Image

Saatanallinen näytelmä



Saatanallinen näytelmä

Kirjailija Ville Hytönen sai 1600-luvun oikeuspöytäkirjoista selville, että Helvetti sijaitsee Keski-Latviassa, erään kartanon yhteydessä. Sinne oli mentävä.
Teksti Ville Hytönen
Kuvat Jussi Särkilahti

Kirjailija Ville Hytönen sai 1600-luvun oikeuspöytäkirjoista selville, että Helvetti sijaitsee Keski-Latviassa, erään kartanon yhteydessä. Sinne oli mentävä.

Hän oli kiinnostava mies, ihmissusi ja parantaja. Thies oli hänen nimensä, mutta yleensä sen eteen lisättiin liikanimi ”ukko”, sillä Thies oli jo vähänläntä vanhus. Hän oli syytettynä 1680-luvun saksalaisten hallitsemalla Liivinmaalla, nykyisessä Keski-Latviassa. Pientä ja vaivaista miestä epäiltiin ihmissudeksi.

Oikeuden pöytäkirjan mukaan hän sanoi olevansa jumalankoira, taistelevansa enkelten ja ihmisten puolella noitia ja sielunvihollista vastaan. Thies kertoi käyvänsä usein konkreettisessa Helvetissä hakemassa viljaonnen paholaiselta takaisin.

Ja mikä tärkeintä, hän kertoi missä tuo Helvetti sijaitsi.

Olin kirjoittamassa ukko Thiesistä romaania. Olin juuri selvittänyt vanhojen sanakirjojen ja uusien karttapalveluiden avulla tämän vaivaisen ihmissuden kuvaaman Helvetin sijainnin.

Se sijaitsi Keski-Latviassa, Mālpils-nimisen kylän laidalla erään kartanon yhteydessä. Kylä näytti Googlen kuvahaussa kauniilta. Oli vehmas joki, pieni järvi, paljon metsää ja nummia. Oli 1400-luvulla rakennettu kartano, joka oli osin tuhoutunut ruotsalaisten toimesta pari sataa vuotta myöhemmin mutta rakennettu heti uudelleen.

Olin ajatellut sitä jo pitkään. Helvettiä. Sitä mitä se meille edustaa. Onko se meissä itsessämme?

Populaarikulttuurin saatanailmiöt, vaikkapa Anton Szandor LaVeyn vuonna 1966 kehittämä individualistinen satanismi, naantalilaisen natsin Pekka Siitoinin huvittava satanistihahmo tai kiljua ryyppäävien blackmetallistien teinivaihteelle jääneet kirkonpolttamiset ovat kaukana siitä ihmismielen pelosta ja vuosituhansia ihmisiä kalvaneesta ahdistuksesta, jota lähdin nyt selvittämään. Kaipasin paljon syvempää yhteyttä Helvettiin, Manalaan, Gehennaan tai Tartarokseen, mitä nimeä kukakin haluaa käyttää.

Ajattelin pikemmin saksalaista Faustia, veriparonitar Erzsébet Báthorya ja ihmissusi ukko Thiesiä. Ajattelin suomalaista noitaa Aaprami Pöyrystä ja hänen mustaa magiaansa, italialaista helvetinmatkaajaa Dantea ja Helvetin tuskat kokenutta runoilija Miltonia, mutta myös inhimillistä epävarmuutta, jossa kohtaavat seksuaalisen ja yliluonnollisen pelko, moraalikieltoihin perustuva järjestelmä ja yksilöllisyyden tukahduttaminen.

Saatana tai Helvetti olivat minulle metaforia tunteillemme ja tavoitteillemme. Joskus asioista on helpompi puhua kaikkien tuntemin symbolein, vaikka itse asia hämärtyykin symbolin takana. Toisaalta ne olivat vallan välineitä, joilla sivistymätön ihminen pakotettiin ruotuun. Yhtä lailla kuin vihasinkin helvetin käsitettä, olin äärimmäisen kiinnostunut, jopa kiihottunut siitä.

Sillä nyt tiesin, missä oikea, konkreettinen Helvetti oli. Sellainen, jonne voisi päästä tai jonne joku oli joskus päässyt. Konkreettinen Helvetti. Ja se oli vieläpä vanha kartano syrjäseudulla.

