Image

Ruotsalaiskirjailija Jonas Hassen Khemiri haluaa säilöä muistonsa ja läheisensä paperille

Ruotsalaiskirjailija Jonas Hassen Khemiri haluaa säilöä muistonsa ja läheisensä paperille

Ruotsalaiskirjailija Jonas Hassen Khemiri haluaa säilöä muistonsa ja läheisensä paperille. Lopulta kaiken kirjoittamisen tarkoituksena on jättää jälki.
Teksti Melissa Heikkilä
Kuvat Alexander Mahmoud
Mainos

Se alkaa kutinasta. Sellaisesta, joka ei lähde raapimalla. Se alkaa pienestä piinaavasta punoituksesta ja leviää ympäri kehoa, kunnes siitä on pakko puhua ääneen jollekin.

Se alkaa aivan pienistä asioista. Väistetyistä katseista kadulla ja kysymyksistä, kuten mistä tulet, miksi näytät tuolta? Miksi lorvit täällä näin myöhään? 

Kun Ruotsin oikeusministeri Beatrice Ask julisti vuonna 2013, että poliisin tulisi lisätä valvontaa Tukholman metroissa ja tarkistaa henkilöpapereita tiettyjen rodullisten kriteerien perusteella, kirjailija Jonas Hassen Khemirin sormet syyhysivät.

Pyydän sinulta yksinkertaista palvelusta, Beatrice Ask. Haluan, että vaihdamme nahkoja ja kokemuksia. Miten on? Tehdään se. Lainataan toistemme kehoja 24 tunnin ajaksi. Ensin olisin sinun nahoissasi ja ymmärtäisin, minkälaista on olla nainen patriarkaalisessa poliittisessa maailmassa. Sitten sinä voisit lainata minun kehoani, jotta ymmärtäisit, että kun menet kadulle, alas metroon tai ostoskeskukseen ja näet poliisin, jolla on Laki puolellaan, jolla on oikeus lähestyä sinua ja vaatia sinua todistamaan viattomuutesi, se tuo takaisin muistoja. Muita väärinkäytöksiä, muita univormuja, muita katseita.

Hän kirjoitti ja kirjoitti, muistoja toisen perään. Syntyi noin 50 sivun hajanainen kokoelma, jossa hän luetteli muistoja, pieniä kohtauksia elämästä, jossa ihonvärillä on väliä. Khemirin avoin kirje ministeri Askille julkaistiin Dagens Nyheterissä ja se osoitti, ettei Khemiri ollut yksin. Sadattuhannet ihmiset lääkäreistä kampaajiin, taksikuskeista opettajiin, jakoivat kirjeen innoittamina sosiaalisessa mediassa ja julkisessa keskustelussa kokemuksiaan ennakkoluuloista ja syrjinnästä.

”Se on outoa. Tämä työ on hyvin yksinäistä, ja siinä on monta eri vaihetta. Yhdessä vaiheessa tuntee olonsa täysin mitättömäksi, ja sekunnin murto-osan jälkeen voi olla jumala”, Khemiri sanoo.

Maailma näyttää nyt hyvin erilaiselta kuin kolme vuotta sitten. 37-vuotias Khemiri istuu, kuten aina, Tukholman eteläpuoleisessa esikaupungissa sijaitsevassa kahvilassa kirjoittamassa. Päällä on, kuten yleensä, rento kirkkaanliila huppari ja ranteessa kello, jonka kellotaulussa on kuunsirppi ja tähti.

Haastattelupäivän aamuna Brysselin lentokentällä ja Maalbeekin metroasemalla on räjähtänyt. Iskut tappoivat yli 30 ja haavoittivat yli 300:aa ihmistä. Tukholma on puolentoista tuhannen kilometrin päässä Maalbeekista, mutta se voisi ihan hyvin olla naapurissa.

