Saga Vannisen MM-kisatko katastrofi? – suomalainen urheilupuhe on mennyt järjettömäksi kaakattamiseksi

Rauhoittukaa, hyvät ihmiset. Se, että 22-vuotias Saga Vanninen on aikuisten MM-kisoissa seiska, ei ole katastrofi. Kuten ei ole sekään, että omalla huipputasollaan heittänyt Silja Kosonen on parhaana eurooppalaisena neljäs.

Se, että Suomi jäi – viime olympialaisten tavoin – ilman MM-mitalia, on tietysti tyly fakta. Se alleviivaa tarvetta muokata suomalaista tapaa tuottaa huippu-urheilua.

Se tarve olisi kuitenkin ollut aivan yhtä suuri kuin se on nyt, vaikka Silja Kososen moukari olisikin metrin pidemmälle kaartanut ja Saga Vanninen olisi yltänyt elämänsä otteluun.

Suomalaisen huippu-urheilun kokonaisuudessa on paljon kriittisten uudelleenarviointien paikkaa, mutta on täysin päätöntä ja suhteellisuudentajutonta, jos tähän asiaan liittyvä kritiikki kohdistetaan Saga Vannisen tai Silja Kososen kaltaisiin urheilijayksilöihin.

Urheilijoita arvioitaessa olisi aina ymmärrettävä pysähtyä näkemään se, missä uravaiheessa itse kukin urheilija on ja mitä realistisia tulosodotuksia keneltäkin voi siinä vaiheessa odottaa. Lisäksi olisi syytä käyttää hieman suhteellisuudentajua silloin, kun yksilöt eivät jostakin syystä aivan parhaaseen suoritukseensa jossakin yksittäisessä arvokisassa yltäisikään.

Jostakin syystä aikamme urheilukeskustelua tuntuu kuitenkin ohjaavan erilaisten tunnepitoisten mielipiteiden äkkipikainen kaakattaminen, ei niinkään se, että pyrittäisiin ottamaan asioista oikeasti selvää ja puhumaan ihan vaan tosiasioista, ilman adjektiiveja.

Se johtaa lähinnä joukkohysterialta tuoksahtaviin ilmiöihin, joissa sopulilaumana vuoroin ylistetään ja vuoroin kritisoidaan urheilijoita aivan suhteettomasti.

On varmasti totta, että Vanniselle ei aivan nappikisa sattunut eikä Kosonen venynyt SE-heittoon. He suorittivat silti kuta kuinkin omalla realistisella tulostasolla ja myös suunnilleen realistisen tulosennusteen mukaisilla sijaluvuilla. Ei kai sellainen kuitenkaan mistään katastrofista kerro, vaikka mitalihaave jäikin haaveeksi? Emmehän toki julistaneet Susijengiäkään tai lentopalloilijoitakaan epäonnistujiksi, kun nekään eivät yltäneet omissa arvokisoissaan kuin melkein mitalille!

Suomalaisen huippu-urheilun ongelmien ydintä onkin syytä hakea jostakin aivan muualta kuin Vannisesta tai Kososesta. Tokion jälkeen on syytä olla pettynyt johonkin muuhun kuin heidän mitalittomuuteensa. He kun sentään ovat onnistuneet nousemaan omassa lajissa aidosti MM-tason arvokisan pistesijoille – ja ovat vielä molemmat uravaiheessa, jossa kehitysvuosia on paljon edessä.

On selvää, että molempien kohdalla matka mitalitasoille on kesken, mutta se että se on vielä tässä uravaiheessa hieman kesken, ei sinänsä ole merkki mistään ”katastrofista” tai ”mahalaskusta” tai mitä niitä sanoja nyt heidän suorituksistaan käytettiinkään.

Vanninen ja Kosonen, samoin kuin MM-maratonin paras eurooppalainen Alisa Vainio, ovat sittenkin esimerkkejä siitä, että jotakin toivoakin tässä touhussa vielä on. Siksi kritiikissä olisi heidän sijastaan ihmeteltävä ihan muita asioita.

Kuten sitä, missä ovat suomalaiset miesjuoksijat? Tai sitä, miksi niin moni viime vuosina lupaavasti nuorten arvokisoissa esiintynyt suomalainen on loukkaantuneena, ylikunnossa tai muuten vain niin pihalla urheilemisensa kanssa, että ei olla edes mukana aikuisten arvokisoissa?

Suomen huippu-urheilua on sävyttänyt koko 2000-luvun sama ilmiö. Suomesta löytyy yhä, etenkin yleisurheilussa, hyvin juniorilahjakkuuksia. Nuorten arvokisamenestyksessä ei ole ollut valittamista. Samalla Suomesta on kuitenkin tullut etenkin juuri yleisurheilussa erityinen superlupausten hautausmaa.