Kristinuskossa kaikilla muilla oli mahdollisuus välttyä Helvetiltä paitsi Saatanalla, mutta nyt minä halusin sinne.

Minun oli pakattava kulunut laukkuni, täytettävä se epäilyttävällä kirjallisuudella ja tilanteeseen sopivalla tummalla puvulla. Ehkäpä pieni pullo konjakkia. Siro metallinen ikoni ja muistiinpanovälineitä. Hankin hieman pakanallista ja saatanallista oheistarviketta, jota saattaisimme tarvita.

Tapasimme valokuvaaja Jussi Särkilahden kanssa Helsingissä ja soitimme kartanoon. Puhelinnumerossa oli tietysti kolme peräkkäistä kuutosnumeroa. Siitä puhelusta alkoi vaellus kadotukseen.

﷯irkkoisä Augustinus sanoo, että helvetti on ikuinen ja ajaton, kuten taivas, mutta ilman yhteyttä Jumalaan. Helvetissä ihminen ei koe hyvää, ja siksi ikuisuus on tuskallinen, lähes kestämätön. Tuskat ovat todellisia, ihmisiä piinataan mitä hirvittävimmillä tavoilla, mutta pahinta on Jumalan poissaolo.

Aivan niin tuskallinen ei ole linja-automatka Riiasta Mālpilsiin. Viidenkymmenen kilometrin ja matkan pituuteen suhteettoman kahden tunnin ajomatkan jälkeen eteemme avautuu Mālpilsin kylä, joka tunnettiin saksalaiseen aikaan Lemburgina.

Ensimmäinen kirkko, kulttuuritalo ja krouvi, pari puotia. Keskellä kyläkeskusta metsäinen kaunis puisto, jonka mäntyjen välistä pilkottaa aurinko. Kartan mukaan meidän on käveltävä metsän halki jokea pitkin. Se on kaunis, aavemainen metsänpuisto, jonka pienet polut risteilevät ja kulkevat joen ja siitä erotetun pienen lammen halki ja ohitse. Lopulta vastaan tulee rautaportti, jonka avattuamme näemme edessämme parin puistolehmuksen varjostaman kartanon.

Mālpilsin kartano on esittelykuviaankin kauniimpi. Lammen rannalla on ruohikkoinen kenttä, jolle on aseteltu sarvipukkikoristeltuja rautatuoleja. Viereinen rakennus on palanut aikoja sitten ja jäänyt korjaamatta, mutta itse kartano on kuin orjain kiillottama.

Se on selvä Danten kuvailema Helvetin ensipiiri, siis Helvetin esikartano. Mukava leudonlämmin ilmasto, vihreää ja kaunista. Ainoastaan muurit ovat kadonneet – keskiajalla täällä oli vielä sellaisetkin. Vieressä laskee joki keskustan järvestä jonnekin etelään, mutta siitä on erotettu keinolampi kartanon eteen.

Meille esitellään kaksihuoneinen kortteerimme kartanon länsisiivestä. Herraskaiset huoneet pitävät sisällään pukinsarvikuvioidun viilukaapin, seinäkellon ja veivipuhelimen. Olemme innoissamme kuin pienet pojat saadessaan mahdollisuuden tehdä jotain kiellettyä. Ja se todella on aikomuksemme.

﷯elvetin ensimmäisestä piiristä löytyisivät Danten mukaan filosofit Sokrates ja Platon, Seneca ja Avicenna, kaikki kastamattomat viisaat ja hurskaat sekä viattomat lapset. Jos tämä on Helvetin esikartano, se on mahtava paikka.

Istumme sisäpihan kauniilla parvekkeella kahvin kera ja kuvittelemme menneiden aikojen pakanoita kartanon juhliin. Heidän täytyy nauttia tästä paikasta, siemailla viiniä tuolla, käydä makuulle tuonne satunnaisen tai vakiintuneen helvetinpartnerinsa kanssa. Rypäleitä ja herkkuja. Paheellista kirjallisuutta.

