Kun ensimmäistä kertaa autan äitiäni vessassa, hän muistuttaa minua, että kumihanskoja on kyllä saatavilla.
”Käytitkö sinä muka kumihanskoja, kun vaihdoit minulle vaippoja?” kysyn, ja me nauramme absurdille ajatukselle.
Minä en ole sairaanhoitaja. Me emme ole sairaalassa. On elokuu 2008 ja olemme isosiskoni kodissa Helsingissä, kaksion pienessä kylpyhuoneessa. Pyyhkeitä on monta eri väriä. Purnukoita hyllyillä. Lähistöltä kantautuu tietokonepelin ääniä. Se on minun isoveljeni, joka siellä istuu ja pelailee. Kohta siskoni tulee kotiin ja tekee ruokaa.
Meidän äitimme tekee kuolemaa. Sekin on arkipäiväistä. Meidän kaikkien pitää kuolla.
Äidillä on syöpä. Lymfooma, eli aivokasvain. Se löydettiin huhtikuussa 2008, kun hän asui vielä Ruotsissa. Äiti meni lääkäriin, koska luuli, että hänellä on jokin sitkeä silmätulehdus, mutta silmän temppuilun syynä olikin sen takana oleva kasvain.
Kasvainta ei voi leikata sen sijainnin takia, vaan sitä yritetään pienentää solumyrkyillä. Kun juttelen huhtikuussa äidin kanssa puhelimessa, hän saa tämän kuulostamaan juuri niin mutkattomalta, kuin vain äidit voivat saada kaiken kuulostamaan. Mutta minua pelottaa.
Ruotsi tuntuu yht’äkkiä kovin kaukaiselta maalta. En voi paijata äitiä Suomesta käsin. En voi nukkua hänen vieressään, jos häntä yöllä valvottaa pelko, etteivät solumyrkyt tehoakaan. En voi pitää hänestä huolta, ja miksi? Koska minulla on töitä. Olen freelance-toimittaja. Jos en tee töitä, en saa rahaa, eikä minulla ole varaa lentää Ruotsiin katsomaan äitiä. Se voi kuulostaa loogiselta, mutta se tuntuu väärältä.
Toukokuussa pääsen lopulta lentämään Göteborgiin. Samaan aikaan äidin veriarvot romahtavat niin, että hän joutuu sairaalaan. Kun minun on palattava takaisin Suomeen, häntä ei ole saatu siihen kuntoon, että hän pääsisi kotiin. Se on siihenastisen elämäni kamalin hetki: lähteä sairaalasängyssä makaavan äitini luota lentokentälle. Hän näyttää niin pieneltä maatessaan siinä! Millainen tytär minä olen?
Minä ja siskoni asumme Helsingissä, veljemme Amerikassa. Toivomme kaikki, että äiti suostuisi muuttamaan Suomeen, jotta voisimme pitää hänestä huolta. Velikin tulisi tänne, ja sitten olisimme kaikki yhdessä.
Äiti kuitenkin epäröi. Hoito on vielä kesken, ja solumyrkyt ovat jo saaneet kasvaimen pienenemään.
”Älkää nyt olko huolissanne”, hän toistelee äitimäisesti.
Toukokuu vaihtuu kesäkuuksi. Kuun puolivälissä äiti saa aivoverenvuodon ja melkein kuolee siihen. Sisko lentää Ruotsiin, ja minä ravaan Helsingissä töitteni välissä vessassa itkemässä.
Kun taas pääsen Göteborgiin kuun lopussa, lääkäri kertoo, että solumyrkyt eivät enää tehoa. Äidin aivokasvain on alkanut taas suurentua.
”Jos te haluatte äitinne Suomeen, niin muutto kannattaisi tehdä nyt”, lääkäri sanoo.
”Sano hep”, sanon äidille, ”niin hoidamme asian”. Ja vihdoinkin äiti sanoo hep.
Alamme siskoni kanssa sumplia äidin muuttoa Suomeen jo hyvissä ajoin. Arvaamme, että luvassa on jos jonkinlaisten lomakkeiden täyttelemistä, mutta niiden lopullinen määrä on silti yllätys. Toisin kuin poliitikkojen mainospuheissa, Pohjoismaat eivät olekaan kuin yhtä suurta, rajatonta perhettä.
Syövän lisäksi äidillä on keskushermostoa vaurioittava MS-tauti, ja toinen polvi on ollut huonona jo pitkään. Siksi hänellä on esimerkiksi rollaattori, jota ilman hän ei pysty liikkumaan. Äidin rollaattori on kuitenkin Göteborgin kunnan omaisuutta, ja se pitää siis jättää Ruotsiin.
