Miten Suomen suurimman järven saa haltuun vuorokaudessa? Näin matka Saimaan yli sujuu polkupyörällä
Saimaa on iso kimpale Suomea. Siellä pyöräilijä tuntee jääkauden jäljet pohkeissaan, pääsee lautalla yli selkien ja voi yöpyä saunatuvassa lammastilan rannassa.
Miten Suomen suurimman järven luonnon saa haltuun reilussa vuorokaudessa? Ehkäpä polkupyörällä. Sillä pääsee riittävän lujaa, mutta pysyy koko ajan kosketuksissa ympäristöön, sääoloihin ja maanmuotoihin.
Näin etukäteen ajattelin, kun mittailin matkoja kartasta ja varailin junasta vähiin käyneitä pyöräpaikkoja.
Helsingin-junasta nousin Mikkelin asemalle, Saimaan rannalle. Periaatteessa. Vettä ei näkynyt, vaikka rantakaupunkiin olin saapunutkin. Nostin pyöräni asemalaiturille ja talutin sen nojaamaan marsalkka Mannerheimin salonkivaunun kylkeen. Kiinnitin yhden laukun ohjaustankoon, toisen panin sojottamaan satulatolpasta taakse. Niihin yhden yön tavarat mahtuivat hyvin.
Salonkivaunu on muistuma sota-ajoista. Silloin Suomen armeijaa johdettiin juuri Mikkelistä ja ylipäällikkö Mannerheim vietti suuren osan ajastaan omassa junassaan.
Suomen armeija oli Saimaan toisella puolen. Sen takaisilla seuduilla joukot puolustautuivat talvisodassa ja hyökkäsivät jatkosodassa, sitten puolustautuivat taas. Sille puolen järveä minunkin oli tarkoitus ajaa.
Ensimmäinen viidenkymmenen kilometrin etappi veisi Mikkelistä Hurissaloon, Kivisalmen laituriin. Siitä pyörälautalla yli Lietveden Lintusaloon, josta kolmisenkymmentä kilometriä Puumalaan. Puumalasta toiset kolmekymmentä kilometriä Utulaan, josta pieni lauttamatka Äitsaareen ja siitä viimeiset kilometrit yöpaikkaan. Seuraavalle päivälle jäisi reilun 80 kilometrin taival Ruokolahden ja Imatran kautta Lappeenrantaan.
Reissu halki ja yli Saimaan eteläisemmän osan siis. Vaikka ei Saimaata kannata ajatella yhtenä järvenä. Ennemminkin kyseessä on valtava järvikompleksi, suurempien ja pienempien vesistöjen sokkelo.
Saimaalla on rantaviivaa rontti 15 000 kilometriä.
Saimaan eteläisimmässä palassa, suurin piirtein Mikkelin, Imatran ja Lappeenrannan muodostamassa kolmiossa, on ehkä selkeimmin erotettavissa selkiä ja suuria saaria. Ylempänä järvi pirstaloituu pienempiin osiin, eikä Saimaalla ole täysin yksiselitteisiä rajoja.
Laskutavasta ja rajauksesta riippuen Saimaalla ja sen saarilla on rantaviivaa rontti 15 000 kilometriä. Oikaistuna se yltäisi liki kolmanneksen maapallon ympäri.
Ensimmäisen kunnon silmäyksen Saimaan vesiin sain vasta Kirkon- varkauden sillalta ajettuani Mikkelin asemalta muutaman kilometrin kohti itää ja Kivisalmen laituria.
Sillan ylitykseen kuului ehkä minuutti. Sen jälkeen kantatie 62:n varressa näki kilometri kilometrin jälkeen nuorta talousmetsää ja ohi painelevia henkilöautoja, vettä paljon vähemmän.
Anttolassa, 25 kilometriä Mikkelistä, koukkasin kapeammalle tielle. Pöly nousi ja irtosora kilisi pinnoissa. Vasemmalla kädellä kohoavassa jyrkässä rinteessä seisoi iäkkäämpää kuusimetsää. Hippiäinen lauloi ja joku muukin, ehkä pensaskerttu. Valtatien melua ei enää kuulunut.
Pyörällä voi ajaa sisään kokemukseen. Kun isolta tieltä pääsee omaan rauhaan, molemmin puolin kapeaa tietä kohoavat puut ottavat suojaansa, hyönteisten ja lintujen äänet kuuluvat edestä, sivulta ja sitten takaa ja kaiken aikaa kulkee ilmamassan ja sen sisältämien tuoksujen ja lämpötilaerojen läpi. Maisemaan, ympäristöön, siis luontoon, uppoaa.
