Saga Vanninen EM-kultaan, Silja Kosonen niittaa SE-lukemia – onko suomalaisen huippu-urheilun kriisi peruttu?
Pariisin olympiakisojen jälkeinen tulikuuma keskustelu suomalaisen huippu-urheilun tilasta karkasi suhteellisuudentajuttomaksi. Yleisurheilun hallikausi ja MM-hiihdot vahvistavat Pariisin kisojen tulosliuskoissa piilevää viestiä siitä, ettei todellisuus niin toivoton ole, kuin monesta kommentista voisi päätellä.
Saga Vanninen ottelee aikuisten euroopanmestariksi SE-tuloksella. Senni Salminen loikkii EM-mitalin. Elina Lampela jää neljänneksi samalla tuloksella pronssimitalistin kanssa. Lotta Harala ja Reetta Hurske ovat EM-finalisteja. Mette Baas paineli SE-ajan.
Ja samaan aikaan Silja Kosonen pitää lumen ja sohjon keskellä moukarin SE-lukemia pilkkanaan tuloksilla, joilla tapellaan mitaleista missä tahansa lajin arvokisoissa.
Mitä kummaa?
Onko koko Pariisin olympiakisojen jälkeinen huippu-urheilun tilan haukkuminen ollut turhaa? Onko huippu-urheilun kriisi peruttu?
Ei, ei kriisiä ole peruttu. Eikä Pariisin jälkeinen kriittinen keskustelu ole turhaa ollut. Se ei yhdellä hallikisalla tai Lauri Vuorisen upeilla MM-mitalihiihdoillakaan muutu miksikään.
Mutta kyllä, sekin on samaan aikaan totta, että kaikkea tätä sinänsä tarpeellista keskustelua on myös leimannut aivan kiilusilmäinen suhteellisuudentajuttomuus, joka on saanut kokonaisuuden näyttämään tarpeettomankin surkealta.
”Vaikka suomalaisen huippu-urheilun todellisuus on pahasti kriisiytynyt, ei se silti aivan niin toivoton ole kuin synkimmissä maalailuissa on maalailtu. Vaikka monenlaista korjattavaa löytyy, ei koko järjestelmää silti pidä mennä räjäyttämään.”
Mikään kehitystyö ei onnistu, ellei ensin hahmoteta realistista todellisuuskuvaa siitä, mistä todellisuudesta lähdetään kehitystä tekemään. Työtä pitää jatkaa siltä porrasaskelmalta missä ollaan. Ei pidä haihatella ja uskotella omaa lähtötilannetta paremmaksi kuin se on, mutta ei sitä kannata turhaan vähätelläkään.
Suomalaisen huippu-urheilukeskustelun ongelmana on ollut koko 2000-luvun sinisilmäinen kuvitelma siitä, että asiat olisivat koko ajan menossa hyvään suuntaan, vaikka varsinaisen huipputekemisen mittareilla olisi koko ajan ollut helppo todeta, että näin ei ole. Tämä pitäisi nyt rohjeta avoimesti tunnustaa.
Pariisin jälkeisessä keskustelussa on kuitenkin alettu leimata kaikkea aiemmin tehtyä turhankin ronskilla otteella. Samalla ilmapiiri on ollut sakeanaan uudistusesityksiä, joissa lähtökohtana on lähinnä kaiken entisen räjäyttäminen, ei niinkään uuden rakentaminen.
Juuri nyt olisi kuitenkin rakentamisen, ei räjäyttämisen aika.
Vaikka suomalaisen huippu-urheilun todellisuus on pahasti kriisiytynyt, ei se silti aivan niin toivoton ole kuin synkimmissä maalailuissa on maalailtu. Vaikka monenlaista korjattavaa löytyy, ei koko järjestelmää silti pidä mennä räjäyttämään.