Kesken luovaa taukoamme meidät yllättää elämää pursuava nuori mies. Hän on Silvestrs, toimittajaa avustava paikallinen tietolähde – siis fikserimme Helvettiin.

Hän on kaikkivoipa hahmo, joka nuoresta 21 vuoden iästään huolimatta tienaa hakukoneoptimoinnilla ja työskentelemällä oppaana sekä kartanon hovimestarina. Hän rakennuttaa taloa aivan kartanon lähelle, kasvattaa mehiläisiä ja myy metsäpuuta.

Dante sai Helvettiin matkaoppaakseen runoilija Vergiliuksen ja 1600-luvun Helvetissä käyneen saarnaajan John Bunyanin johdattajana oli enkeli – meillä on Silvestrs.

Nuori mies on älykäs, tarkkaavainen ja hyvin yritteliäs. Autoja hän kauppasi pari vuotta sitten Saksassa, Riiassa auttoi talokauppa-asioissa.

”Haluatteko käydä eräällä vanhalla koululla? Se on minusta karmivin paikka täällä”, nuori mies kysyy, ja totta kai haluamme. Silvestrs vaihtaa hovimestarin asunsa farkkuihin ja t-paitaan, asettelee aurinkolasit otsalleen. Hän ohjaa meidät vanhaan Nissaniinsa, ja hetkessä olemmekin raunioituneen koulun pihalla. Suurin osa ikkunoista on laudattu, mutta kiipeämme ketterästi sisään yläkerran murtuneesta ikkunasta. Täällä Silvestrs on käynyt lapsena koulua.

”Eräs sen aikaisista koulutovereistani käy edelleen täällä. Hän nukkuu tuossa huoneessa”, Silvestrs sanoo ja osoittaa huonetta, josta puuttuu puolet lattiasta.

”…Niin no silloin kun ei ole mielisairaalassa.”

”Kävimme täällä teineinä juopottelemassa”, Silvestrs kertoo. Hänen mielestään paikassa on jotakin häiritsevää, ja se jokin liittyy kartanoon.

Seiniä on revitty irti. Siellä täällä näkyy hajonneita vodkapulloja, mehutölkkejä ja loputonta hiekka- ja kivimurskaa. Ei tämä ole vielä Helvetti, mutta jännittävä paikka silti.

Koska Helvetissä on kaikilla koko ajan nälkä ja jano, kaipaamme jo särvintä. Hovimestari heittää meidät Nissanillaan kyläkievariin.

Maailman tunnetuin paholaiselle itsensä myynyt henkilö lienee tohtori Johann Faust. Tuo poikana Raamattunsa nurkkaan heittänyt ja jumalatonta elämää viettänyt mies perehtyi mustaan magiaan, manauksiin ja muihin salaisiin taitoihin. Taidokasta lääkäriä kalvoi ehtymätön tiedonjano, ja lopulta hän sortuikin tekemään kaupan itse pirulaisen kanssa saadakseen kaiken tiedon maailmasta.

Silvestrs on kuin se, mitä kutsumme faustiseksi ihmiseksi. Hän ajaa itseään tarmolla eteenpäin, vaikka läpi harmaan kiven, ja kivimurskasta päätellen hän on niin tehnytkin. Nuori mies, jolla on niin paljon projekteja mutta silti syy olla töissä kartanossa. Kenen kanssa hän on allekirjoittanut työsopimuksensa?

Krouvi on aivan kylän keskellä. Terassilta voi tarkkailla koko keskustan tapahtumia. Krouvissa seuraamme liittyy Leonards-niminen nuorukainen, joka työskentelee paikallisella sahalla ja istuu usein töiden jälkeen tässä samassa pöydässä.

”Kyllä siinä kartanon lähellä on kuollut aika monta tyyppiä”, hän sanoo.

Uuden ajan alussa kuoleminen ilman ruumiin siunausta merkitsi, että sielu jäi harhailemaan tämänpuoliseen. Sen takia kuolinpaikan raja tuonpuoliseen muodostui heikoksi. Joskus hukkumisen aiheuttanut järvi koettiin Helvetinjärveksi. Joskus vuori, jolta joku oli pudonnut. Ruotsalaisten kyöpelinvuori Blåkulla sijaitsi usein vanhojen turma- ja surmapaikkojen yhteydessä.

