi tavoite, kilpailu esimerkiksi. Sieltä joku voisi löytää, ehkä. Merkittävä kansainvälinen ura, oli povattu.

Elokuussa 2015 Roope otti osaa vielä yhteen kilpailuun.

En päässy jatkoon :'-( Mut eipä mun tänhetkisellä henkisellä tilalla siihen ois pystynytkään… Eli siis en oo upset :-)

Sinä syksynä Roope kävi monissa tutkimuksissa. Lääkärit sanoivat, että todennäköisesti hän on sairastanut ms-tautia jo vuodesta 2012. Silloin ilmaantuivat ensimmäiset oireet – kaksoiskuvat syyskuussa 2012 sairastetun flunssan jälkeen, lievä pistely sormenpäissä myöhemmin samana vuonna. Roope kävi oireiden takia lääkärissä, jossa niiden epäiltiin johtuvan väsymyksestä. Vähitellen oireet katosivat.

Vuonna 2013, kun Roope harjoitteli Ravelin vasemman käden konserttoa, oikean kätensä ensimmäisessä maailmansodassa loukanneelle Paul Wittgensteinille sävellettyä, hänen sormensa puutuivat, mutta hän ajatteli sen johtuvan siitä, että harjoitteli enimmäkseen vasemmalla kädellä. Ja kun hän vuonna 2014 valitteli ystävilleen taas sormien puutumista, hän epäili sen aiheutuvan kännykän käytöstä.

Syksyllä 2015 Roope vietti paljon aikaa yksin. Hän alkoi nähdä merkkejä. Ihmisten tavallisetkin kommentit tuntuivat todisteelta siitä, että ms-tauti oli alkanut vaikuttaa. Jos soitossa sattui pienikin virhe: merkki taudista. Lievä kompurointi: merkki taudista. Takeltelu sanoissa: merkki taudista. Päänsärky: merkki taudista. Pissahätä: merkki taudista. Yöllä puutunut käsi: merkki taudista.

Hän meni paniikissa lääkäriin: kun herään, käteni on välillä puutunut tunnottomaksi. Olet varmaan nukkunut kätesi päällä, lääkäri vastasi.

Syyskuussa diagnoosi varmistui. Kun Roope kuun lopussa soitti RSO:n kanssa Schumannia, hänen oli vaikea olla läsnä. Tuntui, että soittoon oli tullut uusi tiedostamisen taso. Hän myös pelkäsi, että kaatuu lavalla.

”Kyllä mä vähän horjahdinkin”, hän sanoo.

Pian RSO-konsertin jälkeen eräs vanhempi arvovaltainen kollega sanoi, ettei varmaan kannata kertoa sairaudesta kovin monelle.

Edelleenkään moni ei tiedä.

”Tää ala ei ehkä itsessään syleile tietynlaisen heikkouden osoitusta tai merkkejä. Se tulee niin monesta asiasta… Mikä on muusikko, miltä se saa näyttää ja kuulostaa yleisölle”, Roope sanoo.

Saatuaan diagnoosin hän ajatteli siirtyneensä ”rajan taakse”.

Hän alkoi ajatella menneisyydestään haaveelliseen sävyyn. Kaikki, mikä oli ollut ennen diagnoosia, tuntui käsittämättömän helpolta ja ihanalta, ”pumpulilta”. Diagnoosin jälkeen: vaikealta.

”Varmaan se on tää, et miten klassinen muusikko puoltaa paikkaansa. Et se voittaa sen luonnon, kohoaa sen yläpuolelle.”

Siinä mielessä se on vähän niin kuin urheilua, Roope sanoo.

Olemme kävelleet takaisin Kuhmo-talolle. Konsertti on päättynyt, ihmiset parveilevat ulos.

”On jotenkin hankalaa keskittyä tähän. Täällä on niin paljon ulkopuolelta tulevaa signaalia.”

Vuonna 1978 Susan Sontag kirjoitti esseen Sairaus vertauskuvana, jonka hän aloittaa seuraavalla tavalla.

