Autovarikon sähköasentajan hurja elämänmuutos – alkoi tehdä työkseen taidetta romuista

Kajaanilaisen talon kellarikerroksen oven takaa avautuu tila, joka tuntuu yhtä aikaa monipuoliselta taidenäyttelyltä, kotoisalta vanhan ajan sekatavarakaupalta, kirpputorilta, varastolta ja kierrätyskeskukselta. Tavallaan taiteilija Pertti Ohtosen työhuone onkin sitä kaikkea.

Työhuoneella tyhjää lattiapinta-alaa on niukasti, mutta silmä poimii kiinnostavia yksityiskohtia sieltä täältä. On lastulevyistä tehtyjä malleja, maalattuja tauluja, piirroksia, grafiikkaa, toisten romuista tehtyjä persoonallisia teoksia.

Toisinaan Ohtonen tulee uransa varrelta kertyneiden aarteiden keskelle työhuoneelleen vain olemaan, kuuntelemaan ”sopivasti taustalla soljuvaa” klassista musiikkia ja juomaan kahvia. Se riittää, tekemisen pakkoa hänellä ei ole – eikä luovuus väkisin pulppuakaan.

– Täällä käyn melkein joka päivä. Jos en muuta tee, järjestelen vaikka tätä työpöytää, Ohtonen sanoo ja osoittaa taidetarvikkeiden täyttämää pöytäänsä.

Pertti Ohtonen viettää aikaa työhuoneellaan myös kahvia juoden ja musiikkia kuunnellen.

Pertti Ohtonen on piirtänyt 80-luvun alkupuolelta asti. Siitä oli vielä matkaa vuosiin, jotka antoivat elämälle uuden suunnan. Ohtonen oli autosähköasentajana postiauton varikolla töissä, kun hän päätti tiedustella, pääsisikö Limingan taidekouluun.

– Soitin rehtorille. Hän sanoi, että on yksi peruutuspaikka. Postiauton varikolta luvattiin vakituista työpaikkaa, mutta lähdin taidekouluun. Olihan se pikkuinen muutos, kun yhtäkkiä olin museossa piirtämässä elävää mallia. Voi sanoa, että taidekoulu pelasti minut.

Elettiin vuotta 1988. Ohtonen huomasi heti ensimmäisellä viikolla, että kansanopiston taidekoulu oli hänen paikkansa. Kolme vuotta oli innostavaa aikaa.

– Se avasi oven tälle kuvan tekemiselle. Sen jälkeen näitä on jonkin verran tullut tehtyä. Tai onhan näitä aika paljon, Ohtonen sanoo ja viittoilee ympärilleen. Hän katselee osaa tuotoksistaan ja sanoo, että jonkinlaiselle inventaariolle olisi tarvetta. Niin paljon on tullut tehtyä, ettei taiteilija itsekään muista, mitä kaikkea työhuoneella on.

– Sana ja Sävel -tapahtuman juliste oli ensimmäinen isompi työ. Se oli vuonna 1990.

"Yhden pennin prinssin muistolle" rakentui kaappikelloon.

Kaikki lähti piirtämisestä, mutta nykyään Ohtonen tekee taidetta monella tavalla. Se on virkistävää, sillä jos vaikka maalaaminen ei jollakin hetkellä kiinnosta, intoa voi löytyä veistosten tai grafiikan tekemiseen.

Jutustelun lomassa Ohtonen kertoo työskentelytavoistaan ja esittelee uudemmasta päästä työtä, jossa pohjalla on spraymaalia ja piirros öljyvärillä.

– Kaikessa tekemisessäni pyrin siihen, että teen spontaanisti. En suunnittele. Lopputulos on sitten aina yllätys.

Monilla Ohtosen töillä on persoonallisia nimiä, jotka hän on kirjoittanut teoksen yhteyteen pienelle ruutupaperille muistaakseen ne itse. Nimet hymyilyttävät ja tuovat kekseliäisyydessään taide-elämykseen osansa. On Rakkauden käsimerkkien opiskelija tukiopetuksessa, Juhlakalan ulkoiluttajan ilmalaiva koeajossa, Runotyttöjen konserttien kyynelten proviisori ja Tuntemattoman planeetan sekalaisen mikstuuran farmaseutti. Ohtosta itseäänkin hymyilyttää, kun hän lukee nimiä paperilapuiltaan ääneen.

– Monet ovat näistä tykänneet.

Ohtosen mielestä nimettömät tai yksinkertaisesti nimetyt työt ovat tylsiä.

– Nimi laittaa miettimään, mitä tämä tarkoittaa. Se on työn tukena. Siihen olen pyrkinyt.

Nimet putkahtavat Ohtosen päähän sattumalta. Sen tarkemmin hän ei niitä osaa selittää.

– Kun saan työn valmiiksi, melkein saman tien ne nimet tulevat. Jostakin korvieni välissä olevalta kovalevyltä ne tulevat, Ohtonen sanoo ja lukee lunttilapuksi kutsumaltaan paperilta jälleen yhden hilpeyttä herättävän nimen.

Soittimissa on monenlaisia yksityiskohtia.

Ohtonen on tehnyt soittimia, joissa on hyödynnetty romua. Hän tarttuu yhteen instrumenttiinsa ja hymyilee.

– Saanko tämän nimen kertoa? Rickenbacker, Lampinen, Hofner tulee siitä, kun on bassonvirittimet, Lampisen puusuksesta kaula ja Hofner tulee muodosta. Ihan se jollakin tavalla soikin.