Mālpilsin kartano on selvästi samanlainen paikka, yhteyspiste tuonpuoleiseen.

”Siellä teidän kartanossanne muuten – siellä liikkuu öisin vanha nainen, jonka näkee usein kartanon ikkunassa. Hän on jostain syystä aina siinä ikkunassa, johon katsoo ensimmäisenä.”

﷯öllä kaivan laukustani Mustan raamatun ja spiritismilaudan. On yhteyden- ja yhteenoton aika.

Aloitamme kevyesti ja kutsumme kuolleita sukulaisiamme Herramme Jeesuksen Kristuksen nimeen. Sormet tarttuvat laudan päälle asetettuun ryyppylasiin. Huomaan painavani lasia hieman, mutta vain alaspäin.

Lasi ei liiku. Ehkä Jeesus on helvetinkartanossa liikaa. Viemme huoneesta ulos kaikki kristinuskoon liittyvät esineet: latvialaisen Raamatun, mukanani kulkevan matkaikonin, pienen omituisen puisen ristin vaatelaatikosta. On kutsuttava pimeitä voimia.

”Minä Ville Hytönen, Jumalan palvelija, tahdon, kutsun ja loihdin sinua luokseni Alymonin henki kaikkein hirmuisimmilla sanoilla: Sather, Ehomo, Geno, Jehovah, Elohim, Alonlam, Zophiel…”

Lasi ei liiku, mutta sormet kihelmöivät ja lämpiävät. Koemme olevamme vilpittömiä, vaikka touhu tuntuu epätoivoiselta. Vaihdan Jumalan palvelijan Saatanan palvelijaksi ja nostan Mustan raamatun sydäntäni vasten.

En tiedä uskaltaisinko tehdä tätä kotona. Pahat henget jäävät kuulemma usein taloon vieraiksi.

Mitään ei tapahdu. Yritän keskittää ajatukseni Saatanaan, mutta se on vaikeaa, sillä hänen nimestään juontuvat mielikuvat ovat vain populaarikulttuurin tuotteita. On punaista hiilihankomiestä, mustaviittaista kuolemaa, pukin pääkalloa.

Jos tapaisin Saatanan, haluaisin tavata John Miltonin Kadotetun paratiisin Saatanan, sillä hän on kiehtovampi persoona kuin populaarikulttuurimme ja uskontomme pelkistetty pahuus. Milton näki luovuuden hyvän ja pahan kaksintaisteluna; hänestä runoilija oli Saatanan tavoin langennut kapinallinen. Mahdollisuuteni voisivat siis teoriassa olla hyvät. Olen runoilija ja yritän löytää paholaisen tästä huoneesta, Satherin ja Enomon nimeen.

Lopetamme puolentoista tunnin yrittämisen jälkeen. Olemme kutsuneet isoäitiäni, kuvaajan edesmennyttä ystävää, erinäisiä demoneita ja itse paholaista. Säikähdämme hieman, kun seinäkello lyö keskiyötä, mutta nauramme heti perään.

Yritämme vielä kerran, tällä kertaa kemiallisesti. Avaan kaksi viinapulloa, toinen on virolaista perinneviinaa, toinen liettualaista yrttikatkeroa. Juomme molemmat puolilleen ennen kuin puhelimeni värisee. Näytössä lukee isoäitini nimi.

Ensimmäistä kertaa olen peloissani. Tutkin puhelimeni soittotietoja. Isoäitini ei soittanut vaan minä soitin hänelle. Täysin vahingossa, puhelin taskussa. On mentävä levolle.

Hikoilen kartanonsängyssä. Ikävöin puolisoani. Martti Luther sanoi joskus, että paholainen lepää hänen vierellään useammin kuin hänen vaimonsa.

Näen normaalioloissakin värikkäitä unia, mutta nyt ne ovat kuin Gustave Dorén taiteesta tai William S. Burroughsin kirjoista. Valehtelijoita riiputetaan kielistään. Itsemurhaajat ovat muuttuneet puiksi ja harpyijat repivät heistä lihaa. Sodomiitit vaeltavat ikuisesti eksyneinä, ja minä putoan kartionmuotoista kuilua pitkin alaspäin.