Sairaus on elämän yöpuoli, ihmisen raskaampi osa. Jokainen saa syntyessään kaksoiskansalaisuuden: toisen terveyden valtakuntaan, toisen sairauden valtakuntaan. Ja vaikka me kaikki haluamme aina käyttää mieluummin hyvää passia, ennemmin tai myöhemmin itse kunkin on pakko, ainakin hetken aikaa, tunnustautua tämän toisen maan kansalaiseksi.

Sontag kirjoitti esseen sairastuttuaan leukemiaan, mutta ei tekstissä keskity omaan sairauteensa.

Sen sijaan hän kirjoittaa siitä, millä tavoin sairautta on käytetty metaforana ja miten nämä vertauskuvat ovat levinneet kieleemme kuin syöpä, miten tällaisten kuvausten käyttäminen on haitallista, toiseuttavaa ja pelkoa lietsovaa.

Ja koska meillä on tapana katsoa maailmaa dikotomioiden kautta, sairautta on tietysti myös mystifioitu esimerkiksi kaunokirjallisuudessa (miettikää Tohtori Faustusta ja paholaiselle sielunsa myynyttä syfiliksen kourissa nerokasta musiikkia säveltävää taiteilijaa tai vaikkapa Miki Liukkosta, joka kertoo Kuukausiliitteessä ettei voi syödä mielialalääkkeitä ahdistukseensa, koska taiteen tekemiseen hän tarvitsee myös ”negatiivista energiaa”).

Sontag kirjoittaa, miten sairaudesta ammentavan kielen kautta on luotu vihollisasetelmia, me ja muut -retoriikkaa. Miten syövälle on etsitty syitä ihmisen psyykestä ja käsittelemättömistä tunteista ja miten tällaiset ajatukset jättävät ihmisen yksin, syyttävät tätä omasta sairastumisestaan.

Sairaudet, joiden alkuperää ei tiedetä, Sontag kirjoittaa, ovat potentiaalisimpia ilmaisemaan jotain sellaista, jota pidetään joko yhteiskunnallisesti tai moraalisesti vääränä. (Miksiköhän Roopen päähän pälkähti ms-taudin voivan johtua siitä, että hän katsoi teininä pornoa?)

Niitä sairauksia on myös helpoin pitää psyykkisinä, koska sellainen ideologinen eetos meidän kulttuurissamme vallitsee, vaikka emme sitä halua myöntää: jos jonkin asian syytä ei tiedetä, se on todennäköisesti psyykkistä. Erityisesti tämä on pätenyt sairauksiin, jotka ovat yleisempiä naisilla kuin miehillä.

Myös ms-tautiin, tai pesäkekovettumatautiin, niin kuin sen virallinen suomenkielinen nimi kuuluu. Oireiden on tulkittu olevan merkki ”hysteriasta” tai muista psyykkisistä sairauksista kuten Jacqueline du Prén kohdalla, vaikka ms-tauti pystyttiin diagnosoimaan erilliseksi sairaudeksi jo vuonna 1868.

Ms-tauti on hermoston rappeumasairaus, joka puhkeaa useimmiten nuorille aikuisille.

Tämänhetkisen tiedon mukaan se lopulta invalidisoi ihmisen. Vieläkään ei tiedetä, mistä sairaus johtuu, mutta sen vaikutukset on pystytty analysoimaan niin tarkasti, että tehokkaiden lääkkeiden kehittäminen on ollut mahdollista.

Ms-taudissa kehon immuunipuolustus kääntyy itseään vastaan. Immuunisolut alkavat tuhota keskushermoston myeliiniä. Myeliini auttaa informaatiota kulkemaan nopeammin hermosoluissa. Siksi se on välttämätöntä keskushermoston oikeanlaiselle toiminnalle.