Haluamme tietysti, että häntä odottaa Suomessa rollaattori. Apuvälineiden saannista päättävät kuitenkin terveyskeskukset. Jotta äiti voi saada rollaattorin, keskuksen pitää todeta, että hän tarvitsee sen, mutta hän ei voi varata aikaa terkkarille ennen kuin on kirjoilla Suomessa.
Äiti ei edes kuulu suomalaisen sosiaaliturvan piiriin ennen kuin hän on täyttänyt Y77-lomakkeen. Aivan. Vaikka Suomen kansalainen kuuluu Suomessa automaattisesti sosiaaliturvan piiriin, sitä pitää kuitenkin anoa, jos on sattunut asumaan välillä vaikka Ruotsissa. Hakemuksen hyväksyminen on äidinkin tapauksessa automaattista, mutta silti sitä pitää anoa! Mitä järkeä siinä on?
Mietin, moniko sairas suomalainen on hylännyt ajatuksen paluusta kotimaahansa byrokratian takia. Jopa eläketietojen päivittyminen Ruotsista Suomeen kestää Kelan mukaan yleensä puolitoista vuotta. Puolitoista vuotta! Minun äitini tulee tuskin elämään niin kauan.
Apuvälineet, kotisairaanhoito ja kotihoito (ne eivät ole sama asia), Kela ja Försäkringskassan, verovirasto ja skatteverket, sosiaaliviranomaiset ja omaistenhoitotuki, terveyskeskukset ja kahden maan sairaalat. Minun puhelinlaskuni ylittävät kaksi sataa euroa, enkä hoida äidin asioita yksin. Siskonikin viettää ikuisuuksia puhelimessa. Tällaisen soittorumban vähentämisestä eivät poliitikot puhu edes vaalien aikana. Terveydenhoidosta kyllä, mutta ei sen byrokratiasta.
Mutta oikeastaan en jaksa edes välittää sotkusta. Haluan vain äidin tänne. En voi parantaa hänen syöpäänsä, mutta voin ainakin soittaa Kelalle ja muistuttaa heitä äitini tapauksen kiireellisyydestä. Useastikin.
Niiden papereiden joukossa, jotka äidin on Göteborgissa allekirjoitettava muuton yhteydessä, ovat myös avioeropaperit. Äidin suomalaissyntyinen mieskään ei ole ihan ykköskunnossa, ja miehen on helpompi saada yhteiskunnan tukea äidin lähdettyä, jos he eivät ole naimisissa. Valtio kun olettaa, että aviopuolisot automaattisesti auttavat toisiaan. Ero helpottaa byrokratiaa. Siihen päättyy 20 vuoden avioliitto.
Kun äidin on aika muuttaa heinäkuun puolivälissä, veljeni lentää Göteborgiin USA:sta ja minä Suomesta. Pakkaamme äidin tavarat, ja lennämme hänen kanssaan Helsinkiin. Sisko on rymsteerannut asuntonsa Lauttasaaressa kotihoitoa varten.
Minun asunnossani olisi paremmin tilaa, mutta vessaani ei pääse rollaattorilla ja rappukäytävässä on äidille liikaa portaita. Poden tästäkin syyllisyyttä: Asun tyhmässä talossa. En voi tehdä tarpeeksi.
Jotkut kaverini vähän hämmästelevät, miksi aiomme hoitaa äitiä kotona. Meistä on hienoa, että saamme pitää hänestä huolta. Raskasta se voi olla, mutta verrattuna siihen, että hän olisi toisessa maassa…
Käytännön asiat saavat luvan lutviutua, koska niiden on pakko. Lauttasaaren terveysasema onneksi osoittaa harvinaista byrokraattista tukea kirjaamalla äidin terveydenhuollon systeemeihin väliaikaisella sosiaaliturvatunnuksella. Sen yhden numerosarjan ansiosta siskoni voi muun muassa hakea äidille rollaattorin apuvälinekeskuksesta.
Asiat etenevät pikkuhiljaa. Äidin sairaalapaperit saapuvat Göteborgista, ja odotamme koko perhe hänen kanssaan aikaa vastaanotolle uusiin kokeisiin. Kotipalvelusta tullaan aamuisin auttamaan äitiä tukisukkien jalkaan vetämisessä. Kotisairaanhoitaja käy taas puhdistamassa äidin katetrin kerran viikossa. Se on koti- ja kotisairaanhoidon ero: kotihoitajat eivät puutu sairaanhoitomaisiin asioihin. Jos tarvitsemme apua esimerkiksi insuliinin suhteen (äidillä on myös sokeritauti), soitamme kotisairaanhoitajalle. Jos äiti tarvitsisi apua vaikka siivoamisessa, kotihoitaja auttaisi. Joissain kunnissa palvelut on yhdistetty.