”Tiesin, että tämä on päivä, jolloin en saisi paljon töitä tehtyä”, Khemiri sanoo. ”Tällaisten iskujen jälkeen toivon aina, ettei syyllinen näyttäisi siltä, miltä odotamme hänen näyttävän. Meillä on niin puolueellinen ennakkokäsitys siitä, minkälainen terroristi on, ja niin moni täysin viaton ihminen on tämän stereotypian uhri.”

Khemirin kirje ministeri Askille herätti laajan yhteiskunnallisen keskustelun siitä, miten ruotsalainen kansallisidentiteetti määritellään. Teksti on edelleen yksi Dagens Nyheterin jaetuimpia.

”Tulin todella surulliseksi siitä, miten paljon ja vaikeita asioita jotkut joutuivat kokemaan. Niin moni tunsi, ettei heitä hyväksytty ihan täysin osaksi ruotsalaista yhteiskuntaa. Halusin tekstillä muistuttaa, että kansallinen identiteettimme on muuttumassa. Emme voi enää roikkua ikivanhassa käsityksessä siitä, kuka on ruotsalainen ja kuka ei”, hän sanoo.

”Minä olen päässyt helpolla: ruotsi on äidinkieleni, ihoni on suhteellisen vaalea ja olen korkeasti koulutettu.”

Jokaisen iskun jälkeen ihonväri ja pikimustat kiharat muuttuvat astetta epäilyttävimmiksi. Khemiri kirjoitti tästä kokemuksesta novellin Jag ringer mina bröder jo vuonna 2010, kun Tukholman keskustassa räjähti itsemurhapommittajan pommi. Tarina kertoo siitä, miten päähenkilö kulkee pääkaupungin keskustassa ja yrittää näyttää tavalliselta niin epätoivoisesti, että vaikuttaa lopulta epäilyttävältä. Ohikulkijat asettavat hänet rooliin, johon hän ei halua mutta johon hän väistämättä loksahtaa.

”Olemme kaikki mukana tässä muutoksessa. Minusta Bästa Beatrice Ask oli ikään kuin minun osuuteni rasisminvastaisessa viestijuoksussa. Julkaisin sen ja sitten annoin viestikapulan eteenpäin.”

Khemirin ansioluettelo on vaikuttava: Bästa Beatrice Ask. Neljä menestysromaania. Kuusi näytelmää. Useita novelleja. 450 000 myytyä kirjaa Ruotsissa. Ensi-iltoja Tukholmassa, Oslossa, New Yorkissa, Brysselissä ja Berliinissä. Lukuisia palkintoja parhaista näytelmistä ja romaaneista, joista tuoreimpana on kaikista kaunein ja arvostetuin, August-palkinto. Sen Khemiri pokkasi tuoreesta romaanistaan Kaikki se mitä en muista.

Se on Khemirille näyttävä paluu romaanimuotoon pitkän näytelmävaiheen jälkeen. ”Näytelmissä minua kiehtoo se, miten esitystä varten täytyy tulla fyysisesti paikalle, ja se koetaan siltä istumalta. Kokemuksesta tulee ikään kuin myytti. Palasin romaanien pariin, koska halusin luoda jotain pysyvää”, Khemiri sanoo.

Uutuuskirja on myynyt Ruotsissa yli 60 000 kappaletta, ja sen oikeudet on myyty yli 20 maahan.

Khemiri tunnetaan siitä, että hänen kirjoissaan yksi päähenkilöistä on kieli. Esikoiskirjassaan Ajatussulttaani ja sitä seuranneessa Montecore: uniikki tiikeri -romaanissa Khemiri räjäyttää sanajärjestyksiä, keksii omia sanojaan ja niputtaa kielellisiä encoreja toisen perään.