Osa uppoutumista ovat tietenkin maanmuodot, pyöräilijän ystävät ja viholliset. Polkupyörällä saa tuntuman itse maasta paremmin kuin mitenkään muuten. Jokainen ylämäki tuntuu omissa pohkeissa, jokainen alamäki korvissa, kun halkaistu ilmamassa alkaa virrata koko ajan kovempaa vauhtia korvien ohi.
Pyöräilijä kytkeytyy jalkalihastensa kautta historiaan ja esihistoriaan. Toistaiseksi viimeisen jääkauden lopulla mannerjäätikkö suli, ja sen reuna vetäytyi hyytävänä vallina kohti pohjoista välillä pitkäksi aikaa paikalleen jämähtäen. Sulamisvedet siirsivät kirjaimellisesti vuorellisia hiekkaa, soraa ja kiveä.
Vaikka nykyisen Saimaan alueen kallioperä on melkein pari miljardia vuotta vanha, maanpinnan muodot syntyivät pitkälti jääkauden lopulla.
Suurimmat mannerjään jättämät muistot ovat kolme Salpausselkää, jotka viipaloivat järvialuetta. Ne syntyivät 12 300–11 600 vuotta sitten. Mannerjään paino oli aikanaan sellainen, että maa kohoaa Saimaalla edelleen hiljalleen ja rantaviiva muuttuu vuosisatojen mittaan.
Ajoin ilmeisesti muinaisen mannerjään marssin kanssa tavallaan poikkimaastoon. Mäet vääntyivät jyrkemmiksi ja pulssi nousi. Harjut olivat tuhansia vuosia sitten asettuneet hiljalleen raahautuneen jäätikön alapinnan vetämään muotoon.
En ihan tarkalleen tiennyt, missä kuljin. Anttolasta olin ajanut alle kymmenen kilometriä, ehkä se oli Sydänmaata. Kuivanpuoleista ylämaata ainakin: loputtomia harjuja ja pieniä puroja. Suuren järven läheisyys ei juuri tuntunut.
Jossain notkossa ajouran keskellä, liiskaantuneena ja auringon kuivaamana, makasi ässäksi käpertyneenä rantakäärmevainaja. Lajin tunnusmerkit, keltaiset laikut niskassa, näkyivät raadossa hyvin.
Metsätie ehti mennä melkein olemattomaksi kärrypoluksi, kunnes taas leveni soratieksi. Muutama talokin tuli eteen ja tunnistin paikan puhelimen kartasta Nurholaksi. Paluu valtatielle ei harmittanut. Vajaa parikymmentä viimeistä kilometriä ennen lauttarantaa tuli pudoteltua reipasta kyytiä.
Hurissalon Salen pihassa söin tuutin ja katselin kylän ja lähiseutujen elämää ilmoituksista, joita oli kiinnitetty puolikkaaseen, pystyyn nostettuun puuveneeseen.
Polttopuuta, kaminoita ja laitureita kaupan. Niittykahvila avattu. Kaiken keskellä kesinyt mökkitikkataulu, tikkojen muoviset sulat sään haalistamina.
Ennen satamaa tiestä loppui päällyste. Pari paarmaa lähti kilpalentoon. Pyöräilijää hyttyset eivät kiusaa, jos vauhti pysyy yhtään yllä. Isot hevospaarmat taas ovat väkeviä ja sinnikkäitä lentäjiä. Joskus ne pörisevät mukana kilometrikaupalla. Välillä kuin kiusallaan kiilaavat edellekin.
Kivisalmen laiturissa piti odotella puolisen tuntia. Mikkelistä lähdöstä oli kolmisen tuntia, iltapäivä alullaan. Parempi vähän aikaisessa kuin toisin päin. Jos olisin myöhästynyt pyörälautasta, yöpaikkaan saapuminen olisi mennyt tosiaan yölle.
Pyörälautat ajavat Saimaalla reittinsä vain muutaman kerran päivässä.
Pieni alus työntyi esiin metsäisen niemen takaa. Entiset matkustajat ulos ja uudet tilalle.
Norppa II lähti puskemaan kohti Lintusalon Nestorinrantaa. Kippari Jussi Kapanen otti itselleen istuimen nipusta puutarhatuoleja ja istahti pitkälle etukannelle, johon aurinko paistoi. Matkustajat kerääntyivät ohjaushytin taakse istuimille tuulensuojaan. Pyörät oli kiinnitetty Norpan kaiteisiin.