Opimme mittaamaan äidin sokeriarvot ja kirjaamaan ne vihkoon, jotta niitä voi seurata. Äiti näyttää, miten insuliinia pistetään, mutta hän jaksaa vielä alkuun pistää sen itse. Annostelemme kaikki hänen lääkkeensä hänen puolestaan. Rasvaamme jalat, joita tukisukat kuivattavat, ja laitamme jalat peiton sisälle pussiin, jotta niitä ei palelisi.
Se, että saamme pitää äidistä huolta, tarkoittaa, että hän antaa meille luvan tehdä niin. Se on iso asia, suuri luottamuksen osoitus, ja ajattelen sitä paljon. Jos itse olisin niin heikossa kunnossa, että joutuisin käyttämään vaippoja, kenen antaisin nähdä minut niin sairaana?
Minun äitini antaa minun nähdä hänet. Minusta hän on kaunis. Hänen hiuksensa lähtivät solumyrkkyhoidoissa, ja minusta hänen kaljunsa on hieno. Aluksi se näky pelotti – se oli niin konkreettinen todiste hänen sairaudestaan – mutta nyt pidän siitä, että näen hänen kallonsa muodon. Se näyttää joko ylväältä tai herkältä, hetkestä riippuen.
Tämä kaikki ei tarkoita sitä, etteikö äidin hoitamisessa olisi turhauttavat puolensa. Hänen kuntonsa heikentyy nopeasti. Elokuun alussa rollaattori on jo turha, sillä äiti ei enää pysty kävelemään. Sähköinen sairaalasänky auttaa meitä saamaan äidin pystyyn istuallaan, mutta vain veljeni on tarpeeksi vahva, että saa äidin siitä rullatuoliin.
Kerran veljeni ei ole paikalla auttamassa, mutta onnistun kyllä saamaan äidin vessaan. Sitten en vain saa häntä sieltä pois. Kun nostan hänet pöntöltä, hänen täytyy pitää minusta kiinni. Hän ottaa kuitenkin varalta tukea myös oven karmeista, ja silloin en voi saada häntä ovesta ulos. Tanssimme pikkiriikkisessä vessassa pitkään. Lasken hänet alas. Yritämme uudestaan. Taas hän ottaa automaattisesti kiinni karmeista. Lopulta pinnani palaa. ”Jos vielä kerran tartut noihin karmeihin, mä hakkaan sut!” huudan. ”I’m not kidding. Oikeesti hakkaan sut!” Repeämme nauramaan. Olemme aivan hikisiä ja lepäämme hetken.
Juttelemme lauseista, joita ei ikinä uskoisi, että joku päivä sanoisi äidilleen. Siskoni sanoi yhden sellaisen silloin, kun meille tuotiin vaippoja, joita kotisairaanhoitaja oli tilannut. Ovikello soi, sisko avasi oven, ja käytävässä oli viisi laatikollista vaippoja.
”Oho”, sisko sanoi vaippojen tuojalle, ”en älynnyt, että niitä tulisi näin paljon kerralla. Voisitko viedä osan ylimpään kerrokseen? Voin viedä ne sieltä vintille, kun tänne ei oikein mahdu.”
”Toki, mutta tässä on laatikoista vain puolet. Alhaalla on vielä viisi laatikollista lisää”, lähetti vastasi.
Jokaisessa laatikossa oli 48 vaippaa. 48 × 10 = 480. 480 vaippaa!
”Sinun on paras elää niin kauan, että ehdit käyttää ne kaikki”, siskoni sanoi äidille. ”Mitä ihmettä minä muuten teen vinttikomerollisella vaippoja?”
Äiti nauroi ja lupasi.
Elokuun puolivälissä menemme Meilahden sairaalaan kuuntelemaan uusien testien tuloksia. Silloin selviää, että äiti ei todennäköisesti voi pitää lupaustaan.
”Miten voit?” lääkäri kysyy häneltä.
”Still alive!” äiti vastaa.
”Ja haluatko olla?” lääkäri jatkaa. Hän ei kiertele turhia. Sairaan ihmisen elämänhalu ei ole itsestäänselvyys.
”Haluan.”
Syöpä ei kysele mitään. Aivokasvain on jo kuuden senttimetrin kokoinen. Sitä voisi yrittää pienentää sädehoidolla, mutta syöpä on levinnyt nenäonteloihin ja lonkkiin, eikä koko vartaloa voi sädettää.
”Kuinka paljon äidillä on elinaikaa?” kysyn.