Helvetti nimittäin syntyi siten, että Saatana putosi maankerrosten läpi ja maamassat väistivät paholaisen pahuutta. Niinpä Helvettiin rakentui kartionmuotoinen kuilu, jonka toisessa päässä istui itse paholainen.

Joka kerta herätessäni ajattelen kartanon kellarista lähtevää kartionmuotoista luolaa.

Dosentti Kari Kuula käytti Helvettiä käsittelevässä luentosarjassaan hyvää vertausta: kun ihminen herää ja muistaa nähneensä unta, unityöskentely jatkuu vielä ja pyyhkii unen kuvat unesta pois. Samanlainen käsitys on Vanhalla testamentilla kuolemasta ja elämän katoamisesta. Mooses ja patriarkat eivät tunteneet Helvettiä. On vain tasavertainen tyhjyys, josta jää hämäriä mielikuvia. Sitä kutsutaan tyhjiinraukeamiseksi. Vanhan testamentin Jumala on elävien Jumala. Vainaja otettiin isiensä luokse, mutta vain esi-isien haudassa ja jälkeläistensä muistoissa. Ihmisen, jolla ei ole jälkeläisiä tai muuta merkittävää olemassaoloa, kuoleman jälkeinen elämä oli lohdutonta, sillä häntä oli hyvin vähän jäljellä.

Vanhan testamentin ajatus kuolemanjälkeisestä elämästä on lähellä omaani. Mutta se on hylättävä, sillä muutoin emme pääse Helvettiin.

﷯uin astuisimme kustavilaisen herraskartanon aamiaissaliin. Vain yksi pöytä katettuna, ja se on meille. On teeripateeta, naurista, savusilakkaa ja mitä kiehtovimpia vihannesasetteluja. Latvialainen perunasalaatti on meille jo tuttua. Osa eineistä on ilmeisesti kartanon puutarhasta, osa siirtomaatavaraa. Siirrymme kartanonpihalle, jotta voin nauttia yhtä lailla aamiaisesta, tupakoinnista kuin Baudelairen Pahan kukista. Aurinko helottaa lämpimästi, muttei heijastu kirjan sivuista.

Tältä ilmeisesti tuntuu Limbuksessa. Se on kirkkoisä Tuomas Akvinolaisen nimitys Helvetin esipiirille. Sanalla ratkottiin kastamattomien hyvien ihmisten ongelma keskiajan katolilaisessa teologiassa. Arvostettavia pakanafilosofeja, lapsia ja muita viattomia kun vaivasi perisynti, jota kasteen tuoma vapautus ei ollut poistanut.

Limbus oli hyväilmastoinen välitila, myöhemmin usein Helvetin esikartanoon yhdistetty paikka, jossa oli sangen miellyttävää, mutta jumalallinen valo ei silti paistanut sinne.

Ja juuri nyt, syödessäni aamiaisjälkiruokamarenkiani ja maistellessani vahvaa kahvia armollisen savukkeen kera, en kaipaa Jumalan valoa lainkaan.

Kuljemme metsätietä kartanolta kohti kylän keskustaa. Tieltä nousee pienempi polku ylös kohti pienen talon pihamaata.

Talon pihassa seisoo Aigars Janbergs. Hän on entinen kansallissankari, yksi Euroopan takavuosien parhaista potkunyrkkeilijöistä.

Aigars ei kavahda kahta ventovierasta vaan esittelee talonsa ympäristöä. Pihalle on pysäköity suuri asuntovaunu, jossa Aigarsin sukulaisia istuu juopottelemassa.

”Muutin tänne kun pääsin vankilasta”, Aigars kertoo riisuessaan paitansa kuvaa varten. Hän on tottunut ihailuun ja pelkoon. Ilmapiiri on kuin amerikkalaisen kauhuelokuvan esittelykohtaus siirrettynä latvialaiseen metsään.