Ms-tauti on yleisempi pohjoisilla leveyspiireillä: Suomessa, Ruotsissa, Kanadassa. On ajateltu, että ms-taudin yksi syy voisi olla D-vitamiinin puutostilassa. Länsi-Suomessa ms-tauti on huomattavasti yleisempi kuin Itä-Suomessa, kaikkein yleisin Etelä-Pohjanmaalla. Suomessa on noin 9 000 ms-tautia sairastavaa. Jossain määrin tauti on perinnöllinen mutta ei kuitenkaan suoraan. Ms-tautia sairastavien lukumäärä kasvaa, mikä todennäköisesti johtuu siitä, että taudin aiheuttama kuolleisuus vähenee koko ajan.

Neurologi Markus Färkkilä uskoo, että ms-taudin syy voisi piillä varhaislapsuuden liian vähäisessä altistumisessa ympäristön viruksille, bakteereille, homeille, sienille ja alkueläimille. Jotkut ihmiset, joiden immuunipuolustus ei kehity lapsena, saattavat teini-iän jälkeen reagoida infektioihin poikkeuksellisella tavalla – niin, että koko kehon immuunipuolustus häiriintyy. Mutta se on vain hypoteesi.

Eräs lääkäri sanoi Roopelle, että seuraavien kymmenen aikana ms-taudin syy on saatu selville. Näin on sanottu 1980-luvulta, jolloin tieto ms-taudista alkoi lisääntyä nopeasti, mutta nyt Färkkilä on optimistinen. On hyvinkin mahdollista, että kymmenen vuoden päästä sairauden aiheuttaja tiedetään ja taudin eteneminen pystytään pysäyttämään.

Nykytiedolla tautia pystytään vain hidastamaan. Tautimuotoja on kaksi, tasaisesti etenevä ja aaltoileva. Hoito aloitetaan Suomessa niin sanotuilla ensilinjan lääkkeillä. Kun nämä lääkkeet eivät enää tehoa, siirrytään toisen linjan lääkkeisiin. Aaltoilevassa tautimuodossa, joka Roopella on, oireiden korjaantuminen heikentyy nykyisen tiedon mukaan keskimäärin 10–15 vuoden päästä.

Tieto on kuitenkin epätarkkaa. Data perustuu potilaisiin, joilla on ollut käytössään eri lääkkeet kuin joita nykyään on saatavilla. Esimerkiksi Roopen lääke Tecfidera on ollut Suomen markkinoilla vasta muutaman vuoden.

Onko näiden uusien lääkkeiden avulla oireiden etenemisvaiheen alkua siirrettävissä esimerkiksi 15–25 vuotta, kysyy Färkkilä. Emme tiedä. Kuten emme myöskään sitä, miten ms-tauti vaikuttaa eliniän odotteeseen näiden lääkkeiden kanssa.

Nykytiedon mukaan ms-tautia sairastavat kuolevat keskimäärin muutamaa vuotta muuta väestöä aiemmin. Mutta oikeastaan se ei ole edes tieto, koska tutkimustuloksia uusista lääkkeistä ei vielä ole.

Yläasteella meidän piti tehdä saksantunnille esitelmät aiheesta Mein Vorbild, minun esikuvani. Minä tein Jacqueline du Préstä, Roope Martha Argerichista, argentiinalaisesta pianistista.

Argerichkin soittaa ”omaleimaisesti ja intensiivisesti”, voisi kai sanoa.

”Varmaan kaikkia niitä muusikkoja, joita mä ihailen, yhdistää jonkinlainen rehellisyys”, Roope sanoo, kun istumme syömässä lounasta yhtenä päivänä.

Rosottomuus ja tekninen täydellisyys ei ole koskaan kiinnostanut Roopea. Hän löysi musiikin itse ala-asteella. 8-vuotiaana luokkaretkellä hän kuunteli Mozartia kasettisoittimesta. 9-vuotiaana hän meni pianotunneille pop-jazz-konservatoriolle, 10-vuotiaana Cantores Minores -poikakuoroon. 11-vuotiaana hän lauloi jo soolo-osuuksia.

Ja kun me yhdeksännellä luokalla joimme ensimmäisiä kännejämme Roopen kotona, Roope meni muutaman viinilasin juotuaan yksin alakertaan kuuntelemaan oopperalaulaja Maria Callasia. Jokin musiikissa vain kosketti, eikä Roope osaa vieläkään ihan selittää, mikä se oli.