Kaikki se mitä en muista on Khemirin aikaisempiin teoksiin verrattuna kielellisesti hillitty. Se kertoo luokkayhteiskunnasta, rahasta, rakkaudesta ja muistojen arvosta. Nuori mies Samuel on kuollut, ja nimettömäksi jäävä kirjailija haastattelee hänen läheisiään ja yrittää saada selkoa Samuelin viimeisistä hetkistä. Samuelin tyttöystävä Laide, vaatekaapin kokoinen bestis Vandad ja liuta muita hahmoja jakavat muistojaan Samuelista. Kielen sijasta tarinaa johdattelee moniääninen muistelijoiden joukko. Lukijalle ei aina ole edes selvää, kuka puhuu. Vähän niin kuin tässä jutussa.

Kun istuimme vierekkäin August-palkintogaalassa, tunsin, kuinka kovasti Jonas yritti nauttia esityksistä. Hänen palkintonsa kuulutettiin viimeisenä. Hän ei ollut hermostunut, koska halusi voittaa vaan koska kirja merkitsi niin paljon hänelle. Kun voittaja vihdoin kuulutettiin, näin, kuinka hän upposi syvälle tuoliinsa. Hänestä tuli hyvin pieni yhtäkkiä – ja hän on pitkä kaveri. Jonas oli luullut ensimmäisten muutaman sanan jälkeen, että voitto oli mennyt jollekin toiselle. Se oli hänelle dramaattinen mikrosekunti, joka tuntui varmaan tunnilta.

Menestyskirjailija Khemiristä tuli 24-vuotiaana Ajatussulttaanin (2003) myötä. Päiväkirjamuotoisen romaanin päähenkilö Halim on Ruotsissa syntynyt maahanmuuttajataustainen poika, joka ei halua ruotsalaistua. Hän rakentaa itsestään päässään supersankarin korostamalla arabi-identiteettiään. Hän muistuttaa aika lailla nuorta Khemiriä.

Dagens Nyheterin kulttuuritoimitus varmaan kiinnittää tämän tekstin taukotilansa seinään ja nauraa. Mikä idiootti tuottaa tällaista tekstiä ja oikeasti luulee, että tämän voi julkaista?

Kirjan ilmestymisen jälkeen tapahtui jotain hulvatonta: Ruotsin kulttuurieliitti otti Khemirin tosissaan.

Khemirin tulkittiin olevan raikuva ääni lähiöistä, joka raotti ”mamukielellään” ovea maahanmuuttajien arkeen ja elämään. Khemiristä tuli menestyskirjailijan lisäksi maahanmuuttajakirjailija, joka todisti, että ruotsalaisessa yhteiskunnassa on tosiaan tilaa moninaisille äänille. Esimerkiksi Svenska Dagbladetin ylistävässä arviossa todettiin useaan otteeseen, että Halim kirjoittaa ”Rinkeby-svenskaa”.

Todellisuudessa Khemiri keksi päästään Halimin käyttämän kielen, suoran sanajärjestyksen ja slangisanat, ja maalasi vain mielessään tukholmalaisen lähiön seinille graffitit.

Ajatussulttaanin vastaanotto osoitti, miten suuret kansankodin luokkaerot todellisuudessa ovat. Vaikka itseään avarakatseisina pitävät kulttuuripiirit asioivat vähintäänkin hampurilaiskiskalla, pesulassa ja kaupan kassalla päivittäin maahanmuuttajien kanssa, he eivät edes tienneet, miltä maahanmuuttajamurteinen ruotsi kuulostaa.

Emme yleensä anna Nobelin kirjallisuuspalkintoja esikoiskirjailijoille, mutta tämä teos oli niin upea, että teemme tällä kertaa poikkeuksen. Ole hyvä.

”En ollut ollenkaan valmis tapaan, jolla minua kuvailtiin julkisuudessa. Minut oli yksinkertaistettu ihmiseksi, joka oli osa kahta erillistä kulttuuria. Se kertoo minusta siitä, miltä Ruotsi näytti silloin; oli harvinaista, että ihmiset olivat vain ihmisiä”, Khemiri sanoo.

”Minulta kysyttiin eräässä haastattelussa, kummasta pidin enemmän: ruotsalaisen isoäitini karkeista vai tunisialaisen isoäitini baklavasta. Olin että mitä yritätte hakea tällä!”