”Tässä vaiheessa voi puhua kuukausista, mutta onko kyse yhdestä vai viidestä, sitä ei voi kukaan tietää”, lääkäri vastaa.
Hän puhuu meille palliatiivisesta eli oireita lievittävästä hoidosta. Suoraan sanottuna siitä, että mitään muuta ei ole tehtävissä kuin tehdä potilaan olo niin mukavaksi kuin mahdollista. Taudin nujertaminen ei ole enää mahdollista.
Tämän keskustelun aikana näen äidin silmistä, kuinka hänelle kirkastuu, että hän tulee todella kuolemaan. Pian. Lääkärin käsi laskeutuu äitini polvelle. Kun katson sitä, se tuntuu puristavan sydäntäni.
”Mitä loppua kohti tulee tapahtumaan? Tuleeko äitiin sattumaan?” kysyn lääkäriltä.
Mitään ei tietenkään ole kiveen kirjoitettu, mutta tuntuu helpottavalta kuulla, että kipuja ei pitäisi tulla. Kun äidin kunto heikkenee, häntä tulee väsyttämään enemmän ja enemmän, ja hän tulee nukkumaan enemmän ja enemmän. Lopulta hän ei enää herää.
Toivon, että lääkäri on oikeassa. Muistan, kun kerran haastattelin erään brittiyhtyeen laulajaa, jonka äiti oli kuollut syöpään. Ennen tämän kuolemaa mies oli uskonut jälleensyntymiseen.
”Mutta äidilläni oli niin kovat kivut”, hän kertoi, ”etten pystynyt keksimään yhtä ainuttakaan niin kammottavaa asiaa, jonka hän olisi voinut tehdä edellisessä elämässään, että hän olisi tässä elämässä ansainnut sen kivun määrän. En löytänyt sille oikeutusta.”
Sen keskustelun jälkeen olin itsekin hylännyt ajatusleikit jälleensyntymisestä.
Kuolema tarkoittaa myös käytännön asioita, jotka pitää hoitaa. Meilahden-käynnin jälkeen äitini pyytää minua hakemaan jostain hautaustoimistosta lehdykän, josta löytyisi kuvia uurnista. Hän haluaa polttohautauksen, ja hänestä on vain reilua, että hän saa itse valita uurnansa.
”Koska minähän siihen menen”, hän sanoo.
Tässä mitään lehdyköitä tarvita, minä totean. Istun hänen viereensä ja etsimme kannettavalla tietokoneellani uurnien kuvia netistä. Puiset ovat meidän kummankin mielestä tylsiä. Ankeita laatikoita. Paperiset ovat kauniimpia, ja varsinkin ne, joiden papereissa on lehtiä tai kukkia. Sitten löydämme maatuvan, keraamisen uurnan, joka näyttää kaikessa yksinkertaisuudessaan aivan japanilaiselta. Se on se uurna.
Ovikello soi, ja kotihoitaja tulee auttamaan tukisukkien laitossa.
”Me katseltiin juuri uurnia”, äiti kertoo hänelle iloisesti.
Nuori hoitaja näyttää hieman hämmentyneeltä. Hänen lähdettyään naureskelemme sille, että hän on varmasti vielä aika uusi tässä työssä.
Poden yhä syyllisyydentunteita siitä, että äiti asuu siskoni luona. Sisko ja veli ovat äidin kanssa joka päivä. Minä en.
Tiskaan joka kerta, kun käyn siellä, ja kiillotan teelusikat, mutta ne tuntuvat naurettavan vähäisiltä asioilta. Tunnen olevani perheen kuopus myös henkisesti. Minä vierailen kuolevan äitini luona, mutta isosisarukseni asuvat hänen kanssaan ja kantavat suuremman osan vastuusta. Onneksi siskoni menee pari kertaa minun luokseni yöksi ja minä silloin siskolleni. Voin silloin vähän paremmin, mutta nukuimme missä tahansa, niin ei kukaan meistä nuku hyvin.
Mietin, miten jaksaisimme, jos tätä jatkuisi vuosia. Nyt jaksamme osin jo siksi, että tiedämme tässä olevan kyse kuukausista. Entä jos kyse olisi vuosista, niin kuin se monille sairaille ja heidän läheisilleen on?
En oikein uskalla mennä nukkumaan silloin, kun olen siskollani yötä. Pelkään, että äiti tarvitsee jotain, eikä raaski herättää minua, joten istun valveilla ja teen hiljaista ristipistotyötä. Se on iso, ja kankaan pitää kireänä juuri sellainen puukehikko, joita näkee vanhoissa hovimaalauksissakin.