Hän ei ollut kiinnostunut kilpailuista eikä nuorena juuri tiennytkään niistä. Mutta musiikkimaailma on sellainen, että jos joku osaa poikkeuksellisen hyvin, häntä kehotetaan kilpailemaan. Roope ajatteli, että jos muutkin, miksen minäkin. Sitten hän meni ja pärjäsi.

Siltä se hänestä teininä tuntui: siirtyi vain tasolta toiselle, vaivattomasti ja sen kummempia miettimättä. Toki tehden paljon töitä, mutta ei se silloin tuntunut työltä.

Hän oppi kaikenlaista - esimerkiksi, että aina voi olla parempi. Jatkuva tyytymättömyys nähtiin siunauksena kunnianhimoisen muusikon elämässä. Tyytyväisyyttä ei juurikaan opetettu. Eikä sitä, kuinka käsitellä asiat, jotka eivät menneetkään niin kuin olisi toivonut. Ne vain unohti.

Rytmisen voimistelun olympiakultamitalisti Margarita Mamunille sanotaan dokumentissa Over the limit, ettei hän ole ihminen vaan urheilija. Et edusta itseäsi vaan Venäjää, hänelle sanotaan.

Et edusta itseäsi vaan Schubertia, voisi muusikolle sanoa. Varmaan jollekin on sanottukin.

Siinä mielessä se on vähän niin kuin urheilua.

Todellisuudessa emme tiedä, mitä Schubert halusi, hän kuoli vuonna 1828. Mutta muusikot ovat kulttuurinsa tuotteita; vuosikaudet heidät opetetaan kuulemaan, mikä on hyvää ja arvokasta ja miten Schubertia kuuluisi soittaa. Siksi soitonopetuksessa lähdetään liikkeelle teknisen täydellisyyden hakemisesta – jotta voisi sitten joskus soittaa Schubertia niin hyvin kuin Schubertia kuuluukin soittaa.

Kunnioitus säveltäjämestareita kohtaan on suuri. Tässä kulttuurissa muusikko on ihannetilanteessa teknisesti niin täydellinen, ettei hänen tekniikkaansa edes huomaa. Muusikoille keho on vain väline ilmaista mahdollisimman loistavasti se henki, jonka säveltäjät ovat suuressa viisaudessaan luoneet.

Säveltää on voinut raihnaisenakin. Beethoven sävelsi monet hienoimmista teoksistaan kuurona.

”Ne on eri ihmiset, jotka on luoneet taidetta henkitoreissaan, kuin ne, jotka tekevät sen eläväksi yleisölle”, Roope sanoo.

Elfriede Jelinekin Pianonsoittajasta:

HÄNEN ei tarvitse pelätä kritiikkiä, pääasia on, että jotain kuuluu, sillä se on merkki siitä, että lapsi on noussut nuottitikkaita pitkin korkeampiin sfääreihin ja ruumis on jäänyt alas tyhjänä kuorena.

Keväällä 2016 Roope muutti kolmeksi kuukaudeksi residenssiin Cité des Artsiin Pariisiin. Syksyllä hän oli harjoitellut enimmäkseen kotona, omalla Steinwayllaan talossa, jossa ei hänen tietääkseen asunut muita musiikin ammattilaisia. Pariisissa hän tuli hyvin tietoiseksi ympärillään olevista muusikoista.

Hänestä alkoi tuntua, että diagnoosi on mahdollista kuulla hänen soitostaan. Ja koska hän ei missään nimessä halunnut, että kukaan saisi tietää – ei varmaan kannata kertoa kovin monelle – harjoittelu muuttui epämiellyttäväksi.

Harjoittelun ”johtoaihe”, kuten hän sitä kuvaa, oli se, että häntä hävetti. Häntä hävetti se, miltä hänen soittonsa kuulosti. Pariisissa oli pitkiä jaksoja, ettei hän harjoitellut ollenkaan.