Siinä missä Ruotsi, Norja, Hollanti, Belgia ja monet muut Suomen kanssa täysin vertailukelpoiset yhteiskunnat saavat juniorinsa paremmalla prosentilla kehittymään myös junnuikäluokkien jälkeisinä vuosina, Suomessa alkaa pätkiä. Tässä piilee Tokion MM-kisojen ja viime olympialaisten mitalittomuuden todellinen syy. Ei siinä, että kisoissa olleet urheilijat eivät pystyneet venymään reilusti normaalia suoritustasoaan parempiin vetoihin.

Kun keskustelu tiivistyy siihen, kuinka MM-joukkueen urheilijat ovat ”epäonnistuneet”, eikä siihen, kuinka moni mitalitason ex-lahjakkuus on kokonaan kisoista poissa, suomalaisen huippu-urheilun keskustelukulttuuri – ja etenkin sitä tuottava mediakulttuuri – osoittaa sokeutensa todellisuudelta.

Tällä on kahdenlaisia ikäviä seurauksia. Ensinnäkin se ohjaa huippu-urheilukeskustelua väärään suuntaan ja estää näkemästä ongelmien todelliset juurisyyt.

Toiseksi, ja pahimmaksi, se luo kohtuuttomia paineita näille muutamille harvoille, jotka kuitenkin onnistuvat MM-kisojen pistesijoilla urheilemaan ja olemaan aloittelijan ikävuosistaan huolimatta lupaavan lähellä mitalitaistelujakin. Kun ei malteta nähdä urheilijan uravaihetta, tykitetään suhteellisuudentajuttomia kommentteja, joilla saattaa kyllä jokunen klikkaus syntyä, mutta samalla rapautetaan paitsi urheilijoiden työrauhaa myös median omaa uskottavuutta.

MM-kisojen mediasuorituksia katsoessa ei voi kuin ihmetellä: kenen etua palvelee se, että urheilijoita talutetaan kameroiden eteen murtumaan kyyneliin?

Jos on suomalaisessa huippu-urheilussa tarvetta päivittää pelikirjaa, on kyllä urheilua tuottavassa mediassakin.

Suomalainen tapa keskustella yksilölajien huippu-urheilusta on pahimmillaan suoraan sanoen masentava. Siinä, että todetaan ettei Saga Vanninen kyennyt aivan omalla huipputasollaan ottelemaan, ei tietenkään ole mitään pahaa. Kyllä se pitää sanoa, jos aikuisten tason MM-kisoissa ollaan.

Kritiikin uskottavuutta parantaisi silti, jos edes muutamalla lauseella yritettäisiin kuvata tapahtuneen kokonaisuutta. Voisi vaikka mainita, että ottelu on herkkä laji. Se ei mene kenelläkään joka kisassa putkeen – vaikka valmentautumisessa ei sinänsä ongelmia olisikaan.

Lisäksi olisi voinut todeta, että riski siihen, että kaikki ei mene putkeen, kasvaa silloin, kun joudutaan rakentamaan huippukuntoa kahteen ja toisistaan varsin etäällä olevaan kohtaan kisakautta. Vannisen kesän pääkisa oli oman ikäluokan EM-kisa, jonne hän lähti voittamaan ja tekemään SE-tulosta – kuten hän myös teki.

Myös aikuisten MM-kisoihin tultiin tosissaan, mutta ei vielä sentään realistisena mitalisuosikkina. Lisäksi kahden tavoitteen kauden venyminen näin pitkälle SE-suorituskunnon jälkeisiin kuukausiin, toi ison riskin siitä, että ihan täydellä räjähtävyydellä askel ei enää syyskuussa liikkuisi. Se riski nyt toteutui, mutta ei MM-suoritus silti katastrofi ollut. Vai onko Suomen huippu-urheilu muka tosiaan niin hyvällä tasolla, että 22-vuotias urheilija, joka on aikuisten MM-kisoissa seitsemäs, pitää leimata epäonnistujaksi?

Totta, Vannisen mitali jäi tulematta. Samalla kuitenkin juuri se, että mitali jäi tulematta, saattoi olla tulevaisuudelle hyödyllisempi, ja tässä uravaiheessa tarpeellisempi, oppimiskokemus kuin mikään täysosuma olisi ollut.

Jatkossa Vannisen tavoitteena on vain se aikuisten arvokisa. Fokus ei enää hajoa. Jatkossa myös tiedetään oman suorituskyvyn herkistelyn hienosäädön tarpeista taas vähän enemmän. Kun näihin kilpailukauden aikaisiin rytmityksiin liittyviin uusiin opetuksiin liittyy se, että valmennusyhteistyö Erki Noolin kanssa on tuonut selkeää parannusta perusominaisuuksiin ja avannut uskottavan kehityspolun 7000 pisteen ottelijaksi kasvuun, ei tällaisten havaintojen kauden jälkeen kannattaisi painajaisia nähdä.

Suomen huippu-urheilulla on kyllä painajaisten aiheita, mutta ne ovat ihan muualla kuin Saga Vannisessa. Tai Silja Kososessa. Tai oikeastaan kenessäkään Tokiossa olleessa yksilössä.