Ajatuksissani äitini on kuoleva kuningatar ja minä valvon hänen vuoteensa vierellä. Jos kissani olisi täällä, se saisi esittää hienostunutta hovikissaa – se on muutenkin omasta mielestään vähintään herttua.
En enää suhtaudu käsitöihin niin kuin ennen. Kun joku lanka loppuu harmittavasti silloin, kun sitä väriä tulisi vain pariin pistoon, se ei enää ärsytä. Katselen nukkuvaa äitiäni ja vain aloitan uuden langan.
Aloitan uuden käsityön melkein joka päivä. Esittelen äidille vasta ostamiani lankoja ja kerron, mitä niistä tulee syntymään.
Kestää hetken, ennen kuin älyän, miksen tee yhtä työtä kerralla loppuun. Haluan siirtää eteenpäin sitä hetkeä, jolloin virkkaan vaikka laukun enkä voi näyttää sitä äidille. Haluan hänen kehunsa etukäteen.
”Oi tuosta tulee varmasti hieno!”
Meilahden-käynnin jälkeen lääkärit pohtivat vielä toimenpiteitä. Sädehoitoa päätetäänkin yrittää, sillä se saattaa pienentää aivokasvainta ja siten parantaa äidin oloa, vaikka se ei parannakaan koko tautia. Äiti menee sairaalaan, mutta hoitoa ehditään hädin tuskin aloittaa, kun hän saa aivoverenvuodon ja hänen toinen puolensa halvaantuu. Hän ei enää palaa kotiin.
Välillä hän näkee selkeästi näkyjä. Hapuilee kädellään jotain, jonka vain hän näkee. Toivon, että se on jotain kaunista. Vaikka pieni keijukainen, tai epätavallisen iso lumihiutale. Äiti on kerännyt runoja, joissa mainitaan lumi.
Ainakaan äiti ei näytä ahdistuneelta. Häneen ei satu. Toistan koko ajan itselleni, että äidillä ei ole kipuja. Olen etukäteen pelännyt sitä niin paljon, että olen unohtanut ajatella, kuinka paljon minuun sattuisi se, että hänen ajatuksensa pikkuhiljaa katoaisivat.
Välillä kaikki sanat, joissa on k-kirjain, ovat hänestä pahoja. Minulle ei koskaan selviä miksi, mutta niin se vain on. Kaikki sanat, jotka sisältävät k-kirjaimen, ovat jostain syystä pahoja, sillä k-kirjain itsessään on jostain syystä paha. Hän voi puhua niistä pahoista sanoista pitkäänkin. Nainen, joka oikeasti rakastaa k-kirjaimella alkavia kirjoja ja kukkia, ei välillä enää pidä sanoista, joissa se kirjain on. Tuntuisiko se helpommalta kestää, jos kirkkaita hetkiä ei olisi lainkaan? Jos ne kirkkaat hetket eivät saisi minua uskomaan, että hän on vielä täällä ja täysin tietoinen siitä, mitä hänen ympärillään tapahtuu?
Hän ei ole täysin kadonnut edes k-sanojen suhteen. Pahojen sanojenkin suhteen on poikkeuksia. Kuten sanat Tuulikki ja Annikki. Ne eivät ole pahoja, sillä Tuulikki ja Annikki ovat hänen parhaita ystäviään.
”Entä sana virkkaus?” kysyn, sillä minulla on taas käsityö sylissäni.
”Ei”, hän vastaa, ”virkkaus ei ole paha sana, sillä sinä pidät siitä.”
Minun äitini on vielä täällä. Välillä hän on pitkiäkin hetkiä täysin läsnä. Silloin hän ei halua nukahtaa, vaikka häntä selkeästi väsyttäisi. Hän nukkuu enemmän ja enemmän, ja me tiedämme, mitä se tarkoittaa.
Vaikka olen kuinka tietoinen siitä, ettemme enää kykene hoitamaan äitiä kotona, se tieto ei helpota oloani. Pelkään yhä, että äitini kuolee yksin sairaalassa. Työt tuntuvat yhä turhemmilta, mutta välillä en niiden takia ehdi näkemään äitiä päivään tai pariin, ja silloin en pidä itsestäni juuri lainkaan. Oli helpompaa, kun äiti oli kotona, sillä silloin ainakin joku meistä lapsista oli aina läsnä. Sairaalassa ei omainen voi olla yötä.
Nukun yhä huonommin. Olen niin väsynyt, että välillä itken jo ihan sen takia, eikä siitä puhuminen auta yhtään.
