Saariselän salaisuus – klassikko, johon ovat ihastuneet niin suomalaiset hiihtäjät kuin elokuvaohjaaja Francis Ford Coppola

Täällähän on mukavaa! Olemme saapuneet juuri Saariselälle ja istumme iltaa ravintola Laanilan Kievarissa. Tuli ritisee takassa ja punaruskealla puulla sisustetun salin täyttää puheensorina.

Kievari saattaa herättää mielikuvan vaatimattomasta majatalosta, mutta ruokalista on kuin paremmastakin ravintolasta. Tarjolla on muun muassa kotimaista hirveä, sorsaa ja nieriää, ja tasokkaalta vaikuttaa myös viinivalikoima. Näitä herkkuja voisi hyvin tarjoilla etelän herroille, mutta tänään heitä ei näy. Toisin oli ennen.

1960-luvun lopulla yritysjohtajat ja poliitikot innostuivat Lapin-matkailusta ja löysivät Saariselän. Pian kaikilla kynnelle kykenevillä suuryrityksillä oli täällä kelomajat, joissa syötettiin ja etenkin juotettiin yhteistyökumppaneita.

1980-luvulla kierrokset vain kasvoivat, kun Saariselällä alkoivat legendaariset monotanssit. Niissä viina virtasi, firmojen luottokortit vinkuivat ja tanssilattialla riitti tungosta. Juhlapaikalle vievää latua alettiin kutsua leikillisesti parfyymiladuksi. Siitä haarautui calvadoskuja, jonka varrella olivat isoimpien firmojen edustusmökit.

Eikä Saariselän yössä vaihdettu ainoastaan käyntikortteja: pariutumista tapahtui, ja lumikohde sai lempinimen Sääriselkä.

Samuli Ruotsalainen pyörittää puolisonsa kanssa Laanilan Kievaria. Ravintolan erikoisuuksiin lukeutuu ilmakuivattu poronlapa.

Ravintola Fieno ilahduttaa tyylikkäällä sisustuksellaan ja italialaisilla herkuillaan.

Kun istuu illallisella Laanilan Kievarissa, huomaa pian, että Saariselän villit vuodet ovat jääneet taakse. Nyt tänne saapuu lumilomille etenkin ulkomaisia matkustajia, joita kiinnostaa enemmän Lapin luonnon kokeminen kuin hurja juhliminen.

Herkutteluun täällä sen sijaan satsataan. Ravintolaa pyörittävä Samuli Ruotsalainen nostaa pöydälle poronlavan ja alkaa vuolla siitä ohuita siivuja alkupalaa varten. Hän kertoo, että annos sai inspiraationsa espanjalaisesta jamón ibéricosta eli iberiankinkusta.

”Liha on parasta syysteuraan poroa, jota on kypsytetty 18 kuukautta”, Ruotsalainen sanoo ylpeänä.

Hän on työskennellyt muun muassa baarimikkona, ja pääsemme maistamaan myös omistajan itsensä tekemää alkoholitonta viinijuomaa, joka päihittää mennen tullen isojen kaupallisten valmistajien litkut.

Illan päättää ravintolan jälkiruokalistan bravuuri, annos nimeltä Lumipallo. Valkosuklaasta valmistetun palleron sisällä on suklaamoussea ja mustaherukkaa. Tällaiset herkut ovat jo hyvä syy tulla Saariselälle – tai ainakin ne ovat mukava bonus lumilomailijalle. Mutta mitä muuta seutu tarjoaa?

Seuraavien päivien aikana aiomme selvittää, mihin Saariselän vuodesta toiseen jatkuva vetovoima perustuu.

Hiihtolatujen lisäksi Saariselällä kulkee virallisia reittejä talvipyöräilijöille.

Kaunispään huipulla puhaltaa viima, joka meinaa viedä pipon päästä. Ja kun kiipeää tunturin laella seisovan näkötornin huipulle, puhuri vain yltyy.

Humina alkaa muistuttaa lentokoneen suihkumoottorin ääntä. Mutta mitkä maisemat! Ympärillä näkyy hyvin vähän ihmisen rakentamaa, ja kumpuileva avotunturi ulottuu joka suunnassa horisonttiin asti.

Luonnonläheisyys on yksi Saariselän valteista. Monet Suomen hiihtokeskukset tuntuvat tähän verrattuna suorastaan lumihuvipuistoilta. Niissä vapaa-ajan viihdettä riittää joka lähtöön, ja yökerhoissa bilebändit soittavat aamuyöhön. Toisin on Saariselällä – se on kuin pieni kylä keskellä luontoa.

Yksi syy tähän on Urho Kekkosen kansallispuisto, joka alkaa viereisten laskettelurinteiden takaa. Luonnonsuojelualueen läheisyys on torpannut laajentumishalut tehokkaasti, ja paikka tuo mieleen hieman Pallastunturin, joka sijaitsee aivan kansallispuiston keskellä.