Ei todellakaan. Vimmaisen räjäyttelyn sijasta tarvitaan nyt kylmän viileään järjenkäyttöön perustuvia säätötoimia. Vähiä resursseja ei kannata tuhlata siihen, että heitetään kaikki entinen roskiin ja palataan nollapisteeseen.
Viisaampaa olisi keskittyä tunnistamaan ne olennaiset kehityspisteet, joissa tärkeimmät korjauskohteet ovat, ja keskittyä niihin. Jotakin pitää purkaa, jotakin uutta luoda, mutta järjen kanssa.
Suomalaisella huippu-urheilulla on yhä menestyseväitä. Kaikki 2000-luvulla tehty työ ei ole ollut turhaa. Ongelmana on vain se, että Suomessa ei ole riittävällä fiksuudella ja määrätietoisuudella osattu käyttää tarjolla olevia mahdollisuuksia. Se ei silti tarkoita etteikö niitä mahdollisuuksia olisi tai etteikö niitä mahdollisuuksia voisi jatkossa hyödyntää paremmin.
Siksi nyt tarvitaan remonttimiehen asennetta, ei purkutyömaata.
Kun puhutaan huippu-urheilun kriisistä, pitää ensin päättää mistä puhutaan. Puhutaanko yksittäisten kisojen mitalisaaliin turvaamisesta? Vai puhutaanko syvemmistä rakenteellisista prosesseista, joiden muokkaamisessa uudenlaiseen tuloskuntoon vaaditaan aina noin sukupolven kestäviä prosesseja?
Juuri nyt, kun suomalaisen huippu-urheilun riesana on lähinnä uskottavuusongelma, korostuu erityisesti lyhyen tähtäimen muutosvaikutusten tärkeys. Suomessa on koko 2000-luku rakennettu monenlaista sinänsä hyvää ja tarpeellista taustakuviota urheilutekemisen taustalle. Tulosmielessä tämä kaikki sinänsä hyvä taustan hiominen on kuitenkin kehittänyt lähinnä keskimääräisen urheilupuuhan tasalaatuisuutta – ei niinkään huipputekemistä.
Kun näin on, olisi nyt luontevaa keskittyä vaihteeksi siihen todellisen huippuvaiheen tuottamiseen. Se kun olisi paras reitti antaa eväitä ja uskottavuutta myös niihin syvällisempiin ja sukupolvenmittaisiin isoihin muutosprosesseihin, joita niitäkin kyllä jatkossa tarvitaan.
Etenkin kun sitä taustaa, johon huippuvaiheen tekemisessä täytyy voida nojata, on kuitenkin saatu viimeisen 15 vuoden aikana vahvistettua monin tavoin paremmaksi. Oikeastaan on ollut ihan oikein se, että tähän sukupolven mittaiseen taustahommaan on huomiota laitettu. Sen ansiosta nyt paitsi pitää, myös voidaan, vaihtaa fokusta huipputekemiseen.
Juuri nyt olisi siis syytä keskittyä lyhyemmän tähtäyksen projektiin. Siis siihen, miten nykyisestä kansainvälisen huipputukemisen kynnyksellä olevasta suupolvesta saadaan tehtyä aikuisten arvokisoissa mitalitasolla menestyviä urheilijoita.
Ne vuodet, jolloin suomalaisen urheiluväen kannattaa puhua yli vuosikymmenen päässä olevista visioista ”Pohjalan parhaasta” urheilumaasta, ovat nyt takana. Nyt pitää puhua seuraavista arvokisoista. Niissä tapahtuvasta suunnanmuutoksesta.
Etenkin kun juuri haukuttujen Pariisin kisojen perusteella siihen muutokseen on kaikki eväät vuoteen 2028 mennessä.
Ne kisat menivät nimittäin paremmin kuin pelkkää mitalitaulukkoa tuijottaen voi havaita.
Pariisin kisojen mitalittomuus aiheutti suomalaisessa urheiluporukassa kollektiivisen shokkireaktion, mutta kisojen tulostasoa voi katsoa myös toisin.