Kapanen jouti juttelemaan, sillä ruorissa oli Tobias Ammann, Saimaan rannoille asettunut sveitsiläinen, jonka Kapanen toivoi jatkavan hommaansa lautan kapteenina.
Norppa-lautta aloitti liikennöintinsä jo vuosia sitten. Nykyisellään sillä saa kuljettaa kerrallaan 20 pyöräilijää ja näiden pyörät. Heinäkuussa lautta voi olla melko täynnäkin, mutta sunnuntai ja maanantai ovat hiljaisempia päiviä.
Saimaalla seilaa kesäkaudella Norpan lisäksi toinenkin pyörälautta. Molempiin mahtuu parikymmentä polkupyörää kuskeineen ja lisäksi jalankulkijoita. Myös moottoripyöräilijät pääsevät lautoille. Autot eivät niihin mahdu.
– Saimaannorppia näkee varsinkin keväällä karvanvaihdon aikaan usein, Kapanen kertoi.
Kapanen ojensi kiikarit ja kehotti katsomaan, olisiko joku nyt vakiopaikalla. Siinä laakealla kivellä, ruohotupsujen vieressä.
Kivi oli tyhjä.
Entä kalasääski? Senhän näkee jos ei joka reissulla, niin usein kuitenkin. Pesän erottaa Konninsalon pohjois- kärjessä.
– Siellä on lintu, sanoi Ammann.
Kiikarit olivat jääneet minulle, joten näin hyvin, miten pitkäsiipinen sääksi liukui taivaalta pesäpuun lähelle keloon. Kynsissä oli kala, ruokaa perheelle. Pesällä kalasääski ei mennyt, vaan nousi siivilleen ja lähti toiseen suuntaan. Ehkäpä pyörälautta sen verran häiritsi, että ruoan kuskaaminen myöhästyi hetken.
Pieni ihmisen alus ei suuren järven elämää kyllä muuten paljon hetkauta. Toisin päin kyllä. Lietveden selällä tunsi sen, että järvi on suuri, vahva.
Navakka tuuli enemmänkin työnsi ja avitti sivusta, mutta pärskäytti välillä ämpärillisen Saimaata partaan yli ja pyörien päälle.
Tuulen puoleisessa taivaanrannassa, pohjoisessa tai kenties tarkemmin luoteessa, nousi tumma rintama, joka ajoi edellään aaltojen kylkiä rypistäviä puuskia.
Ammann laski Norpan tarkasti Nestorinrannan laituriin, Kapanen pyöräytti köyden pollariin. Reilun puolen tunnin lauttamatka oli heilauttanut minut tavallaan Saimaan ytimeen, suurten saarten muodostelmaan, jonka eteläpuolella Saimaa avautuu isompien selkien kokonaisuudeksi.
Nestorinrannan sataman kahvilassa kuulemma on erinomaiset lätyt, mutta maistamatta jäivät. Lauttamatkan lyhyt katko sai taas haluamaan tielle. Siis soratielle, joka kulki halki nuorten havumetsien, ja aina hetken myös peltojen ja pihapiirien halki.
Varsinainen Lintusalontie oli päällystetty, näppärässä kunnossa. Se vei halki ja ohi Hiidensaaren, Halkosaaren, Lammassaaren ja Raatosaaren suureen Liimattalansaareen. Aina nousu sillalta järvenpinnan tasosta saareen, sieltä taas riemukas alamäki järvimaisemaan. Molemmin puolin tietä oli pienehköjä selkiä, kareja ja luotoja. Kalatiiroja ja lokkeja, välillä joku vesilintu.
Reitti meni aivan veden partaalla. Hienovaraiset lämmön ja kosteuden vaihtelut tuntuivat käsivarsissa. Luoteen pilvimassa huolestutti. Tulisiko se päälle? Vettä sellainen seinämä pudottaisi varmasti, mutta toisiko mukanaan myös syöksyvirtauksia, jotka oikein huonolla tuurilla kaatelevat tienvarren puita reitille ja päälle? Entä ukkosta?
Puumalaan oli parikymmentä kilometriä, ja nopeus kasvoi kuin huomaamatta aukkopaikoilla pilviä vilkuillessa. Pellon laidalla jossain välissä, ehkä Niinisaaressa, tyhjän navetan päädyssä istuu pieni petolintu, varpushaukka luultavasti.