Suomeen palattuaan hän teki keikkoja kuten ennenkin ja oli kirjoilla Sibelius-Akatemiassa. Ihmiset puhuivat keskenään: mikä Roopen on, aivan kuin hän ei olisi ihan oma itsensä? Miksi soittokaan ei aina ole niin kuin ennen? Kukaan ei kuitenkaan kysynyt suoraan.

Kun Roope harjoitteli, hän suhtautui ympäristöönsä ”hypersensitiivisesti”. Tuliko huoneeseen joku? Kuunteleeko joku oven takana? Hän oli nähnyt nuorempana, kuinka sitä tehtiin Akatemialla.

Välillä hän saattoi harjoitella hiljempaa vain siksi, että kukaan ei kuulisi. Usein asenne oli jo valmiiksi se, että tänään ei varmaan sujuisi. Kannattiko edes yrittää?

Jos hän aikaisemmin olikin unohtanut vastoinkäymiset ja mennyt vain eteenpäin, nyt se ei enää tuntunut mahdolliselta. Vastoinkäyminen oli hän, hänessä oleva sairaus, joka esti häntä tekemästä sitä, mihin hän oli aina luottanut.

Hän ei ollut koskaan ajatellut mitään muita vaihtoehtoja kuin soittamista. Hän oli oppinut tavoittelemaan koko ajan enemmän, ja siihen kuvaan ms-tauti ei sopinut. Parantumaton, rappeuttava sairaus kuuluu vanhuuteen, ei alle kolmekymppisen elämään.

Hän ei enää tiennyt, miten olla. (Myöhemmin hän törmäsi Helsingin Sanomissa Whitney Houstonin ajatukseen: ”Sinun on tunnettava itsesi ennen kuin tulet tähän bisnekseen, sillä jos siellä yrität selvittää sen, päädyt todennäköisesti olemaan joku, josta et edes pidä.” Se kosketti.)

Eikä hän tiennyt, mitä tapahtuisi. Kuinka nopeasti sairaus etenisi? Kontrollin menettämisen tunne ahdisti. Siksi ajatus siitä, että sairaus esti häntä soittamasta, teki hänen olostaan paradoksaalisesti jopa paremman.

Oman itsen näkeminen traagisessa valossa teki elämän hahmottamisesta helpompaa. Kaikki vastoinkäymiset ja oman kehon tuntemukset, fyysiset ja psyykkiset, oli helppo pistää sairauden piikkiin. Niistä tuli ymmärrettävämpiä. Ajatukseen sairaudesta takertui ja se läpäisi kaiken.

Roope oli suunnitellut suorittavansa A-kurssin Sibelius-Akatemiassa toukokuussa 2017 – viimeisen toiseen maisterintutkintoonsa vaadittavan tutkinnon – mutta voimat eivät riittäneet. Lopulta, viime syksynä, hän päätti vaihtaa alaa ja hankkia itselleen toisen ammatin. Ehkä psykologina.

Oppia elämään terveenä ihmisenä, jolla on krooninen sairaus – paradoksaalista mutta silti totta – vie aikaa, kirjoittaa MS-tautia sairastava kasvibiologi Barbara D. Webster. Hän aloittaa tekstinsä siteeraamalla nyt 83-vuotiasta kirjailija Joan Didionia, joka sai diagnoosin MS-taudista vuonna 1972:

”Oireet, joita ehkä saan, ehkä en, saattavat vaikuttaa silmiini tai sitten eivät. Ne ehkä invalidisoivat tai sitten eivät…”

Sairastamiskuvaukset eivät ole kirjallisuuden ja elokuvien valtavirtaa. Virginia Woolf ihmetteli jo vuonna 1930 ilmestyneessä esseessään On being ill, miksi sairaus ei ole kirjallisuuden teemana yhtä iso kuin rakkaus ja sota.

Miksi tilaa, joka ei pääty selviytymiseen eikä kuolemaan vaan vain on, ei käsitellä enemmän? Tilaa, jossa ihminen jättää askareensa ja voi esimerkiksi vain katsella sinistä taivasta, kuten Woolf sitä kuvasi. Tilaa, jossa luonto pakottaa katkaisemaan itse keksityt rutiinit.