Vaikka muutamissa aiemmissa kesäolympialaisissa onkin ne mitaliketjun pelastaneet yksittäiset onnistumiset saatu, kokonaisuutena Pariisin suoritus toi parempia lähtökohtia tulevaisuudelle kuin mitä muutamat edelliset kisareissut antoivat.
Mitalia ei tullut, mutta suomalaisia oli varsin mukava määrä sijaluvuilla, joissa ollaan kohtuullisen lähellä mitalitasolle vaativaa suoritustasoa. Ollaan juuri sillä etäisyydellä, missä seuraavissa arvokisoissa menestymistä tavoittelevan pitääkin tässä vaiheessa.
Lisäksi tätä menestyksen kynnykselle noussutta isompaa urheilijamäärää leimaa myös se, että suurin osa heistä on urallaan ikä- ja kehitysvaiheessa, jossa parhaat vuodet ovat tulossa vasta 4-8 vuoden sisällä.
”Nyt pitää uskaltaa noukkia rusinat pullasta ja keskittyä huipputekemisen uskottavuuden palauttamiseen.”
Pariisin mitalittomuutta ja koko huippu-urheilun surkeutta ei siksi kannattaisi loputtomiin itkeä. Valitusvirren sijasta voisi hiljalleen keskittyä siihen, miten nämä urheilijat, siis etenkin juuri tämä Pariisissa mitaleitta jäänyt porukka, hoidetaan vuoteen 2028 mennessä niin, että he ottavat sen todelliselle huipulle tarvittavan kehitysaskeleen.
Eikä talvilajeissakaan asetelma huonompi ole. Vaikka päättyneissä MM-hiihdoissakaan ei hurraamista juuri ollut, ei sielläkään toivoton näkymä näkynyt. Joitakin säätötoimia harjoittelussa ilman muuta tarvitaan. Todellisen huippukunnon synnyttämisessä on turhan monella urheilijalla selkeitä haasteita, mutta mahdollisuuksia parempaan silti olisi.
Ja uusiakin nimiä hivuttautui Trondheimissa asemiin, joissa huipputason selkä kuitenkin jo näkyy.
Suomalaisen huippu-urheilun haasteena ei siis ole lahjakkuuksien ja riittävän lähellä huippua olevien oikeassa ikävaiheessa olevien urheilijoiden puute. Ei kesällä eikä talvella. Haaste on se, osataanko näiden urheilijoiden ratkaisevaa kehitysaskelta hoitaa.
Jos osataan, Suomessa on kesälajeissakin niin monta niin hyvässä kehitysvaiheessa olevaa urheilijaa, että mitaliputki on kyllä palautettavissa jo vajaan neljän vuoden päästä kesäkisoissakin.
Talvilajeissa temppu on tehtävissä jo ensi vuonna.
Muidenkin kuin Iivo Niskasen ja jääkiekon kohdalla.
Tämä toiveikkuus ei tietenkään poista sitä, että suomalaisella huippu-urheilulla on ilman muuta monia sisällöllisiä, toiminnallisia ja rakenteellisia haasteita. Suomalainen tapa tuottaa lahjakkuuksia ja erityisesti tapa valmentaa heitä huippuvaiheissaan vaatii päivitystä.
Haasteita riittää, se on selvä. Etenkin kun urheilusysteemillä on niin monia muitakin tavoitetta kuin huippumenestys. Moni asia on kesken sen kuuluisan ison kuvan tasolla.
Mutta jos tavoitteena on se, että saadaan nopeasti aikaan suunnanmuutos huippumenestyksessä, se ei lopulta olekaan niin jättimäinen ja kaiken mahdollisen uusiksi rakentamista vaativat urakka kuin Pariisin kisojen jälkeisestä metelistä voisi päätellä.
Nyt pitää uskaltaa noukkia rusinat pullasta ja keskittyä huipputekemisen uskottavuuden palauttamiseen.
Sen jälkeen voi taas alkaa ajatella vähän laajemmin.