Hätinvirran lossilla taivas sitten aukesi, eikä suojaa lossin kannella ollut. Salmen pinta näytti painuvan kuopille rajussa kuurossa. Mutta vastarannalla, taas yhdessä jyrkässä nousussa järveltä, enää ripotteli. Ajoviima alkoi kuivata ohutta tuulitakkia saman tien.
Todellinen sade putosi vasta Puumalan porteilla. Se oli sellainen uskomattoman kova, ruoskiva kesäsadekuuro, joka tulee kerran–pari joka vuosi. Tällä kertaa pyörän selässä taivasalla.
Käänsin fillarin ojaan ja työnsin tiheän metsikön reunaan, lähimmän ison puun alle. Karike tunki kenkiin, mutta metsä suojasi ensimmäiset minuutit. Sitten vesi löysi tiensä kymmeninä ja satoina pieninä puroina läpi lehvästön. Olisiko vartin vettä pudotellut, kuivaksi eivät jääneet edes kalsarit.
Puumalan keskustan Saimaan kyljessä näki melkein kokonaan korkealta Puumalansalmen sillalta. Sataman viereisessä matalassa rakennuksessa erottuivat tutut Salen mainosvalot. Taivaanranta oli edelleen tumma, valtava suuren järvimosaiikin yllä. Muttei enää välitöntä sadetta lupaava.
Vaikka Mikkelistä ja intercityn ilmastoiduista tiloista oli kulunut vasta muutamia tunteja ja kahdeksisenkymmentä kilometriä, kirkkaasti valaistu, tasaisen lämmin kauppa tuntui ihmeeltä. Olosuhteet eivät olleet enää iholla, maa ei viettänyt jalan alla mihinkään suuntaan.
Autolla kauppaan saapuneet kesälomalaiset kulkivat kuivissa kuteissaan ja hyllyissä makasi tavaraa valittavana. Tila oli kokonaan ihmisen itselleen luoma, samanlainen sateella ja paisteella, helteellä ja pakkasella. Autossa kuiva savannilämpötila kulkee mukana aina, vesi pysyy ulkona ja ilma tulee iholle suodattimien läpi.
Pullo kokista, pari olutta illaksi, joku leipä ja vesipullot täyteen pullonpalautuspisteen viereisestä hanasta. Takaisin tielle, ensin pohkeita huudattava nousu suurelle sillalle ja siitä laskuun, tutulle valtatie 62:lle.
Pitkällä pyörämatkalla tauon jälkeiset kilometrit ovat hankalia ja tahmeita ylipäänsä, nyt erityisesti. Kamppeet olivat edelleen märät sateen jäljiltä. Tien asfalttipiennar tutun tylsä ja vasemman korvan juuressa jyräävä liikenne puuduttava.
Lähti se taas, myötätuulikin sentään. Paitsi maan muodot, pyöräilijä tuntee myös ilmamassojen liikkeen. Ilmanvastus on yli 15 kilometrin nopeudessa suurin polkupyöräilijän kohtaama vastus.
Polkupyörä on tehokkain ihmisen kehittämä tapa liikkumiseen. Samalla energialla, jolla kävelee kymmenen metriä, pyöräilee viisikymmentä.
Pyöräily on niin lähellä lentämistä, ettei siltä tunnu edes lentokoneessa.
Illalla aamupuolen tapahtumat tuntuvat muinaisilta.
Autoliikenne hiljeni iltaan niin harvaksi, että jokaisen lähestyvän ajoneuvon renkaiden huminan kuuli jo kaukaa. Mäki ylös, mäki alas. Loiva mutka oikealle ja nousuun uutta harjua, jonne oli jäänyt hakkaamatta jonkinlainen männikkö. Punakylkirastas helskytti säettään.
Pyöräillessä yhtään pitempää matkaa maailma kutistuu renkaiden huminaan, tuulen kohinaan ja eteen syöksyvään tien pientareeseen. Aistimukset tiivistyvät, kasautuvat päällekkäin. Illalla aamupuolen tapahtumat tuntuvat muinaisilta.
Puumalasta etelään pyöräilijä ajaa tyhjyyteen, ainakin ihmisasutuksen ja -toiminnan suhteen. Silloin tällöin valtatiestä erkani pienempi tie, jonka päässä oli asutusta, tai on ainakin ollut. Kauppoja tai kioskeja ei ollut, kahviloista puhumattakaan.
