Niin monta kertaa on jo ehditty kirjoittaa se, kuinka vuosikymmenet kultalevyä odottanut muusikko Pepe Willberg tapasi säveltäjä-tuottaja Matti Mikkolan - ja yhtäkkiä löysi Saimaa-levystään sen kultajyvän, jota oli aina etsinyt, että jätetään se nyt kertaamatta.
Mutta eilisiltana Helsingin Juhlaviikkojen Huvilateltassa kuullusta, nähdystä, koetusta Saimaa-ilmiöstä voi kertoa sitäkin enemmän. Se oli pakahduttavien tunteiden, pintaan tunkeneen hämmennyksen, solistisen taituruuden, joukkopsykoosin, nuotiohetkitunnelman ja stadionluokan musiikillisen kokemuksen rakkauden hedelmä.
Tasan klo 20.30 teltantäysi Huvilateltta hiljenee, lavavalot syttyvät ja tilan alkaa täyttää Sibeliuksen Finlandian keskiosan vaski-jousi-rumpu-teemasta ponnistava rocktulkinta. Illan musiikillinen maestro, Saimaa-levyn henki ja tuli, tuottaja-säveltäjä Matti Mikkola ohjaa ja orkesteroi kitarallaan lavantäyteistä Saimaa-joukkoa, johon lukeutuu Saimaa-bändi, melkein 40-henkinen Espoon laulu -kuoro ja Kaartin soittokunnan puhallinjoukko, kantamaltaan 20 henkeä, sekä Lumos-jouset, sekin kooltaan hyvän matkaa toistakymmentä. Lavalle on puolentoista tunnin ajaksi koottu noin 80 (!) musiikin huippuosaajan joukko. Mahtipontista, niin suuren mittakaavan mahtavaa liioittelua, että Suomessa harvoin tapaa. No joo, Cheek teki saman viime viikonloppuna stadionilla, kahdesti. Överit on minimalismiin tykästyneen Suomen uusi musta.
Illan päätähti astelee lavalle. Pepe Willbergillä on yllään monikuviollinen paita, tumma liivi, farkut ja viiden vuosikymmenen musiikin huippuosaaminen. Ja nyt ollaan tässä, hurraavan helsinkiläisen kotiyleisön edessä. Vuodet, jolloin kitaroitiin Islandersissa ja Jormasissa, maistettiin kultaa Paradisen kanssa, soololaulettiin Rööperiä (puoli)tyhjille saleille, oltiin Mestareiden kanssa myötä ja vastamäessä, jaksettiin uskoa ja menettää uskoa lopulliseen läpimurtoon, joka tuntui aina vain karttavan suloäänistä moniosaajaa. Nyt hän hymyilee. Kotiteltta, tuhannet käsiparit, vastaavat aplodimyrskyin.
Saimaa-levyn menestystarina oli jotain, mitä harva osasi odottaa. Uljaita jousia, ulvovia kitaroita, kumisevia vaskia, kauniita sävelkulkuja, progressiivisen sinfoniaanisten poplaulujen kuumanviileää eleganssia. Nyt se lähtee soljumaan kappale toisensa perään Huvilateltan yleisön nautittavaksi. Avauksena kuullaan jykevä "Aivan sama mulle mä oon onnellinen", perään progesirkukseksi yltyvä "Leikitään", sitten "Muuttuvat tiet", jossa mies ja kitara nöyränä ottavat tumman teltan omakseen.
Alkavat suurten sävelten hetket. "Ajan sisällä", "Sinä lupasit". Kaartin soittajat ja Espoon laulu musisoivat toisiaan suohon. Kaartilaisilla on valkeat soittosovat, kuorolaisilla valkeita kaapuja koristavat kirkasväriset huivit. "Lyhyenä hetkenä" nostaa ensin esiin kauniisti maalailevat Lumos-jouset, mutta Matti Mikkolan tyylitaju ei anna periksi, vaan heti perään pannaan aimo satsi funk-kitaraa, joka palauttaa menon rock-messuksi. Sitten epävarmaan välitilaan väen vaivuttava "Uneton", Johanna Vuoksenmaan vaikuttava teksti, joka näyttää Pepen rehellisimmillään, aukinaisena, hieman ujona, reunalla. Ja miten kauniisti laulavana.
Saimaa-levyn pisin biisi "Elämän seppeleet" kajahtaa. Lavabändi jammaa hippilookissa, kuoro veisaa parastaan, kansa nousee kiljahtelemaan, kevyt tuuli puhaltaa oviaukosta sisään telttaan, jossa meno on äkkiä kuin gospel-konsertissa tai paremmissakin herätyskokouksessa. Pepe seisoo valokiilojen ristitulessa ja laulaa elämän suurista arvoituksista. "Tällä kadulla" lopettaa Saimaa-levyn kappaleet tältä illalta, saman hurmosmeiningin saattelemana. Sanoiko joku, että Suomessa karismaattiset liikkeet ovat menneen talven lumia?
Kello on 21.40 ja huvilupa antaa periksi enää 20 minuutin soitannalle. Nyt katsotaan taaksepäin Pepen uraa. Siirrytään vuoteen 1973, kun Pepe & Paradise levytti Rauno Lehtisen balladin "Toiset meistä". Tulkinta on alkuperäisuskollinen, merellinen tarina siitä, miten toiset meistä luulevat olevansa maailmassa yksin, mutta ovatkin lokkeja, jotka tarvitsevat lähelleen toisia, laivoja, jotka viedä voivat aaltojen taa. Sen päälle laskeutuu Beach Boys -cover "Taivas vain tietää", jonka Pepe levytti Jormas-yhtyeen kanssa jo 60-luvulla. Ja heti perään toinen 60-luvun käännösbiisi, Procol Harumin "Salty Dog", joka Pepe versioi vuonna 1969 nimelle "Merimies" . Siihen vielä kolmas käännösbiisi, Engelbert Humperdinckin "Pilvi taivaan peittää", jonka Pepe & Paradise levytti 70-luvulla.
Huviluvassa on aikaa jäljellä 5.50 minuuttia, kun "Saat miehen kyyneliin" täyttää Huvilateltan. Enemmän eli vähemmän yhteislauluksi kääntyvä Pepe-klassikko saa monen kappaleen nimenmukaiseen olotilaan. Laulujuhlatunnelmaa jatkaa viime hetkillä herkkänä aloitettava toinen Pepe-klassikko "Aamu", joka katkeaa hetalkuunsa melubyrokratiaan tai tarkoitukselliseen keskeytykseen/huomioonkeräykseen. Lavalle astelee nyt Pepen levy-yhtiön Suomen Musiikin puuhamies Kari Hynninen ja ojentaa hämmentyneelle artistille uran ensimmäisen soolokultalevyn, 52 vuotta Islandersin komppikitaristiksi ryhtymisen jälkeen. Häkeltynyt Pepe kiittelee levy-yhtiötä, illan muusikoita ja teltan yleisöä: "Oli nastaa tehdä tää teidän läsnäollessa!"
Soitto on tauonnut, mutta laulu elää. "Aamu" vedetään loppuun koko teltan voimin yhteislauluna, aivan kuin koko konserttikin: yhteenliittävänä, tunteita herättävänä, kauniisti soivana, mutta joskus sopivasti hapuilevana. Sellaisena Willbergin Pertin näköisenä.
teksti Samuli Isola / Apu
kuva Simo Karisalo / Helsingin Juhlaviikot