Juuri tällaisen dikotomian kahleista Khemiri yrittää irtautua. Uusimmassa kirjassa maahanmuuttajuus ei määrittele kenenkään persoonaa, tekemisiä, saavutuksia tai epäonnistumisia, eikä sillä ole oikeastaan mitään väliä.

”Minun on pitänyt koko elämäni valita puolia ja ottaa vastaan muiden tekemiä kategorisointeja minusta. Kun löysin kirjoittamisen, opin sanomaan tälle kaikelle ei. En osta kenenkään oletuksia, vaan valitsen omani ja kirjoitan itse tarinani.”

Tosiasiassa Khemiri ei ole mikään maahanmuuttajakirjailija. Hänen lapsuutensa Tukholman Hornstullissa oli aivan tavallisen keskiluokkainen. Hornstull oli Khemirin lapsuudessa 70- ja 80-luvuilla pahassa maineessa.

”Se oli pahassa maineessa tukholmalaisittain, eli siellä oli hyvin rauhallista”, Khemiri sanoo ja nostaa suunpieltään pieneen virnistykseen.

Aluetta kutsuttiin lempinimellä Knivsöder, veitsietelä. Kuten koville kulmille usein käy, alue on kokenut rajun keskiluokkaistumisen. Hornstullin rantaan on noussut ostoskeskus, ja torilla myydään paikallisten suunnittelijoiden tuotteita. Veitset ovat vaihtuneet flat white -kahveihin ja bistroihin. 

Hän oli aivan ihana poika. Hän ja hänen veljensä olivat kaikki todella luovia ja älykkäitä. Jonas oli utelias, hänellä oli paljon kavereita ja oli todella ylpeä siitä, mitä teki koulussa. Jonas oli tietynlainen luokan johtaja – mutta vain hyvällä tavalla. Häntä oli ilo opettaa, koska hän sisäisti kaiken todella nopeasti. Kun hän tuli kouluun, hän ei osannut lukea eikä kirjoittaa, mutta oppi sen hyvin nopeasti. Ja hän rakasti kirjoittamista.

Lapsena Khemirin löysi mitä todennäköisimmin Hornstullin kirjastosta. Hän oli puhtaasti nörtti, joka omisti elämänsä hyvien arvosanojen napsimiseen. Koulun jälkeen hän kolusi kirjoja hylly toisensa jälkeen, selasi suurien kirjailijoiden teoksia ja haaveili, että ihailemiensa Kallifatidesin ja Kertészin rinnalla olisi jonain päivänä tilaa myös Khemirille.

Olen ylpeä siitä, että olen saanut tuntea hänet. Hänellä on kyky muuttaa kieltä ja tyyliä eri ajatusten kanssa. Olin hämmästynyt, koska en tiennyt, kuinka lahjakas kirjoittaja hänestä oli tullut. Vaikka hän oli aina hyvin älykäs, kuten äitinsä. Hän on hurmaava ja älykäs nainen.

Pojat olivat hyvin läheisiä äitinsä kanssa. He ovat kaikki niin mukavia ja hyvin kasvatettuja. Gudrun on pärjännyt niin upeasti, etenkin sen jälkeen, kun jäi poikien kanssa yksin. He olivat joukkue, äiti ja kolme poikaa.

”Perheessäni oli tiettyjä ihmisiä, jotka löysivät persoonastani virheitä ja puutteita kuin lämpösäteilyohjus”, Khemiri muotoilee hieman arvoituksellisesti. ”Pakenin kriittisiä katseita kirjoittamalla. Luulen, että kirjoittamalla sain kaiken pidettyä kasassa. Pystyin olemaan lapsi – pystyin keksimään asioita ja tekemään asioita, joita oikea minä ei pystyisi tekemään oikeassa elämässä.”

Khemirin vanhemmat joutuivat keksimään oman tarinansa, sillä ruotsalaisen äidin ja tunisialaisen isän rakkautta oudoksuttiin 70-luvulla.