Mieleeni muistuu jotain Helvetissä käyneen ukko Thiesin tarinasta. Thies kertoo kuulustelussaan, että mālpilsiläinen talonpoika ja kartanovahti Skeistan oli valtavilla voimillaan lyönyt häneltä nenän poikki. Skeistan oli kuulemma ollut itse paholainen, joka vei viljaa kartanon mailta suoraan Helvettiin.

Paidaton Aigars on varreltaan vanttera, kimmoisa ja selvästi iskuja saanut, juuri sellainen kuin miksi Gustave Dorén kuvituksessa Saatana kuvataan. Tämä mies saisi varmasti lyödyksi nenän irti onnettomalta pieneltä ihmissusimieheltä.

Aigars on fysiikkansa puolesta itse paholainen. Ja missä hän olisi, jos ei täällä. Helvetinkartanon viereisessä metsässä asuntoautonsa ja valtavan perheensä kanssa.

Kun lähdemme, Aigars polkaisee jalkansa puupölkylle ja hymyilee talikko kädessään.

﷯evils of the Hell. Satan. Demon. Amerikkalaisessa sanastossa ja kuvastossa pirulaiset ja sielunviholliset ovat menettäneet merkityksensä. Saatanaa tai Helvettiä kuvaavat sanat ovat läpikäytettyjä populaarikulttuurin tuotteita niin elokuvissa, musiikissa kuin puheenparsissakin.

Todellinen helvetinpelko perustuukin tuntemattomalle. Kuvitellessamme pohjoislatvialaista metsää, sen synkkää kartanoa ja mahdollisia saatanallisia asukkaita, koemme turvattomuutta.

Vielä ahdistavammalta saatanallisuus tuntuu, kun vierauden yhdistää johonkin meille tuttuun. Jos siskontyttömme on saatananpalvoja tai isoäitimme talossa kuuluu öisin askelia, se todella tuntuu pelottavalta.

Luther neuvoi hätistelemään paholaista ystävien seuralla, alatyylin huumorilla ja kohtuullisella määrällä olutta. Me taas kuvaajan kanssa kaipaamme Saatanan läsnäoloa.

Helvettisaarnaaja John Bunyan todistaa Helvetin-matkallaan kahden syntisen sättivän toisiaan ja katuvan yhteistä elämäänsä.

Tästä surullisesta vuoropuhelusta käsitin, että ne, jotka maan päällä ovat syntitovereita, tulevat olemaan sitä helvetin rangaistuksessakin, Bunyan uhkailee.

Olemme kuvaajan kanssa selvästi syntisiä rikoskumppaneita, joten meillä on vielä mahdollisuus päästä rajan taakse. Niinpä riitaudumme, mutta sivistyneesti, ja avaamme pullon paksua hurmehista viiniä.

Eikö juuri ihmisen vieraus toisesta ole helvetillisyyden ydin? Että on mahdotonta ymmärtää toisen ratkaisuja erinäisissä tilanteissa, koska hän on aina totaalisesti toinen?

Jean-Paul Sartren näytelmässä Suljetut ovet helvetti on pieni huone, johon on sijoitettu kolme ihmistä. Yksi heistä on portto, toinen petturi ja kolmas lapsenmurhaaja, mutta kukaan ei halua tunnustaa rikostaan. Näytelmän henkilöt rasittavat toisiaan kidutukseen saakka. Sartren kuuluisa lause ”helvetti on toiset ihmiset” on juuri kyseisestä näytelmästä.

Näytelmän lopussa, ikään kuin yleisön odottamana, henkilöt paljastavat rikoksensa. Tämä ei kuitenkaan vapauta heitä, vaan he vihaavat toisiaan yhä enemmän.

Kylän juottolasta löytämämme Leonards ei tiennyt, mikä on potkunyrkkeilijä Aigarsin rikos, mutta vihjasi siihen suuntaan, että urheilusankari olisi tehnyt jotain aivan hirveää.

”Tuskin hän on ihmistä kappaleiksi repinyt, mutta sekin on mahdollista.”

Aigars on tehnyt jotain sellaista, mitä kukaan muu ei ymmärrä. Mutta naapureina he joutuvat asumaan. Mālpilsin helvetti on toiset ihmiset.