Ajatus kuulostaa tietysti tylsältä. Mutta olemmehan me oppineet rakastamaan kuvauksia perheenisän vaipanvaihtopuuhista. Tuskin sairauskuvaukset olisivat sen tylsempiä. Me vain olemme yhä mallissa, jossa keho on mielen palveluksessa. Sillä ei ole itseisarvoa kirjallisuudessa. (Kuten ei klassisessa musiikissakaan – joka on täysin kehollista toimintaa! Ajatuskin soittotunnista, jossa lähdettäisiin liikkeelle siitä, mitä keho osaa, mitä se tietää, on outo. Lähestymistapa on aina: mitä se ei osaa, mitä se ei tiedä.)

Keho ei vaadi selityksiä, mutta mieli vaatii. Sairaus on asia, joka pitää ratkaista vaikka väkisin. Kirjallisuudessa, elokuvissa ja lehtijutuissa se edustaa usein muuta kuin itseään. Niissä käsitellään sairaudelle annettuja merkityksiä ennemmin kuin itse sairautta. Usein pelon tai mystifioinnin kautta, kuten Susan Sontag kirjoitti.

Kaikella pitää olla tarina. Malli tulee suoraan Aristoteleelta, joka muotoili sen yli 2 000 vuotta sitten Runousopissa. Parhaissa tragedioissa loppuratkaisua edeltää käänne tai tunnistaminen, hän kirjoitti. Tällaiseksi käänteeksi sairaus kelpaa hyvin. Ja vaikka ajatus on ikivanha, voisi sanoa aikansa elänyt, historia on osoittanut, että siitä on vaikea päästää irti.

Usein jopa syöpä nähdään ennemmin käänteenä, joka pitää selittää, kuin tilana, joka on. Tästä on kirjoittanut Barbara Ehrenreich, joka rintasyöpään sairastuttuaan törmäsi joka puolella ajatukseen, jonka mukaan syöpä on lahja. Koska emme tiedä, paraneeko syöpä, meidän on pakko keksiä jokin ajatus, joka jollain tavalla antaa sille merkityksen, palauttaa kontrollintunteen.

Tai sitten kieltäydymme tietämästä. Barbara D. Webster kirjoittaa, että huomasi hyvin nopeasti, kuinka huonoja ihmiset ovat tunnustamaan oman haavoittuvuutensa ja kuolevaisuutensa. ”Monet ikäiseni naiset näyttivät ajattelevan, että koska se on tapahtunut sinulle, se voi tapahtua minulle, ja koska en halua tunnustaa sitä, teeskentelen, ettei se tapahtunut sinullekaan.”

Voihan tämän ajatella selviytymistarinana. Pianisti, joka saa diagnoosin MS-taudista ja on lopettamassa uraansa, tapaa oikeita ihmisiä, oivaltaa asioita ja ymmärtää, että ehkä hänellä on sittenkin lupa soittaa.

Hän tajuaa, että ms-tauti on nykyään aivan erilainen sairaus kuin 30, 20 tai edes 10 vuotta sitten.

Hän käy magneettikuvissa ja saa tietää, ettei hänen aivoistaan löytynyt uusia muutoksia verrattuna vuoden takaiseen. Että pianonsoiton vaikeus ei johdu etenevästä ms-taudista.

Ja vaikka jotain fyysisiä syitä olisikin – joskus hän miettii silmiään, niiden ehkä hieman lisääntynyttä karsastusta ja sen vaikutusta soittamiseen – on myös hyvä muistaa, että ”tekniikka pitää joka päivä opetella uudelleen”. Yhä, kolme vuotta diagnoosin saamisen jälkeen, hän soittaa. Mitään radikaalia ei tapahtunutkaan. Ei oikeasti.

Hän alkaa miettiä sairauttakin uudella tavalla. Ehkä hän ei olekaan rajan toisella puolella yksin vaan rajalla yhdessä muiden kanssa. Ehkä heillä on jo jotain, josta hän ei tiedä, ihan niin kuin hekään eivät tiedä hänen sairaudestaan.