”Sen ei katsottu olevan aitoa, koska he tulivat niin erilaisista uskonnollisista, kulttuurisista ja taloudellisista taustoista.”

Khemirin vanhemmat tapasivat Sveitsin Lausannessa, Ruotsin ja Tunisian puolessa välissä. Khemirin isä työskenteli baarimikkona ja äiti oli sihteeriopiskelija. Khemirille toitotettiin hänen koko lapsuutensa ajan, että hänen vanhempiensa sukunimet tarkoittivat samaa asiaa. Bergman ja Khemiri, vuorimiehet. Heillä oli tämä yksi side, ja se kytki heidät yhteen.

”Kerran aikuisena Tunisiassa kerroin tämän tarinan perheestäni. Sille naurettiin. Minulla annettiin arabiankielinen sanakirja, ja käskettiin etsiä, mitä Khemiri oikeasti tarkoittaa. Se ei todellakaan tarkoittanut vuorimiestä. Lähin sana jonka löysin, oli joku, joka käsittelee alkoholia”, Khemiri kertoo. Nimi Khemiri kuitenkin muistuttaa nimeä Kroumirie, joka on vuori hänen isänsä synnyinpaikkakunnan lähellä.

”Jälkikäteen voi sanoa, että vanhempani hieman taivuttivat totuutta, mutta toisaalta kyseessä saattoi myös olla se, että he eivät kokeneet olevansa tervetulleita olemassa oleviin tarinoihin ja narratiiveihin.”

Kun kympit eivät olleet enää yläasteella cool, Khemiristä tuli musiikkinörtti. Rankka gangsteriräppi pelasti ruotsalaisen lukutoukan.

”Olen aina ollut ihminen, joka pelkää virheiden tekemistä, joten minulle se, että joku saattoi käyttää 18 kirosanaa yhdessä lauseessa, oli elämää mullistavaa. Rap-artistit ottivat substantiiveja ja tekivät niistä verbejä. Se oli ihan huikeaa”, Khemiri muistelee.

Teini-ikäinen Khemiri lainasi rohkeutta idoleiltaan ja yritti löytää vertailukohtia itsensä ja sellaisten rap-tähtien kuin Rakim ja Nas kanssa. Hän tarttui kynään ja kirjoitti outoja, hauskoja ja vaikeita asioita, joiden tarkoituksena ei todellakaan ollut saada kymppejä. Gangsteriräppi inspiroi Khemiriä täyttämään päiväkirjan toisensa jälkeen tarinoilla ja havainnoilla omasta murrosikäisestä maailmastaan.

Ensimmäisen kerran hän raotti maailmaansa äidinkielenopettajalleen. Khemiri oli kirjoittanut tarinan graffititaiteilijasta, joka vaelsi ympäri Tukholman metroa ja spraymaalasi jääkarhuja.

”Muistan kirjoittaneeni sen omaksi huvikseni ja näytin sen opettajalleni. Hän sanoi, että se erottautui koulutöistäni selvästi, sillä teksti oli ihan aidosti hyvä. Hän kirjoitti tekstin marginaaliin, että tämän olisi voinut kirjoittaa ihan oikea kirjailija”, Khemiri muistelee.

”Ajattelin silloin, että mitä? Miten minusta voisi tulla sellainen!”

Lukion jälkeen Khemiri halusi maailmalle. Hän halusi nähdä, mistä Nas ja Rakim lauloivat, kun he lauloivat Queensista ja Bushwickista.

”Sanoin äidilleni, että haluaisin mennä New Yorkiin. Oletin, että hän kieltäisi, mutta päinvastoin. Hän hymyili ja kannusti minua lähtemään. En voinut enää perääntyä, vaan minun oli pakko olla ensimmäistä kertaa vähän rohkea.”