Vaikka ihmisiä ei näkynyt, ihmisen jäljet luonnossa näkyivät kaikkialla. Metsä oli enimmäkseen aiemmalta taipaleelta tuttua nuorta talousmetsää. Muutama pellonpalakin, voimalinjoja.
Kantatie putosi loivassa oikealle kaartuvassa mutkassa vedenpinnan tasolle. Käyhkään kanava kimalteli ilta-auringon paisteessa. Punainen hirsirakennus aivan vesirajassa sulautui luontoon.
Käyhkään kanava on yksi venäläisen sotasankarin, kenraali Suvorovin rakennuttamia kanavia. Ruotsi hävisi 1700-luvun alkupuolella Venäjälle kaksi sotaa, raastavan pitkän Suuren pohjan sodan ja epäonnistuneen hyvityssodan, eli niin sanotun Hattujen sodan.
Jälkimmäisen rauhassa Suomesta lohkaistiin Venäjälle Hamina, Lappeenranta, Savonlinna ja Saimaan itäranta.
Siis myös tämä osa nykyistä Suomea, jossa poljen menemään. Kun Ruotsi ja Venäjä ottivat vielä yhden matsin 1700-luvun lopulla, Venäjä, siis Suvorov, ryhtyi linnoittamaan voimallisesti näitä maita.
Linnoitushomman tueksi Suvorov pani työmiehet kaivamaan neljä kanavaa, joiden avulla avautui vesiyhteys Lappeenrannasta Savonlinnaan. Siksipä siis ihailen kaunista vesiväylää pieneltä maantiesillalta yli kaksisataa vuotta myöhemmin.
Myöhemminkin Saimaan itärantaa on linnoitettu. Kun Suomi joutui luovuttamaan Neuvostoliitolle Karjalan kannaksen talvisodan jälkeen, näistä seuduista tuli uutta rajamaata. Suomalaiset rakensivat pitkälti vapaaehtoisvoimin 1 200 kilometriä pitkän Salpalinjan itärajalle. Sen vankimmat osat tehtiin juuri Saimaan alueelle, jossa asemia voi nähdä edelleen.
Salpalinjalla suomalaiset joukot vaihtoivat kesällä 1941 puolustuksesta hyökkäykseen. Sitä hyökkäystä johdettiin Mikkelistä, josta Käyhkään kanavalle oli tullut ajettua jo yli sata kilometriä.
Valtatie ei vienyt Utulaan, josta piti taas päästä vesille. Kello oli ehtinyt jo iltakahdeksaan. Olin soitellut jo Puumalasta Utulan lautturille ja varoittanut, etten ehdi sovittuun aikaan. Samansisältöinen puhelu piti ottaa myös majoituspaikkaan. Vaan eipä kiirettä, vakuutettiin molemmista.
Karttasovellus ohjasi kääntymään soratielle. Sorallahan on mukava ajaa, jos sora on mukavan kokoista, tiiviiksi painunutta.
Tämä sora oli paskamaisesti renkaan alla luistavaa, epätasalaatuista ruohelikkoa, jonka vuoksi pikitietä tuli ikävä saman tien. Aurinko oli painunut aika alas, matalissa maastonkohdissa hämärsi.
Kurja tie muuttui kohta omituiseksi leveäksi suoraksi, joka kulki keskellä matalaa nuorta männikköä. Kummallinen, jotenkin teollinen ja kaamea maisema, keskellä metsää. Ei edes illan lintuja laulamassa. Ja pinta samaa surkeaa soraa.
Sitten lisää mäkiä ja mutkia, kunnes tie kapusi kunnolla ja liittyi päällystettyyn väylään. Utulan kylän aukeat pellot laskivat etelään kohti Saimaata. Renkaat humisivat hiljaisessa kesäillassa.
Ajoin pitkin Salpausselkää, tarkemmin toista Salpausselkää, joka muodostui joskus vähän yli 11 500 vuotta sitten, kun mannerjään reuna pysähtyi näille sijoille. Jos olisin jatkanut samaan suuntaan, lounaaseen, olisi tullut Kyläniemen lossi ja sitten itse Kyläniemi. Kyläniemenä kakkos-Salpausselkä melkein katkaisee Saimaan. Etelään jää Saimaan eteläinen osa ja pohjoispuolelle taas ne selät ja sokkelot, joiden rantoja olen aiemmin tänään ajanut. Tämä Salpausselkä jatkuu lännen suunnassa Hangon Bromarviin.