Mutta kyllä Saariselälläkin voi halutessaan harrastaa vauhdikkaita lumilajeja. Täältä löytyy muun muassa rinne, joka on omassa sarjassaan Suomen pisin.

Laskijoille Saariselkä tarjoaa mukavia rinteitä ja kauniita luontomaisemia.

Ensin tuntuu siltä, että pulkka ei kulje mihinkään. Tökimme töppösillä vauhtia minkä pystymme. Sitten mäki muuttuu jyrkemmäksi, ja yhtäkkiä mennään jo vauhdilla alas. Pian on pakko laittaa talvisaapasta maahan ja jarruttaa niin, että lumi pöllyää.

Yksi Saariselän erikoisuuksista on Suomen pisin pulkkamäki. Se vie Kaunispään huipulta hiihtohissien ala-asemalle, ja laskettavaa on lähes kaksi kilometriä. Reitillä riittää niin rauhallisia kohtia kuin jännittävän jyrkkiä osuuksiakin – ja vääjäämättä jossakin vaiheessa tulee kaaduttua ja pyörittyä hangessa.

Turvallisuuden tunnetta lisää se, että päässä on kypärä ja alla kunnon menopeli. Saariselällä ei lasketa kevyillä muovirimpuloilla, joilla keskenkasvuisia haetaan tarhasta. Täällä mäkeen pääsee vain tukevalla, tavallista isommalla vuokrapulkalla, joka on tehty kovaan käyttöön. Iso osa pulkkailijoista näyttää olevan tänään aikuisia ja jopa ikäihmisiä.

Testaamme myös lumilautailua ja laskettelua. Isompiin hiihtokeskuksiin verrattuna Saariselkä voi tuntua vanhanaikaiselta. Laskijoita vie ylös vain yksi kolmen istuttava tuolihissi sekä kaksi ankkurihissiä. Mutta sen minkä paikka häviää varustelutasossa, se voittaa maisemissa.

Aina yläasemalle tullessa täytyy pysähtyä hetkeksi ihailemaan näkymiä. Auringonvalo piirtää rinteitä täplittäviin kuusiin varjot, ja horisontissa erottuvat Nattastunturit, joiden kartiomaiset huiput kohoavat yli 500 metriin. Ne ovat ulkonäöltään niin lähellä vuoria kuin Suomen oloissa voi päästä.

Saariselän rinteet ovat myös täydellisiä kaltaisillemme sunnuntailaskijoille, jotka arvostavat enemmän mukavaa menoa kuin vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Hiihtokeskuksessa onkin panostettu siihen, että kaikilla on hauskaa. Täällä koko perhe voi lasketella yhdessä, ja tulevaisuudessa tarkoituksena on kuulemma panostaa erityisesti lasten harjoittelualueeseen.

Täydellinen päätös laskupäivälle on lohikeitto Kaunispään huipun kahvilassa. Annos on yksi Saariselän klassikoista. Keitto maistuu ajan kanssa tehdyltä: kala on mehevää ja liemi voimakas. Täällä kalanpalat eivät ole sattumia vaan pääraaka-aine. Noin 20 euron annos ei ole keitoksi halpa, mutta lajissaan se on Suomen parhaimmistoa.

Moni haluaa laskea Saariselällä Suomen pisimmän pulkkamäen.

Miksei hiihtoladuilla ole hissejä? Kysymys saattaa putkahtaa päähän, kun suuntaa Luulammen lenkille, joka on yksi Saariselän tunnetuimmista hiihtoreiteistä.

Se starttaa kahden kilometrin yhtäjaksoisella nousulla Kiilopään huipulle ja ottaa heti alkumetreillä luulot pois. Mutta mikä menee ylös, tulee väistämättä myös alas. Nousun jälkeen seuraa hurja mäki, jossa on mitattu yli 40 kilometrin tuntinopeuksia ja nähty dramaattisia kaatumisia.

Me otamme suosiolla sukset pois ja kävelemme alas. Niin tekee myös moni muu tänään. Yleensä Saariselkä on mahtava murtomaahiihdon kohde, joka tunnetaan ”rautatieladuistaan”. Niissä suksi pysyy visusti paikoillaan tiukissakin mutkissa, ja hiihtäminen on kaikin puolin mukavaa.

Ennen reissuamme täällä on kuitenkin poikkeuksellisesti satanut vettä. Se on tehnyt laduista matalampia, ja sitten pakkanen on jäädyttänyt urat erittäin liukkaiksi. Vauhtia tulee, mutta välillä latu saattaa kadota alta kokonaan. Mutkissa se johtaa helposti pyllähtämisiin. Ensi kilometrit menevätkin kaatuillessa ja kiroillessa.