Ärsyynnyn välillä suunnattomasti, kun joku valittaa jostain vähäpätöisestä asiasta, kuten liikennevalosuunnittelijoiden tyhmyydestä tai ihmisistä, jotka kaivavat lompsansa esille vasta silloin, kun kaupan kassa sanoo ostosten loppusumman. ”Tuoko on sinun suurin ongelmasi!” mieleni tekee huutaa. Kertoa, että minäpäs tulin juuri kuolevan äitini viereltä. Beat that you fucking moron!
Tiedän, että sisälläni hetkittäin vellovat aggressiotkin ovat vain osa suruprosessia. Tiedän, ettei ongelmia voi punnita kuin appelsiineja. En tiedä, tuleeko minusta äitini kuoleman kautta yhtään parempi ihminen. Toivon, että tulee, edes vähän.
Onneksi äiti saa paikan Terhokodista, saattohoitoon erikoistuneesta hoitokodista. Siellä saa omainenkin olla yötä. Kun hoitaja tuo äidin huoneeseen toisen sängyn ja alkaa pedata sitä, sanon, että voin kyllä laittaa lakanat itsekin, sillä hänellä on varmaan parempaakin tekemistä.
Terhokodissa tuntuu kuitenkin siltä, että siellä hoidetaan myös omaisia. Hoitaja paijaa selkääni, kun kävelee ohitseni käytävässäni, ja kyselee, miten jakselen. Mainiostihan minä voin äitiin verrattuna, mutta heidän huolenpitonsa tuntuu silti hyvältä. He eivät ihmettele, että lainaan Terhokodin lelulaatikosta gorillan, pehmeäksi seuraksi vierassänkyyni. He antavat minun olla lapsi. Pitävät äidistä niin hyvin huolta, etten enää pelkää niitä hetkiä, kun en voi olla läsnä.
Täällä asiat ovat oikeassa mittakaavassa. Kun sairaalassa annoin äidille suklaata, minua muistutettiin, että sokeriton suklaa olisi parempi vaihtoehto diabeetikolle. Terhokodissa hänelle annetaan joka päivä jäätelöä, jota hän rakastaa, ja säädetään vain insuliinit. Ei se sen kummoisempaa ole, mutta iso asia silti.
Terhokodissa on vain 17 potilasta kerrallaan. Hoitajat muistavat potilaiden nimet. Kun äitini saapuu sinne, hänestä halutaan tietää enemmän kuin sosiaaliturvatunnus ja lääkitys. Häneltä kysytään, mitä hän haluaa syödä ja mitä ei, ja vielä sekin, mistä hän tällä hetkellä saa elämäniloa. Uskooko hän Jumalaan, ja pelottaako häntä kuolema?
”Ei”, äitini vastaa viimeiseen kysymykseen, ”sillä se on ainoa asia elämässä, jota ei voi välttää.”
Myöhemmin hän kertoo minulle, että vaikka uskookin taivaaseen, hän kyllä toivoo, ettei siellä ole harppuja. Äiti ei ole koskaan pitänyt harppumusiikista.
Kun käyn Terhokodin pihalla röökillä, ajattelen, että jos minä tekisin täällä kuolemaa, minulle tuskin napistaisiin edes tupakanpoltostani. Kärräisivät minut vain pihalle vetämään spaddua ja laittaisivat päälleni täkkejä, jos olisi kylmä. Teen siskoni kanssa diilin: jos Terhokoti on olemassa, kun me alamme tehdä kuolemaa, teemme parhaamme, jotta saisimme kuolevan siskon tänne.
”Onneksi sinulla on sisaruksia, joiden kanssa jakaa sekä käytännön asiat että surutyö”, sanovat ystäväni.
Ei minua tarvitse siitä muistuttaa. En edes uskalla ajatella, millaista tämä kaikki olisi ollut ilman heitä. Kaikkea ei voi kuitenkaan jakaa. Minun muistoni äidistä eivät ole samoja kuin siskoni tai veljeni muistot. Meillä kaikilla on oma, henkilökohtainen äiti, josta pitää erota. Me voimme puhua äidistä kuinka paljon tahansa, mutta olemme silti yksin, niin kuin ihmiset aina suuren surun edessä.
Kun äiti kuolee, kukaan ei rakasta meitä niin kuin äiti rakastaa lastaan. Emme edes me sisarukset toisiamme.
Kun äiti kuolee, minulla ei ole enää kumpaakaan vanhempaa. Isä kuoli jo silloin, kun olin 19. He erosivat, kun olin kahdeksan, enkä sen jälkeen asunut edes samassa maassa kuin isä. Hän oli minun isäni ja minä rakastan häntä, mutta en nähnyt hänen kuolemaansa. Hän ikään kuin vain katosi.