Koska oli myöhä, pudottelin sen sijaan Salpausselän kylkeä Saimaan rantaan. Väsyttikin jo, kyllä sen voi myöntää.
Kyläaukean reunasta alkoi riemastuttava lehto, jonka läpi pääsi kapeaa kärrytietä alamäkeen. Rannasta löytyi vähän kallistunut puulaituri.
Kyyti saapui hetken kuluttua. Alumiiniveneen keskelle oli viritetty teline, johon sai kiinni muutaman pyörän.
Lotta Tiilikainen nosti pyöräni laiturilta ja asetti sen näppärästi telineeseen.
Aurinko paistoi matalalta veneen takaa ja kultasi peräaallon. Lotta ohjasi ja hänen isänsä Olli Tiilikainen ehti jutella. Siinä selvisi, että se kummallinen leveä sorasuora äskeisellä ajotaipaleella oli vanha lentokenttä.
Aiemmin näillä vesillä kulki myös lossi mantereen ja Härskiänsaaren välisessä kapeassa salmessa. Mutta se lopetettiin jo vuosia sitten.
Nyt Utulan lautturi -nimellä toimiva Lotta tarjoaa vesitietä etenkin pyöräilijöille ja saa tietenkin siinä samalla vähän taskurahaa itselleen.
Olli kehaisi vielä vastarannalla pieniä pyörälaukkujani.
– Monesti tässä on tullut mieleen, että jos joku selviää vaikka maailmanlopusta, niin pyöräilijät. Niin vähillä tavaroilla tulevat toimeen.
Jokaisen pidemmän pyöräetapin lopussa – eikä koskaan muulloin – alkaa päässä soimaan Puolikuu-yhtyeen Viimeiset viisi kilometriä jostain 30 vuoden takaa.
Viimeiset viisi kilometriä on aina pitkät niin. Inha korvamato.
Iltahämärässä oli hirveän nättiä ajaa mutkittelevaa soratietä lehdosta peltoaukeille, joiden penkereillä kukassa oli ties mitä kasveja. Mutta pyörä vei kuljettajaa: loppukilometreillä kiinnosti enää perille pääseminen ja yöpaikassa luvattu iltapala ja sauna. Viimeiset viisi kilometriä.
Ja sitten, siinä sitä oltiin. Onnelan lammastilan Päivi Kosunen ja Pekka Arponen tulivat molemmat pihalle jututtamaan. Vähän hohhailtiin, että jaa Mikkelistä asti, ja minä vähättelin, salaa hyvilläni, että mitäpä tuo.
Pihapiiri oli avoin, suuren järven enemmän aavisti parinsadan metrin päässä. Saunamökissä oli peti ja siellä on myös syötävää, käykö grillimakkara.
Mökki oli Saimaan rantahiekassa kiinni, pitkä laituri vei suoraan kuistilta järveen. Jääkaapista makkarat terassilla seisovaan sähkögrilliin, lasi mehua ja Puumalasta ostettu olut auki.
Puusaunan löylyistä järveen uimaan ja saunan päälle vähän jalkapalloa vanhasta kuvaputkitelevisiosta. Yksikin ajopäivä ehti erkaannuttaa mukavuuksista niin, että ne taas joltain tuntuivat.
Aamulla pesin hampaita kuistilla. Kaiteella kamppeet olivat kuivuneet mukavasti. Joutsenperhe souteli rantakaislikosta kohti kapeaa ja pitkää selkää. Poikaset olivat pieniä, harmaita ja pörröisiä, eivät sentään enää nyrkinkokoisia höyhenpalloja.
Aamiainen oli katettu suureen tupaan. Seinät järeää hirttä, katto avoin harjaan saakka ristikkäisten palkkien yläpuolella. Joskus vanhan remontoiminen onnistuu näin nätisti.
– Siinä oli kova homma, katto ja perustukset piti laittaa uusiksi, Päivi Kosunen kertoi.
Iäkkään hirsitalon viereen oli porattu moderni kaivosysteemi maalämmölle. Päivi ja Pekka tekevät tilallaan kaikenlaista. Lampaista keritään villaa, mutta menee karitsoja myös lihaksi. Aluksi ajatus oli, että ne pidettäisiin omassa laumassa, mutta käytännössä siinä hommassa loppuisi tila.
– Villat menevät Mikkeliin kehrättäväksi, lihat melkein kaikki Helsinkiin, selitti Päivi.