New Yorkissa Khemirilla oli ensimmäistä kertaa sellainen olo, että hän kuului. Hän ei ollut ulkopuolinen eikä tarvinnut omaa lokeroa. Kysymykset kuten ”Mistä tulet?” eivät vaatineet selostusta Khemirin etnisestä taustasta, vaan vastaukseksi riitti pelkkä Ruotsi.

”Olin ensimmäistä kertaa täysin vapaa menneisyydestäni, vapaa ihmisten katseista ja vapaa kirjoittamaan todella outoja juttuja”, hän sanoo.

Khemiri viihtyi New Yorkissa kolme kuukautta. Hän eli elämää kuten newyorkilaisittain kliseisesti kuuluu: punkaten strippareita ja japanilaisia vaihto-oppilaita täynnä olevassa hostellissa Manhattanilla, tampaten kaupungin katuja matkaopas mukana, tanssien drum & bass -klubeilla ja polttaen neilikkatupakoita, jotka jättivät makean maun huulille. Kolmen kuukauden aikana hän tajusi, että maailmassa on muutakin kuin Skansen ja Sergelin tori. On olemassa skitsofreenisia hostellinpitäjiä, jotka uhkapelaavat ja soittavat Michael Boltonin slow jameja vapaa-ajallaan. On olemassa ihmisiä, jotka ovat niin nössöjä, että heidät ryöstetään kirjakaupassa.

New Yorkissa syntyi myös Khemirin ensimmäinen kunnon romaanikäsikirjoitus.

”Olin vain itsekseni ne kuukaudet. Kun tulin kotiin, minusta tuntui, että en saanut happea. Silloinen tyttöystäväni E tuli minua vastaan Arlandaan, ja hän oli ihan rikki, kun en ollut iloinen siitä, että olin takaisin Tukholmassa”, Khemiri muistelee.

Tämä E oli Khemirin ensirakkaus. Hän ei halua käyt-tää E:stä tämän koko nimeä. Ennen hänen tapaamistaan Khemiri oli, kuten kaikki teinit yleensäkin, omasta mielestään täysin epärakastettava and epäviehättävä. Mutta kuten aina, ensimmäinen rakkaus muutti kaiken. Khemiri rakastui ja ymmärsi vihdoin, mistä isän vinyylilevyjen lauluissa lauletaan.

”Hän oli hyvin rohkea ja halusi, kuten uuden romaanini Samuel, imeä elämästä kaikki mehut irti kuin keitosta. Hän haki koko ajan uusia kokemuksia”, Khemiri sanoo. Sitä Khemirin päähenkilöt tekevät romaanissa. Kaikki se mitä en muista on kaikin puolin rakkaustarina.

Milloin kirjailija on ollut kaikkein rakastunein?

Khemiri pohtii kysymystä hetken.

”Ennen E:tä yksinäisyys oli elämäni kertosäe. Kun tapasin nykyisen kumppanini, se oli jopa vähän pelottavaa. Vähän niin kuin Laide puhuu kirjassa Samuelista.”

Samuel yrittää ennen kuolemaansa etsiä rakkaudelle määritelmää ja löytää sen Laidessa. Laide kuvailee rakastumista tunteeksi, jossa kahden ihmisen aivot ovat täysin samalla aaltopituudella. Hänen tekee mieli soittaa kaikille eksilleen ja kertoa, että vika ei ollut hänessä, vaan heissä. He olivat rikki, ja hänen täytyi vain löytää ihminen, joka toimii samalla tavalla, joka on outo samalla tavalla.

”Minusta tuntuu nyt siltä nykyisen kumppanini kanssa. Olemme samalla tavalla outoja, ja se tekee meistä normaaleja. En ole koskaan tuntenut samaa”, Khemiri sanoo.

”Joten meidän lapsistamme tulee siis varmaan erittäin outoja – outous potenssiin kaksi”, hän jatkaa ja nauraa.

Khemiri on nyt kahden pojan isä. Esikoinen on kolmevuotias, kuopus vasta puolivuotias. Khemirin herätti haastattelupäivän aamuna kolmelta juuri kolmevuotias, joka ei uskonut, että on yö.