﷯n jo myöhä, mutta istun joen rannalla ja mietin, onko se tuonelan virta. Koen uskomattoman hienovireistä, miltei luulosairautta hipovaa erillisyyden tuntua. Käteni vapisevat tarttuessani jälleen Thomas Mannin Tohtori Faustukseen, joka on kuolemaakin tylsempi teos.

Ohitseni kulkee kaksi kartanopukuihin pukeutunutta nuorta naista. Katson heitä pitkään ja luulen näkeväni harhoja. He tulkitsevat katseeni väärin, supattavat jotain toisilleen ja hymyilevät minulle. Sitten he jatkavat nauraen matkaansa yläjuoksulle.

Ovatko he niitä noitia, joista hovimestarimme Silvestrs varoitti? Kaivan nopeasti laukustani noidanmetsästäjän 1600-luvulla kirjoittaman oppaan. Englantilainen Matthew Hopkins piti noidan tunnistamisessa ylivertaisena ohjeena kutsua epäiltyä noitaa portoksi tai varkaaksi, jolloin noita purskahtaa itkuun ja vääntelee käsiään. Mutta jos häntä syyttää noituuden kammottavasta ja tuomittavasta synnistä, ”heidän ilmeensä ei koskaan värähdäkään tai muutu, eikä yksikään kyynel putoa”.

En kehtaa kutsua näitä kahta ylevää naista portoiksi enkä noidiksi, joten he jäävät tunnistamatta.

Olen aiemmin ajatellut, että kun sivistys ja hienostuneisuus pettävät, niiden alta nousee elämäämme järkyttävä kauhu, jonka yritämme peittää korulausein ja puvuin. Nyt helvetin läpikäytyäni tuntuu siltä, että ne korulauseet ja puvut ovat pikemminkin helvetin symboleita. Ne edustavat pelkoamme jotain samanaikaisesti tuttua ja tuntematonta kohtaan. Arvokkaissa vaatteissa ja monipolvisissa puheenparsissa tunnemme oman historiamme, mutta koska emme tavoita itse tuota puhetyyliä tai koska meillä ei ole varaa moiseen vaatetukseen – koemme sisäistä tyhjyyttä ja haluamme selittää sen toisen ihmisen kataluudeksi tai erilaisuudeksi.

Samasta syystä 1600-luvun Baltiassa ja Pohjolassa kavallettiin naapureita noidiksi ja ihmissusiksi. Ekstrovertit, poikkeavasti käyttäytyvät, ylivertaisia taitoja hankkineet ja poikkeuksellisen hyvin menestyneet ihmiset tuntuivat maarahvaasta niin erikoisilta, että heidän oli pakko olla tehnyt sopimus paholaisen kanssa.

Aina korrekti Silvestrs keskeyttää jälleen kerran ajatukseni koputtamalla yllättäen olkapäähän. ”Tiedätkö mitä tuosta pienestä lammesta kerrotaan?” hän kysyy ja vastaa saman tien. Lampi rakennettiin siihen orjatyövoimalla. Kartanon isäntä oli julma mies ja löi ruoskalla palasiksi laiskat orjat.

”Monta viatonta on kuollut väkivaltaisesti tuohon järveen.”

Silvestrs vaikuttaa siltä kuin hänellä olisi asiasta syvempääkin asiantuntemusta.

﷯n viimeisen todellisen helvetinkokeen aika. Pääsemme yöllä kartanon kellariin. Tuskin on olemassa montakaan helvetinkuvailua, jossa helvetti ei sijaitsisi maan alla.

Valokuvaaja näyttää surkealta. Hänen silmäkuoppansa kuhisevat synkkiä kuvia; vuoroin läikkyvät kylmä, sanaton hulluus ja kauhu. Ukko Thiesin mukaan Helvettiin on vaikea mennä ihmisenä. Pitäisi olla susi. Olen näkeväni valokuvaajassa muutosta eläimelliseen suuntaan.

Kuljemme kartanon eräästä mahonkivarustellusta seurusteluhuoneesta käsittämättömän pienen oven kautta alaspäin.

”Tämä on orjien käytävä. Ei siis palvelijoiden vaan orjien”, Silvestrs valaisee meitä.

