Kun kevätkiima ottaa rupikonnat valtaansa, ne eivät piittaa ihmisestä vaan törmäilevät kameran linssiin ja takertuvat jopa sormeen
Melodinen pulputus kaikuu valoisassa, lämpimässä kevätillassa. Lammella on alkamassa eräs kevään riemukkaimmista luonnonnäytelmistä: konnien karkelot.
Loppukevään ilta lupailee jo kesäistä hehkua, sillä hämärä ei meinaa tulla, ei sitten millään. Olen lähtenyt kävelylle kotini läheisen metsälammen luokse seuratakseni kevään edistymistä.
Korvani erottavat melodista pulputusta, joka on kuin jostain tropiikin kosteikolta. Askel askeleelta äänet voimistuvat.
Kun tulen lammen rantaan, pysähdyn katselemaan ja kuuntelemaan. Eipä aikaakaan, kun näen väreilyä veden pinnassa. Ja sama toistuu toisessa kohdassa, sitten taas toisessa.
Yhtäkkiä tuntuu, että väreilyä on kaikkialla. Katson tarkemmin, ja näen mulkosilmien tuijottavan minuun päin.
Seuraava päivä on hellepäivä, jolloin aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta. Silloin lammessa alkaa tapahtua toden teolla.
Luonnontarkkailijana minun ei tarvitse yleensä tehdä muistiinpanoja, sillä valokuvakokoelmani toimii päiväkirjana: riittää, että katson valokuvan metatiedoista kuvan ottamisen ajankohdan.
Vuonna 2024 sattui olemaan vapunpäivä, kun rupikonnan kutu alkoi kotilammellani. Pyöräilin paikalle luokse vedenalaiskamerani kanssa ja seurasin konnien puuhia monta tuntia. Tämän jutun kuvat ovat tuolta päivältä.
Kevätkiimoissaan rupikonnat eivät juuri välitä kuvaajasta, vaan pääsen tähtäilemään niitä lähietäisyydeltä.
Monesti konnat törmäilevät uidessaan kamerani linssiin, ja eräs tuttavallinen yksilö tarttuu jopa sormeeni. Siitä huomaan, että otuksen puristusote on varsin vahva. Ominaisuus on tarpeen kutemisessa.
Yhdeksänsenttisenä jötkäleenä rupikonna on maamme kolmesta alkuperäisestä sammakkolajista selvästi suurin. Ruskosammakko eli ihan vain sammakko on 7–8:n ja viitasammakko noin kuuden senttimetrin pituinen.
Konnakuvaukseni lomassa näen lammessa myös toisen sammakkoeläimen, vesiliskona aikaisemmin tunnetun manterin. Pyrstösammakko pyrähtää jalkojeni juuressa ja piiloutuu lehtikarikkeen alle.
Sammakkoeläimet ovat paikkauskollisia. Ne talvehtivat lähistöllä ja palaavat vuodesta toiseen samoille kutupaikoille.
Rupikonnat laskevat munansa useiden metrien pituisiksi helminauhoiksi, joita on kaksi rinnakkain. Naaras kieputtaa nauhat vesikasvien ympärille. Yhdessä nauhassa voi olla tuhansia munia.
Useimmille tutumpi näky on kutulima, jota naaras erittää mätimuniensa suojaksi. Lima turpoaa vedessä ja muodostaa pallomaisen suojan jokaisen mustan munan ympärille. Lima auttaa pitämään munaa lämpimänä sekä antaa turvaa saalistajia ja tauteja vastaan.
Sammakoiden kehitys on kolmivaiheinen: ensin on muna, sitten toukka ja lopulta aikuinen sammakko.
Lammessa näkee usein eri kehitysvaiheessa olevia poikasia. Raajattomat, hännälliset nuijapäät uivat kalamaisesti ja hengittävät kiduksilla.
Sammakot eivät pärjää kovin kylmässä ilmastossa. Viile-ässä vedessä kuteminen kyllä käy, mutta kudun kehittyminen ja muodonvaihdos vaativat kuukausia.
Rupikonnan nystyräinen iho näyttää jotenkin luotaantyöntävältä, ja iho onkin lievästi myrkyllinen.
Konnien lämpimissä ja kosteissa asuinympäristöissä on pilvin pimein bakteereita ja muita haitallisia mikrobeja, ja myrkkyrauhasten eritteiden on tarkoitus suojata konnan herkkää ihoa. Lisäksi myrkky voi suojata rupikonnaa saalistajilta, joskaan suoja ei ole kovin tehokas.
Sammakot ovat maailmanlaajuisesti käyneet harvinaisemmiksi muun muassa elinympäristöjen tuhoutumisen ja autoliikenteen takia.
Tutkimusten mukaan myös auringon ultraviolettisäteilyn voimistuminen voi aiheuttaa sammakoille kehitysvaurioita, hidastaa kasvunopeutta ja johtaa pieneen ruumiinkokoon.
Rupikonna elää lähes kaikkialla Euroopassa, ja Suomessa se on yleisimmillään maan eteläosissa. Rupikonnalle kelpaavat asuinpaikoiksi hyvin monenlaiset ympäristöt, kuten metsät, puutarhat ja niityt lammikoineen.
Sammakot ovat amfibioita. Sana viittaa eliöihin, jotka viettävät elämänsä sekä maalla että vedessä. Myös uimataitoiset sotilasajoneuvot, kuten suomalainen Pasi, tunnetaan nimellä amfibio.
Sammakkoeläimillä on maailman evoluutiohistoriassa aivan erityisen tärkeä asema, sillä ne olivat ensimmäisiä eläimiä, jotka aikoinaan nousivat merestä maalle. Tämä tapahtui yli 300 miljoonaa vuotta sitten.
Kun katson sormeani puristavaa räpyläniekkaa, minusta tuntuu kuin kohtaisin silmästä silmään muinaisen esivanhempani.