Kun Ohtoselta kysyy tämän omaa suosikkia, on kuin pyytäisi häntä poimimaan lapsikatraastaan rakkainta.

– Näitä on niin paljon, etten ole sellaista Afrikan tähteä löytänyt. Tavallaan nämä kaikki ovat minun lapsiani. En tiedä, tehtäväni tässä elämässä on vissiin tehdä näitä. Eivät nämä muuten olisi syntyneet. Oikeastaan liian paljon on tullut tehtyä. No, pitää tehdä, kun syntyy.

Ohtonen on ollut ilmeisen tuottelias, sillä työhuoneella lattiatilaa ei ole yhtään liikaa. Sarjatuotantoon hänestä ei kuitenkaan ole.

– Joka vuosi tulee kausi, jolloin pitää panna rukkaset naulaan ja tehdä jotakin muuta. Silloin, kun tuntuu, ettei oikein synny ja on vähän väkinäistä. Tauko täytyy olla. Kun sitten menee suvantovaiheen ohi, syntyy jotakin uutta.

Ohtoselta on kyselty myös kukkatauluja, mutta niitä hän ei osaa mielestään tehdä.

Taidettaan Ohtonen on myynyt harvakseltaan. Monen luovan alan tekijän tavoin hänkin on törmännyt siihen, ettei työlle aina nähdä rahallista arvoa. Halutaan ostaa asioita materiaalikorvauksen hinnalla, ja toisaalta isommille projekteille ei löydy aihioita pidempää toteutusta mahdollistavia rahoittajia.

– Ei sellainen ole oikein, että työ pitäisi saada kankaan hinnalla. Moni myös vetoaa siihen, että kun minulla on näitä täällä niin paljon. Kerran kysyttiin taidetta sohvan värin mukaan, Ohtonen sanoo ihmetellen.

Yhtä suurta, omaan taiteeseensa vaikuttanutta esikuvaa Ohtonen ei kysyttäessäkään nimeä, mutta pari esimerkkiä esikuvista hän sanoo nimeltä.

– On noita historia täynnä. Jean Dubuffet ja Suomessa esimerkiksi Olli Lyytikäinen, ihan mestari akvarellien tekijä.

Omasta taiteestaan Ohtonen sanoo saaneensa palautetta laidasta laitaan. On tykätty, mutta myös maisema- ja kukkatauluja on kaivattu.

– Niitä on tehty ihan tarpeeksi, minä en osaa niitä tehdä. Pitäisi tehdä, että joku saisi olohuoneen sohvan ylle taulun. Sellaistakin olen kuullut.

Kierrätyskeskukset ja kirpputorit ovat Ohtosen taiteentekemisen aarreaittoja, niistä hän tekee löytöjä.

– Onhan sitä maailmassa kaiken näköistä. Kierrätyskeskus on hyvä paikka. Onko se intuiitio vai mikä, mutta jos näen esineestä, että tuossa on jotakin, se kannattaa ottaa talteen.

Ohtonen esittelee vanhaa kaappikelloa, josta on syntynyt teos Yhden pennin prinssin muistolle. Siihen kuuluu lisäksi vanha valokuva, pennin kolikoita ja Gallen-Kallelan surumerkki.

– Tämä kuuluu tähän, Ohtonen sanoo asetellessaan surumerkkiä vanhassa valokuvassa seisovan sotilaan taskun päälle.

Teoksessa kaikki näyttävät kuuluvan yhteen. Sellaisia Ohtosen esineistä luoma taide monesti on. Hän tarttuu yhteen kulkureittimme varrella olevaan soittimeen ja kertoo:

– Pastakauha on tuossa, mistä kielet lähtevät. Virittimien, kielten ja mikin lisäksi kaiken muun voi rakentaa. Takana on hedelmävati, salamanterit ovat kirpputorilta, nämä osat ovat vanhasta Singerin ompelukoneesta. Minusta ne ovat niin hienoja. Joskus, kun ei ole tekemistä, teen näitä.

Ohtonen näkee taidetta monessa materiaalissa ja myös tekee taidetta monesta materiaalista.

Työhuone on kadulla kulkijoilta piilossa, rauhassa. Kotipaikkakunnalleen Kajaaniin Ohtonen kaipaisi enemmän paikkoja, joissa pitää näyttelyitä.

Kysymys kainuulaisuuden näkymisestä töissä saa Ohtoselta välittömän ”en minä tiedä” -vastauksen.

– Ei varmaan millään tavalla, kun en tee kukka- ja maisematauluja. Ei sillä tavalla tietenkään voi yleistää. Joku saattaa nähdä, että näissä on jotakin kainuulaista, mutta minä en kyllä näe.

Haastatteluhetkellä Ohtosella oli työn alla piirroksia ja akvarelleja. Hän paljastaa myös kirjoittavansa runoja ja suunnittelevansa omakustanteista runokirjaa.

Limingan taidekoulu antoi Ohtoselle suunnan, jota ilman elämä näyttäisi nyt hyvin toisenlaiselta.

– Ilman sitä olisinkohan jossakin autokorjaamolla töissä. En ole varma. Kyllä Limingan taidekoulua voi kiittää, se oli ratkaiseva.

– Olen tehnyt monenlaista, ja tekeminen saattaa vieläkin muuttua. Joskus teen vielä sellaisen veistoksen, jossa ovat mukana valo, ääni ja liike.