Danten mukaan Helvetin portin yllä lukee:

Mua ennen luotua ei ollut mitään,

ijäistä vain, myös itse kestän iki:

ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää.

On siis oikein rangaista syntistä, sillä oikeudenmukaisuus on ollut aina. Se on ikuinen ja ennen kaikkea Jumalan luomaa. Jos nyt pääsemme vihdoin sinne kiehuvan kiven pätsiin, ovat kaikki kidutuksemme meille oikein.

Päädymme tyrmänkaltaiseen pieneen huoneeseen.

”En laita ovea lukkoon”, sanoo Silvestrs ja katoaa nopeasti ties minne. Tyrmän seinustalla on muutamia puolitäysiä avattuja viinisammioita ja lähes tyhjiä likööripulloja. Lattialta erotan neljä pistettä, kuin sängyn jalkojen jäljet. Seinille ja kivipohjalle on kaatunut vuosien saatossa viiniä enemmänkin. Istuudun kellarin kylmälle lattialle miettimään.

Olimmeko vihdoin Helvetissä? Onko Helvetti siis kellari, jossa on tehty jotain siveetöntä, ehkä juoppobileitä tai jopa orgioita, mutta ei välttämättä mitään pahaa? Usein sanotaan, että paholaiselle voi nauraa, koska hän hävisi jo taistelun. Mutta hävisikö hän? Nauraako hän nyt kaksikolle, joka on matkustanut Keski-Latviaan etsimään häntä, ja hän tarjoaa meille omituista viinahuonetta?

”Eiköhän tämä ole tässä”, sanoo kuvaajani, ja minä tiedän olevani samaa mieltä.

Helvetti ei sinänsä olekaan juuri mitään. Se on bakkanaalien jälkeinen huone, tila, josta me kaikki haluamme pois, mutta jätämme oven auki, kuten Silvestrs.

Se on aamupäivien tuskainen muisto illasta, omasta heikkoudestamme ja asioista, joita koemme synniksi myöhemmin.

Hauraus. Pelko syövästä tai avioerosta, oman lapsen kuolemasta.

Jokin sellainen voima, joka lamauttaa ja saa pysymään paikallaan.

Onko Helvetti abstrakti mahdollisuus, jonka toteutumisesta emme tiedä, mutta jota pelkäämme jatkuvasti?

Saarnaajakirjailija John Bunyan kertoi Helvetin-matkansa päättyneen levolliseen kotiinpaluuseen. Vaimo ja lapset näkivät matkamiehessä kuitenkin muutoksen. Bunyan pelkäsi vanhentuneensa Helvetin tuskia katsellessaan.

”Eilen sinä näytit erikoisen synkältä ja masentuneelta, niin että olit kuin epätoivon esikuva, mutta nyt sinun kasvosi näyttävät paljon kauniimmilta ja niistä kuvastuvat kaikki täydellisen ilon ja tyytyväisyyden merkit”, vastasi perhe.

Tunnistan Bunyanin tunteen. Päästyäni näin lähelle Helvettiä olen ikään kuin konkretisoinut sen. Tuntuu kuin pimeys, kummalliset sattumat ja paholaistarinat eivät enää tuntuisi lainkaan pelottavilta. Olen turtunut tai valaistunut. Mutta koen vilpitöntä keveyttä hyvästellessämme Helvetin esikartanon ja avatessamme aluksi paholaismaiselta tuntuneen portin. Haluaisin lausua lähtösanat, mutta en keksi mitään. Suljen portin hiljaa kuin lastenhuoneen oven.

Kun nousemme linja-autoon yhä varmempina tuonelan psykologisesta luonteesta, Mālpils nukkuu. Se on unohtanut omat helvettinsä, keskiajan sodat ja natsien tuhon. Se rakentaa byrokraattien turvaaman maalaiskylän idylliä tylsine kulttuurikeskuksineen ja metsien välisine lakeuksineen. Kaukana vanhan linnankummun päällä on jotain mikä muistuttaa historiasta. Kartano.

Kartanon metsänlaidassa näyttää juoksevan jokin eläin.

Olen varma, että se on ystävämme Aigars. ■

Julkaistu: 6.1.2015