Tätäkö pitäisi jaksaa kokonaiset 18 kilometriä?

Markku Mikkonen ja Sanna Koskinen pysähtyivät nauttimaan eväitä Rumakurun vanhaan tupaan.

Rumakurun vanhan tuvan seinillä näkyy kävijöiden kaiverruksia vuosien varrelta.

Pirtin pöydissä nautitaan eväitä kaminan lämmössä ja jutellaan päivän kuumimmasta puheenaiheesta: hankalista keliolosuhteista. Olemme pysähtyneet kahvitauolle Luulammen päivätuvalle, joka toimii talvisin hiihtäjien taukopaikkana ja kahvilana.

Tiskiltä voi ostaa vaikkapa lohileivän ja kuumaa juotavaa. Moni on laittanut märät vaatteensa kaminan kupeeseen kuivumaan. Me kertaamme alkumatkan haasteita ja mietimme, kannattaisiko palata suosiolla lähtöpisteeseen vai jatkaa lenkkiä vielä 12 kilometriä. Hiihto-oppaamme Satu Salminen kannustaa jatkamaan ja lupaa, että loppumatka on jo paljon mukavampi.

”Joo, ei tämä ole se reitti jolle tullaan ensimmäiselle hiihtoretkelle. Kansainvälisten asiakkaiden kanssa hiihdetään esimerkiksi ihan eri paikoissa”, Salminen kehuu sinnikkyyttämme.

Saariselkää on nimitetty vitsikkäästi ”mummotunturiksi”, koska iso osa sen suomalaisesta asiakaskunnasta alkaa olla eläkeikäistä hiihtokansaa. Heitä on tänäänkin liikkeellä, mutta se on vain osatotuus. Murtomaahiihto on yksi viimeaikojen trendilajeista, ja Luulammen kahvilassa istuessa huomaa, että uusi sukupolvi on hiljalleen löytämässä Saariselän ladut. Pirttiin saapuu muun muassa nuoria pariskuntia ja heidän lapsiaan, joita vedetään vielä ahkiossa pitkin latuja.

Me olemme nauttineet eväämme ja päätämme olla luovuttamatta. Matka jatkuu alkuperäistä reittiä eteenpäin.

Luulammen päivätuvan kahvilasta saa pikkusyötävää ja kuumia juomia.

Lyhyen hiihdon jälkeen olemme keskellä lumista metsää. Ympärillä on niin hiljaista, että on pakko pysähtyä ihastelemaan täydellistä äänettömyyttä. Tällaista ei etelän ihminen usein koe!

Luonnonrauha ja monipuoliset maisemat tekevät Saariselästä hienon hiihtokohteen. Tällekin 18 kilometrin lenkille osuu niin arktista aavikkoa muistuttavaa avotunturia kuin satumetsää. On nousua, laskua ja tasaista. Ei ihme, että seutua on kuvailtu hiihtäjän paratiisiksi. Huollettuja latuja riittää noin 200 kilometriä, joten monen päivän reissullakaan ei tarvitse sahata samoja reittejä.

Kurkistamme sisään Rumakurun vanhaan päivätupaan, jonka pikkuinen hirsimökki on yli sata vuotta vanha. Sisällä istuu neljän hengen seurue, joka lämmittelee eväsleipiään kaminan päällä foliokääreissä. Tuvan seinät ovat täynnä kävijöiden kaiverruksia monen vuosikymmenen ajalta, ja hämyisä valaistus luo kotoisan tunnelman. Tekisi mieli jäädä kuuntelemaan seurueen tarinointia moneksi tunniksi, mutta me haluamme takaisin lähtöpisteeseen ennen pimeän tuloa.

Reitin loppupäässä odottaa taas pitkä nousu tunturin harjanteelle. Vaikka kilometrejä on takana, se ei tunnu yhtä raskaalta kuin alun kipuaminen Kiilopäälle. Lihakset ovat lämmenneet.

Latua ympäröi kaunis tunturimaisema käkkyräisine mäntyineen. Sinne ei kuitenkaan parane mennä saapastelemaan: jos täällä kävelee metrinkin pientareen puolelle, humahtaa lantiota myöten hankeen. Lunta on ympärillä tolkuttoman paljon, vaikka tiiviiksi tampatulla ladulla asiaa on vaikea hahmottaa.

Viiden ja puolen tunnin hiihtolenkin jälkeen olemme takaisin lähtöpisteessä Kiilopään luontokeskuksessa. Lonkka on mustelmilla, varpaita kihelmöi ja sormet tärisevät. Mutta tämän päivän jälkeen tuntee oikeasti tehneensä ja saavuttaneensa jotakin.

Kylmä olut on nyt ansaittu. Ja sauna!

Ulla Roiha nautiskeli Kiilopään avannon jääkylmästä kylvystä.