Kanojakin on, niiden munia tarjotaan aamiaisella, ja niistä leivotaan monenlaista hyvää. Puuron kanssa tarjottu viinimarjahillo ja -mehu olivat omista marjoista.
Käytiin katsomassa lampaat, lammastilalla kun sentään oltiin. Pekka käveli noutamaan laumaa, ja sieltä ne tulivat. Kun yksi lähti, lähtivät muutkin. Viimeisetkin kuin hädässä lauman jatkoksi.
Toisin kuin luulisi, lampaat ovat fiksuja, selitti Pekka samalla kun rapsutteli lähimmäksi tunkevia otsasta.
Kanatkin työntyivät häkin verkkoa vasten tarkastelemaan ihmisiä. Ja sitten olivat koirat, Topo ja Mosku. Metsästyskoiria, tietenkin, sillä Pekan syksyssä metsästys on tärkeintä. Nuoremmasta hän halusi karhukoiran.
– Siinä pitää olla samanlainen kuin hirvikoiran, mutta kovemmalla luonnolla.
Takaisin tien päälle. Kello oli vähän päälle yhdeksän. Junan piti lähteä Lappeenrannasta puoli kolmelta iltapäivällä. Aikaa reilun 80 kilometrin ajoon hyvinkin riittävästi.
Aurinko tohotti pilvettömältä taivaalta, muttei aamusta sietämättömästi. Varsinkin peltoaukeilla Äitsaaren pientareet hehkuivat, pienen tien vartta ei ollut vähän aikaan niittokoneella ajettu. Päivänkakkaraa, kissankelloja ja kesän viimeisiä kurjenpolvia.
Tie muuttui kestopäällystetyksi. Pidin tauon yhden ylämäen puolivälissä, aution kyläkaupan pihassa. Ikkunoiden koristeteippaukset olivat repaleiset, kuistin oikealla puolella Kyläkauppa Saari -valokyltti haalistunut melkein valkoiseksi.
Yksi tumma auto suhahti ohi kattonopeutta, siinä elonmerkit. Jos ei ole kyläkauppaa, liekö kylääkään. Monesti tietenkin suomalainen kylä on maastossa niin hajallaan, ettei yhdestä talosta näe toista. Ja kun enimmäkseen liikutaan autolla, turisti ei erota paikallista lajitoveristaan.
Pikitie on tehty autolle. Kaikille muille se on vihamielinen paikka. Eniten näkee isojen hyönteisten raatoja, sudenkorentojen kappaleita ja liiskaantuneita kimalaisia. Sitten on lintujen ja matelijoiden jäänteitä, littanoita sammakoita.
Pyöräilijäkin on jatkuvasti metrin tai vain kymmenien senttien päässä äkkikuolemasta, riippuen siitä, miten paljon väliä ohittava autoilija jättää. Ei sitä tietenkään ajattele, ei ajamisesta muuten tulisi mitään.
Eteenpäin polkiessa vastaan tuli viitta, joka kertoi kivikautisesta asuinpaikasta. En poikennut, kun tie vei hyvin, eikä tehnyt mieli pysähtyä.
Mieleen se jäi pyörimään. Ihmisiä on liikkunut täällä melkeinpä niin kauan, kuin Suomen nykyisellä kamaralla on jääkauden jälkeen voinut. Muinaisten keräilijöiden, metsästäjien ja kalastajien jäljet ovat vaatimattomia, mutta löydettävissä.
Pitkään sen jälkeenkin ihminen vaikutti maisemaan vähän. Pellot olivat pieniä, kotieläimiä muutama ja vesillä kuljettiin haapioilla, suurimmillaan kirkkoveneluokassa. Sitten tuli metsiä kuluttava kaskiviljely, tervanpoltto ja yhä intensiivisempi metsätalous.
Ja silti, vaikka ihmisen kämmenenjälki näkyy maisemassa melkein koko ajan, ihmisen ote seudusta on jotenkin heiveröinen. Autio kyläkauppa ja hiljaiset kylät kertovat siitä, että asuttajien aalto on vetäytynyt takaisin.
Parikkalassa elämää oli hautausmaalla. Työntekijä kasteli kauniin kalmiston istutuksia. Imatran suuntaan lähti pyörätie, eikä loppunutkaan kesken.
Saimaa jäi jonnekin oikealle, näkymättömiin. Matkaa oli vielä 60 kilometriä, ja junan lähtöön melkein neljä tuntia, mutta ajatukset alkoivat asettua jo tulevaan, taajama-ajoon ja junan ilmastoituihin tiloihin. Alkoi tuntua, että sivistys ja ihmisen maailma nappasivat taas kiinni. Tässäkö Saimaan-reissu oli?