Minun äitini on koko ajan ollut läsnä. Nyt hän on lähdössä.
Kun olen Terhokodissa yötä ja katselen äidin nukkuessa jotain leffaa läppärilläni, luurit korvilla, nostan vähän väliä katseeni näytöstä ja tarkistan, että hän yhä hengittää. Tuntuuko tämä huoli yhtään samalta kuin uuden vanhemman, jonka vauva nukkuu? En tiedä, sillä minulla ei ole lapsia.
Minulla on kyllä kuva kohdustani. Pyysin sellaisen joskus vuosia sitten, jonkun rutiinitarkastuksen yhteydessä, kun muutenkin katselivat vatsani sisältöä. Ajattelin, että jos joskus tulevaisuudessa saisin myös ultraäänikuvan sisälläni kasvavasta lapsestani, kehystäisin kuvat vierekkäin. Kohtu ennen ja jälkeen.
Tyhjänä se on pysynyt, eikä se ole minua juuri surettanut. Nyt surettaa. Ajattelen asioita, jotka olen oppinut äidiltäni, ja sitä etten voi opettaa niitä eteenpäin. Ihan pieniä arkiasioitakin. Kuten sitä, että appelsiinit kannattaa aina punnita kädessään, sillä mehukkaat painavat enemmän. Se tulee mieleeni joka kerta, kun näen hedelmätiskin kaupassa.
Ajatus siitä, että saatankin joku päivä saada lapsen, eikä äitini näe häntä – en pysty viemään tätä lausetta loppuun.
Elokuvat, joita katson, eivät tarjoa eskapismia, vaan ovat yksi tavoistani käsitellä äidin kuolemaa. Olen viime kuukausien aikana huomannut, että kaikki elokuvat käsittelevät kuolemaa. Joku kuolee ja syyllinen pitää löytää. Jotakuta yritetään tappaa. Joku supersankari ei kuole lainkaan, vaan pelastaa toisia kuolemalta. Ja jos kukaan ei tee elokuvassa kuolemaa, se on teemana silti aina läsnä. Jos ei muuten, niin päähenkilö joko pelkää, ettei ehdi saavuttaa mitään ennen kuolemaansa tai yrittää oppia elämään niin, että uskaltaisi todella elää ennen kuolemaansa.
Kerrran pysäytän leffan katselun hetkeksi mennäkseni vessaan, ja kuulen viereisestä huoneesta ääniä. Siellä makaava mies tekee oikeasti kuolemaa juuri nyt. Hän korisee. Klikkaan elokuvan pois päältä, enkä laita luureja takaisin korville, sillä se tuntuisi epäkunnioittavalta. Peittää hänen kuolemansa äänet. Hänen omaistensa itku.
Yhtenä iltana yöhoitaja pysähtyy taas juttelemaan kanssani. Hän kysyy, kuinka tärkeää minulle on olla paikalla sillä hetkellä, kun äiti kuolee.
Hän selittää, että vaikka joskus tuleekin selkeitä merkkejä lopun lähestymisestä – kuten hengityksen muuttuminen ja verenkierron heikkenemisestä johtuva raajojen kylmeneminen – välillä ei vain yksinkertaisesti voi tietää etukäteen, eikä siten myöskään ilmoittaa ajoissa omaisille. Hän kuulostaa pahoittelevalta, ja minulle tulee tunne, että ihmiset purkavat joskus suruaan suuttumalla hoitajille, jos heidän läheisensä on kuollut yllättäen. Sanon, että haluaisin olla paikalla, mutta jos en ole, voin elää sen asian kanssa.
Olen tajunnut, että olen todella nähnyt liian monta elokuva- ja tv-versiota kuolemasta. Ties kuinka monta kohtausta, joissa kuoleva kokee jonkinlaisen viime hetken kirkkauden. Olin ajatellut, että jos äitikin tulee kokemaan sellaisen, haluan olla läsnä. En enää ajattele niin. Terhokodissa ei kuvata elokuvaa. Äiti tuhisee nukkuessaan. Sitten tuhina tulee lakkaamaan.
”En ole koskaan ymmärtänyt”, hoitaja sanoo, ”miksi elämän viimeisille kahdelle sekunnille annetaan niin paljon arvoa. Oleellisempaahan on kaikki se, mitä on tapahtunut ennen sitä.”
Ajattelen hoitajan sanoja paljon. Ihmisen kuolinhetki ei määrittele koko hänen elämäänsä. Vaikka en olisi paikalla, kun äitini vetää viimeisen henkäyksensä, hän tietäisi silti, kuinka paljon minäkin häntä rakastan. Ja vaikka olisin paikalla, hän kuolisi silti yksin, sillä minä en seuraa häntä sinne, minne hän menee. Minun on annettava hänen mennä.