Hän alkaa ajatella asioita enemmän ”normaalin variantteina” kuin merkkeinä lähestyvästä kuolemasta. Onko ms-taudilla, oikeastaan, sen enempää tekemistä kuoleman kanssa kuin jäätelön ostamisella vilkkaasti liikennöidyn kadun toiselta puolelta, hän pohtii. Miettiikö jäätelöä himoitseva henkilö kuolemaa ylittäessään tien?

Hän ajattelee jopa, että ehkä sairaus auttaa häntä muistamaan, mistä musiikissa on kysymys. Ehkä on aika palata sinne, mistä hän alun perin lähti, hyvänolon tunteeseen siitä, että saa soittaa ja kuunnella musiikkia. Olla musiikin kanssa, niin hän sitä kuvaa. Kuka ylipäätään keksi yhdistää taiteen ja uran? Miten surkea idea! Musiikille se ei ainakaan, todennäköisesti, tee kovin hyvää, hän miettii.

Hän päättää suostua tähän juttuun, kertoa sairaudestaan julkisesti. Hän pohtii, miksi hän on pelännyt sitä niin kovasti. Eihän sairaus ole hänen vikansa.Hänellä on yhä unelmia liittyen musiikkiin, vaikka voikin olla, ettei hän pääse pianistina sinne, minne joskus halusi. On siis muutettava sitä, mitä haluaa. Itse hän puhuu halun kuvittelemisesta. Ympäröivä maailma näytti hänelle, mitä kannattaa haluta ollakseen pianisti. Kilpailut, menestys. Eivät ne olleet asioita, jotka musiikissa alun perin koskettivat. Silloin, kun oli terve, niihin oli helppo mennä, sen kummemmin ajattelematta. Ja kun sairaus pakotti ajattelemaan, huomasi, ettei tiennytkään, miten.

Kun häneltä kysyy, onko luottamus soittamiseen palannut, hän sanoo: ehkä nykyään luotan elämään. Hän ei hakenut opiskelemaan psykologiaa eikä muutakaan.

Hän ei useinkaan tunne itseään sairaaksi. Diagnoosihan on oikeastaan vain ohje lääkärille, kuinka hoitaa potilasta, sanoi eräs. Toinen sanoi: et sinä ole sairas.

Se tuntui hyvältä.

Kun Roope tulee lavalle, hän katsoo ylöspäin, sinne missä yleisö taputtaa, ja nyökkää monta kertaa. Kuin ihminen, joka tuntee olonsa kiusaantuneeksi toisten ihmisten kiinnitettyä häneen liikaa huomiota ja yrittää viestittää: lopettakaa.

Toukokuun 23. päivänä Roope nyökkäsi Camerata-salissa Musiikkitalossa. Hän oli vihdoin, vuotta aiottua myöhemmin, suorittamassa A-kurssitutkintoaan.

Ohjelma oli iso, niin kuin A-kursseissa aina: Beethovenia, Adésia, Bachia, Debussytä, Chopinia, Skrjabinia, Schumannia.

Ensimmäinen teos oli Beethovenin sonaatti. Roope oli keksinyt siihen tarinan yhdessä musiikin narratologiasta väitelleen kihlattunsa kanssa. Ensimmäisessä osassa ympäröivä maailma alkaa häiritä yksilöä. Toisessa osassa yksilö on hyvin kiihtynyt: hän kokee, että rauhaa olotilojen – yksinäisyyden ja yhteisöllisyyden – välillä ei löydy. Kolmannessa, muunnelmaosassa, hän muunnelma muunnelmalta löytää sisäisen rauhan.

En kyennyt rentoutumaan. Olen varmaan musiikkitaustani takia oppinut kuuntelemaan konsertteja ajatellen, mikä tässä voisi olla paremmin. En haluaisi, että se on niin, mutta niin se on. Ja koska olen tiennyt Roopen sairaudesta ja itsekin pelännyt, että se estäisi häntä soittamasta, olen ehkä tavallistakin enemmän herkistynyt kriittisille ajatuksille.