Imatran lähestymisen haistoi. Kaukopään tehtaiden piiput kohosivat matalan metsän takaa. Mutta mitä ihmettä tuo nainen kykki ojassa? Lapsikin mukana, pyörät kyljellään pientareella.
Kun hiljensi ja tuijotti niin pitkään kuin kehtasi, huomasi, että ahomansikoita.
Löytyipä minullekin vähän matkan päästä. Kourallinen marjoja maistui lämmenneessä päivässä ihmeen raikkaalta. Sellutehdas työnsi vaaleaa savua taivaalle muutaman sadan metrin päässä.
Imatralle tulo tuntui kestävän: vaihtelevaa asuinaluetta, mutkaista kevyenliikenteen väylää. Ja yhtäkkiä: Vuoksi leveänä, pilveytyvän taivaan alla.
Pääskyt painelivat pitkin veden pintaa, naurulokit lepattelivat ylempänä, ötökkäjahdissa ehkä nekin.
Vuoksi on lyhyt mutta väkevä joki, virtaamaltaan Suomen suurin. Se ei ole ihme, sillä sokkeloinen Saimaan järvikompleksi, jota olin kierrellyt ja kaarrellut viimeisen vuorokauden, laskee itsensä juuri tästä kohti Laatokkaa.
Vuoksenkin ihminen kahlitsi melkein sata vuotta sitten. Pysäytän Imatralla sillalle, jonka alla kulkee louhikkoinen, kuiva uoma. Siitä Vuoksi kuohuu menemään, kun sen annetaan. Muuten suuri joki jauhaa sähköä 1930-luvun taitteessa valmistuneessa Suomen suurimmassa vesivoimalassa, Imatran voimalaitoksessa.
Juuri kun tuntui, ettei Saimaan luontoon enää ihokosketusta tule, reitti paukahti Imatran jälkeen maaseudulle. Ihmisen maisemaa sekin, mutta vähemmän särmikästä. Tien yli lensi haukka, mutta mikä? Olisko tuulihaukka? Liian pieni sittenkin ja lyhytpyrstöinen. Ampuhaukka siis, Suomen pienin päiväpetolintu.
Kuin tilauksesta seuraavan mutkan jälkeen, seuraavan pellon yllä lekutteli hoikka hahmo, joka varmasti oli tuulihaukka.
Hetken ajaminen oli sitä mitä parhaimmillaan: juuri sopivasti lämpöä, juuri sopivasti mutkitteleva kapea mutta sileäpintainen tie, kauniita loivasti kumpuilevia peltoja, eikä vastaistakaan haitaksi asti.
Edessä oli kolmisenkymmentä kilometriä tylsänpuoleista tienvarsitaivalta, myös kilometrien pyörätiesuora moottoritien vieressä ja ärsyttävä pujottelu Lappeenrannan keskustan ohi rautatieasemalle.
Mutta nyt vielä poljin. Lensin viimeisiä kilometrejä Saimaan seudun perinnemaiseman halki, sen sisällä.
Kolme pyöräreittiä Saimaalla
Saimaan saaristoreitti
Reitti kulkee Lappeenrannasta Imatran ja Ruokolahden kauttaa itärantaa pohjoiseen, koukkaa sitten järven melkein halkaisevan Kyläniemen ja lauttayhteyden kautta länsirannalle, jota pitkin etelään ja takaisin Lappeenrantaa. Mittaa on yli 150 kilometriä, joten reissuun voi varata useammankin päivän.
Pihlajaveden polkaisu
Reitti menee halki kansallismaisemanakin pidetyn Punkaharjun, ja kulkee kappaleen matkaa Saimaan itärantaa etelään. Vuorilahdessa noustaan lautalle ja ylitetään järvenselkä. Vesillä voi nähdä hyvällä tuurilla norpan. Reitti kulkee lautan jälkeen pohjoiseen ja koukkaa itään takaisin Punkaharjulle. Ajomatkaa tulee noin 65 kilometriä.
Savitaipaleen kierros
Tämän 55 kilometrin lenkin varrella pääsee eteläkarjalaisiin maalaismaisemiin, mutta myös kiinni sotahistoriaan. Partakoskella on nimittäin venäläisen kenraali Suvorovin rakennuttama Kärnäkosken bastionilinnoitus.
saimaacycling.fi