Kun äitimme kuolee, hän vain nukahtaa pois. Kukaan meistä lapsista ei satu silloin olemaan paikalla. Ei meidän tarvitsekaan, koska se hetki ei kerro mitään meidän suhteestamme äitiin.
Seuraavana päivänä katselen hänen ruumistaan. Se on vain äitini kuori. Levollisuudessaan kaunis, mutta ei enää minun äitini, sillä hän on jo poistunut paikalta.
Matkalla Terhokodista omalle asunnolleni mietin, palaanko joskus saattohoitokotiin, joko itseni tai jonkun läheiseni takia. Mieleeni juolahtaa sekin, että vaikka äidin muutosta Suomeen oli hänen kuollessaan kulunut jo kaksi kuukautta, hänen hakemuksensa Suomen sosiaaliturvaan kuulumisesta ei ole vieläkään mennyt läpi.
Sen päivän aamuna, jona äitini kuoli, kotonani haisi savulta. Heräsin sinä aamuna siihen, että talomme rappukäytävä oli täynnä pelastushenkilökuntaa. Viereisessä asunnossa oli yöllä syttynyt tulipalo. Siinä oli kuollut nuori mies.
Olin ollut töissä edellisenä yönä ja tullut kotiin vasta kolmen hujakoilla. Nukahtanut vasta viiden maissa, kun en saanut heti unta.
En voi olla ajattelematta, että samaan aikaan, kun minä makasin sängyssäni ja surin äitini kuolevaisuutta, joku muu oikeasti jo kuoli ihan vieressä, enkä minä huomannut mitään. En kuullut mitään. En tuntenut savun hajua. Nukuin vain, ja heräsin ovikellon soittoon.
Se on pelottava päivä. Kuolema on lähempänä kuin Terhokodissa, koska siellä sitä osaa odottaa. En nähnyt sen tulevan naapuriini, vaikka luulin tiedostaneeni, että mitä tahansa voi tapahtua milloin tahansa. Ajattelen, että tällaista se elämä on: kun huolehtii yhdestä ihmisestä, jollekin toiselle voi tapahtua jotain, josta ei ole tiennyt huolestua.
Istun asunnossani, jonne savun haju on levinnyt, ja se tarttuu myös minun suruuni. Tulen ikuisesti yhdistämään äitini kuoleman siihen savun tuoksuun.
Kun menen illalla ruokakauppaan, ulko-oven eteen on tuotu kukkia ja kynttilöitä. Ne ovat sen miehen muistolle, joka kuoli asuntopalossa, mutta myös minun äitini on kuollut. He kuolivat lauantaina.
Tiistaina Kauhajoella ammuskellaan, ja koko Suomen liput vedetään puolitankoon. Kuolemaa on kaikkialla. Kouluissa varoitellaan sukupuolitaudeista ja kerrotaan sodista, mutta ei juuri puhuta siitä, että ihmisiä kuolee muuhunkin kuin aidsiin ja aseisiin.
Samana päivänä, kun Kauhajoella menehtyy 11 henkilöä, Suomessa kuolee myös 140 muuta ihmistä.
Minun äitini kuoli 65-vuotiaana. Kun käymme sisarusteni kanssa läpi äidin tavaroita, vaatteista löytyy hänen nuoruutensa uimapuku. Se on 60- tai 70-luvulta. Väriltään oranssi ja vihreä ja liila ja turkoosi, kuvioltaan juuri niin pyöreän geometrinen kuin sen ajan muutkin kuosit. Emme voi uskoa, että hän on säästänyt sen kaikki nämä vuodet! Kaikki muutot ja myllerrykset.
Kangaskin on kuin eilen tehty. ”Eihän noin synteettiset materiaalit miksikään muutu”, siskoni sanoo.
Heitämme uimapuvun ensin haikeasti roskiin, mutta kaivan sen takaisin, ennen kuin vien roskapussit pihalle. Jos äitini on kanniskellut pukua mukanaan yli 30 vuotta, en minäkään raaski heittää sitä pois.
Viikkaan uimapuvun nätisti odottamaan vapaapäivää. Aion tehdä siitä laukun. Olkaimista tulee kantokahvat. Tissikupeistakin ehkä jotain, sillä ne ovat niin mukavan muotoiset.
Sitten kun minut kutsutaan Linnan juhliin, hankin mekon, joka sopii laukkuun. Niiaan presidentille, käyn ehkä jopa tanssimassa, ja kiikutan koko ajan mukanani äitini vanhaa uimapukua. Kuulen hänen naurunsa.