Kestää hetken, ennen kuin silmät tottuvat hämärään. Nousemme portaat ja hakeudumme haparoiden vapaille istumapaikoille. Sitten kiuas sihahtaa ja saunan täyttää lempeä ja kostea löyly.

Ah! Tämä on juuri niin hyvä paikka kuin kehutaan. Olemme tulleet rentoutumaan Kiilopään savusaunaan, joka on yksi Saariselän klassikoista. Viimeisten kymmenen vuoden aikana Suomessa on nähty yleisten saunojen uusi tuleminen, mutta täällä on saunottu jo 1990-luvun loppupuolelta asti.

Puitteet Suomen Ladun pyörittämässä saunakeskuksessa ovat mitä mainioimmat. On isot pukukopit, paljon vilvoittelutilaa sekä uintipaikka. Täällä huomaa myös, että avantouinti on nyt muodissa. Vaikka veden lämpötila on vain 0,6 astetta, ihmisiä ramppaa kastautumassa siellä koko ajan.

Myös moni ulkomainen matkailija uskaltautuu jääkylmään kylpyyn. Se ei ole ihme, sillä cold plunge on tällä hetkellä iso ilmiö maailmalla. Kaunispään avanto on tehty saunan ohi virtaavaan pieneen jokeen. Kesällä täällä voisi uida sen keskellä olevan pikkusaaren ympäri. Silloin jokikin on hieman lämpimämpi: jopa kymmenen astetta.

Runsaan tunnin saunominen tekee tehtävänsä, ja loppuillan olo on mukavan rentoutunut.

Nuotiolla kypsennetyt eväät maistuvat moottorikelkkaretken lomassa.

Rummmmm! Rum rum rum rum! Moottorikelkka pärähtää käyntiin ja suuntaamme Saariselän keskustasta kohti reissun viimeistä seikkailua.

Olemme moottorikelkkasafarilla, jota vetää Peeter Veltson. Virossa syntynyt ja kasvanut luonto-opas saapui Saariselälle alun perin ravintolakokiksi ja rakastui paikkaan saman tien.

”Kun astut täällä ovesta ulos, olet saman tien erämaassa. Ja jos haluat joskus matkustaa jonnekin, 30 kilometrin päästä löytyy lentokenttä”, Veltson kehuu.

Hän vie meidät muun muassa Palopään huipulle, josta avautuu upea näköala joka ilmansuuntaan. Erityisen hieno maisema näkyy pohjoisessa, jossa on lähes silmänkantamattomiin pelkkää siniharmaata tunturia. Etelässä taas Saariselän rinteet hohtavat kauniin valkoisina. Retken paras hetki on silti evästauko pienen lammen rannalla, jonne on pystytetty kota ja pikkiriikkinen mökki. Jo matka sinne on suorastaan satumaisen kaunis: kelkkareitti kiemurtelee kumpuilevassa maastossa lumisen mäntymetsän halki.

Perillä yritämme ensin pilkkiä, mutta kalaa ei tänään tule. Veltsonilla on onneksi mukana makkarapaketti ja tulentekovälineet. Odotamme eväiden kypsymistä ja katselemme ympäröivää maisemaa. Viereisen puun oksalla istuu hieman papukaijaa muistuttava kirkkaanpunainen lintu. Se on pohjoisilla alueilla pesivä taviokuurna. Ilma tuoksuu puhtaalta, ja aurinkokin pilkahtaa välillä.

Mielen valtaa rauha ja tyytyväisyys. Tässä hetkessä ei ole mitään suunnattoman ihmeellistä, mutta silti se tuntuu hyvältä. Ehkä on niin, että yksinkertaiset asiat ovat elämässä lopulta kaikkein parhaita.

Ja kenties se on myös Saariselän salaisuus. Täällä voi nauttia hiihtämisen, saunomisen ja hyvän ruuan kaltaisista asioista ilman ylimääräistä kuorrutusta ja kimallusta.

Nuotion äärellä istuessamme Veltson kertoo tarinan ulkomaisesta asiakkaastaan, jonka hän toi tänne retkelle. Vanhempi mies halusi lähteä luontoretkelle lapsenlapsensa kanssa, ja niinpä he tulivat pariksi tunniksi lammen rannalle. Veltson muistaa yhä, mitä mies sanoi lapsenlapselleen.

”Katsos, ei tarvitse kummallisia asioita, että voi olla onnellinen. Riittää, että on kynttilänvalo, lämmin tupa ja hyvä ruoka.”

Asiakas näytti jotenkin etäisesti tutulta, ja retken jälkeen Veltson alkoi selvittää asiaa. Pian vastaus löytyikin.

”Hän oli elokuvaohjaaja Francis Ford Coppola!”

Tuleeko kalaa? Tällä kertaa ahven ei napannut onkeen.