Apu

Saimaannorppaa etsimässä – Vedenneito on täynnä komeita luontokuvia, mutta siltä puuttuu sielu


Arvostelu: Petteri Saarion Vedenneito olisi käyttökelpoinen teos peruskoulun opetusvideona, mutta elokuvan tunnusmerkkejä se ei täytä. Vedenneito saa ensi-iltansa perjantaina 5. huhtikuuta.

Kokeneen dokumentaristin Petteri Saarion uusi kokoillan – ja koko perheen – elokuva Vedenneito on yhdistelmä tyypillistä television luonto-ohjelmaa ja kertovaa draamaa. Elokuvassa serkukset Emika ja Antti Saario tekevät retkiä Saimaan luontoon ja yrittävät päästä lähelle myyttistä norppaa. Teos tavoittelee selvästi lapsille soveltuvaa tapaa kertoa kotimaan luonnosta, mutta pohjimmiltaan toimivassa eläinkuvien montaasissa ihmishahmojen osuudet jäävät irtonaisiksi ja ylimääräisen tuntuisiksi. Monet pienemmätkin katsojat ovat ehtineet modernissa mediamaailmassa tottua jo harkitumpaan kerrontaan, ja aidan alta menevä taiteilija vaikuttaa helposti laiskalta.

Emika Saario esittää toista elokuvan kahdesta ihmishahmosta.

Otokset Saimaan eläimistä ovat komeita. Niistä saisi koostettua erinomaisen Avaran luonnon jakson tai opetuskäyttöön tarkoitetun planetaariovideon. Saarion isoin virhe on ehdottomasti ollut kirjoittaa elokuvaan pakottamalla mukaan kaksi henkilöhahmoa. Näillä hahmoilla ei nimittäin ole kokonaisuudessa lopulta minkäänlaista funktiota.

Emika Saariosta on yhdistetty näennäiseen tarinaan sekä päähenkilö että kertoja. Mikäli kyseessä olisi huolellisesti rakennettu draama, ei olisi tarvetta sortua kertojan käyttöön. Mikäli kyseessä taas olisi perinteinen luontodokumentti, voisi hänet pitää yhtä hyvin vain kertojana ja siirtää tarpeettoman hahmoulottuvuuden pois teoksesta. Ohjaaja Saario yrittää rakentaa jonkinlaista kahden lajityypin variaatiota, joka ei lopulta täytä oikein kummankaan tunnusmerkkejä.

Elokuvan parasta antia ovat näyttävät luontokuvat.

Jokaista dramaturgista puutetta on esittävässä taiteessa tavattu usein pehmentää sillä argumentilla, että teos on suunnattu lapsille. Se ei kuitenkaan anna anteeksi kaikkea, koska lapsiakin on täysin tervettä haastaa taiteessa edes vähän. Oikeanlaista haastamista olisi elokuvassa se, että siitä rakentaisi audiovisuaalisen tarinan, jossa myös ihmishahmojen elämää näytetään kertomisen sijasta. Tarinalle ehdoton edellytys olisi se, että hahmot muistuttaisivat aidommin niiden inhimillisiä esikuvia, joilla on ajatuksia, iloja ja suruja ja jonkinlainen elämä olemassa myös yksittäisten kuvien ulkopuolella. Ontto kertojaääni voi yrittää kyllä selittää, mitä tapahtuu koulussa ja kotona, mutta lihaa luiden ympärille saisi ainoastaan sillä, että näyttelijät oikeasti näyttelisivät kerrottuja tapahtumia. Vääränlaista haastamista taas on se, että elokuvan lyhyessä 71 minuutin kestossa on puoli tuntia liikaa, koska elokuva polkee paikallaan.

Saariolla on erinomainen ote luontokuvaamiseen, ja hän on taitojaan esitellyt jo useamman vuosikymmenen ajan. Teosta voi suositella täysin vilpittömästi sen luontodokumentaarisen ulottuvuuden puolesta. Ohjaaja on vain lähtenyt leikkaamaan materiaalia päämääränään aivan väärä taiteenlaji.

★★

Julkaistu: 4.4.2019