Kyllä minä pidin Roopen soitosta, pidän siitä aina. Mutta en pystynyt sanomaan, oliko soitto ”hyvää” vai ei. Onneksi vieressäni istunut ystäväni pystyi. Hän itki ja sanoi, että tällaista soittoa kuulee niin harvoin. Soittoa, joka ei ole lainkaan egoistista.

Tutkinnon jälkeen Roope sai palautetta: mehän tiedämme, että sinä olet nuoresta saakka pystynyt mihin vain. Ehkä kommentti oli tarkoitettu kehuvaksi, mutta se ei Roopesta silloin tuntunut siltä. Hän tulkitsi sen näin: ennen oli hyvin, nyt jotain muuta. Tutkinnon jälkeen Roope pohti: mitä jos ongelma onkin, että on ajateltu, että pystyy mihin vain? Niin ihmelapsi Yehudi Menuhinistakin ajateltiin.

Aikuisena hän menetti pitkiksi ajoiksi kykynsä soittaa.

Mutta Roopen oma opettaja sanoi: Kunhan et vain lopeta soittamista. Kun Roope kertoi palautteesta diplomin jälkeen, häntä alkoi itkettää.

Menee kaksi kuukautta, ennen kuin Roope soittaa diplomikappaleitaan seuraavan kerran.

On torstaiaamupäivä Kuhmossa. Roopesta otetaan valokuvia. Valokuvaaja Juuso Westerlund pyytää: soita mitä vain.

Roope soittaa – Beethovenia, Debussya, Adésia. Hänen päässään käy ajatus, miten tämä nyt menee, niin hän myöhemmin kertoo. Mutta sitten hän muistaa, että meitä on salissa vain kolme eikä valokuvissa ole ääntä.

Roope yhdistelee kappaleita mielensä mukaan, ja se kuulostaa spontaanilta, melkein kuin improvisaatiolta, kuin leikiltä. Välillä hän ottaa monta kertaa uudestaan.

Pitääkö hän äänestään soittaessaan täällä? Siltä se tuntuu.

Tämä on kaikkea muuta kuin tarkoitushakuista erikoisuudentavoittelua, esiintymistä ja esittämistä.

Juomme Rieslingiä kuhmolaisen rivitalokaksion takapihalla ja puhumme Bachista: mitä jos osa Bachin teoksista onkin hänen oppilaidensa säveltämiä, tai soolosellosarjat vaimo Anna Magdalena Bachin. Puhumme Messiaenin Aikojen lopun kvartetosta ja Jacqueline du Préstä.

Du Prénkin kohtalosta tehtiin sellainen saaga, Roope sanoo.

”Ja mieti jotain Maria Callasta.”

Teininä, silloin kun meni kesken juhlien alakertaan kuuntelemaan oopperaa, Roope rakasti varsinkin Puccinia. Tragedienne - päähenkilö oli aina nainen - kuoli aina. Tosca, Madame Butterfly, La Bohèmen Mimì. Näitä rooleja Maria Callas lauloi Roopen mielestä hienommin kuin kukaan.

Nelikymppisenä Callas rakastui mieheen, jonka nimi oli Aristoteles.

Aristoteles Onassis, rikas laivanvarustaja. Heillä oli suhde, mutta Onassis halusi Callasta mieluummin naida Jacqueline Kennedyn.

Onassis palasi kyllä Callasin luo. Callas oli toinen nainen.

Vuonna 1975 Onassis kuoli. Tarina kertoo, että Callas riutui Pariisissa yksinäisenä kaksi vuotta, kunnes kuoli itsekin.

”Varmaan veti jotain nappeja tai unilääkkeitä tosi onnettomana. Ihan kuin ne kaikki tragediennet jota se esitti näyttämöllä. Varmaan se nähdään silleen, et joo se itekin koki sen ihan saman kohtalon”, Roope sanoo.

Niin me uskomme, kun meille kerrotaan. Mutta ei se ollut itsemurha, vaan sydänkohtaus.

Julkaistu: 22.9.2018