”Minun piti viedä hänet parvekkeelle ja näyttää, että nyt ei ole aamu ja pitäisi nukkua”, Khemiri sanoo.

Boheemin taiteilijaelämän on vallannut lapsiperheen arki. Ystäviltä tulevissa tekstiviesteissä Khemiriä ei enää kutsuta Tukholman uusille klubeille tai muihin kissanristiäisiin. Nyt puhelin piippaa: ”Ikeaan torstaina lasten kanssa?”

”Outo asia tässä tekstiviestissä ei ole se, että ystäväni kutsui minut Ikeaan, vaan se, että luulen, että tämä voi oikeasti olla viikkoni kohokohta! Haemme vähän herkkuja ja kahvittelemme. Odotan sitä jo innolla.”

Tämä kuulostaa kliseeltä, mutta se oli itse asiassa kuin unelma olisi tullut toteen. Emme tunteneet toisiamme ennen kuin tapasimme siinä pienessä tukholmalaisessa ravintolassa. Kun aloimme puhua, huomasimme, että kirjallisuus ja teksti yhdistivät meidät tavalla, joka oli syvästi tyydyttävää. Jonas tekisi mitä vaan, että hänen tekstistään tulisi paras mahdollinen. Joten kun välittää tekstistä, välittää hänestä. Hyvä lukija ikään kuin ystävystyy häneen tekstin kautta.

Khemiri muistaa kirkkaasti hetken, kun päätti ryhtyä kirjailijaksi. Hän oli palannut New Yorkista ensimmäisen valmiin romaanikäsikirjoituksen kanssa ja oli matkalla luennolle Tukholman kauppakorkeakouluun.

”Olin matkalla yhdelle tylsälle tunnille, ja seisoin Sveavägenillä kouluni vieressä käsikirjoituskuori kourassa. Kun kuulin sen kolahtavan postilaatikon pohjalle, muistan miettineeni, että mitä ihmettä olen juuri tehnyt. En ole kirjoittanut tätä kirjaa minulle, vaan kaikille muille, joihin haluan tehdä vaikutuksen. Se oli ikään kuin yritys olla hyvin kaunokirjallinen, ja se oli itsessään jo aika kuollutta.”

Vittuun kaikki muut, en aio enää kirjoittaa kenenkään mieliksi.

Ensimmäistä käsikirjoitusta ei koskaan julkaistu, mutta sen jälkeen Khemiri aloitti tekstin, josta lopulta syntyi Ajatussulttaani. Khemiri ei ole katunut päätöstään Sveavägenillä hetkeäkään.

Tämä uusi kirja, Kaikki se mitä en muista, muuttaa tapaa, jolla katsomme ruotsalaista kirjallisuutta. En ole 20-vuotisella urallani koskaan lukenut mitään sen kaltaista. Käännekohta kuulostaa äärettömän teennäiseltä, mutta se antaa idean, miten kirjallisuus voi olla samaan aikaan kokeellisista menettämättä kirjan ytimessä olevia tunteita.

Kolmevuotiaan lisäksi Jonas hassen Khemiriä valvottavat uudet alut. Etenkin silloin, kun päähän pinttynyt idea ei ota lähteäkseen. Ennen uutta romaaniaan Khemiri yritti neljän vuoden ajan kirjoittaa sukupuoletonta rakkaustarinaa – yritti väkisin kuvailla rakkautta ilman honia ja hania.

”Minulla on tapana olla itsepäinen siinä määrin, että se on melkein tyhmää”, hän sanoo. ”Halusin kirjoittaa modernin rakkaustarinan, joka ei välittäisi kliseistä. Joskus on hyvä tajuta, että kliseet ovat totta. En olisi koskaan uskaltanut tehdä niin 25-vuotiaana.”

Sitten onneton jumi ratkesi traagisesti: Khemiri menetti kaksi hänelle hyvin läheistä ihmistä lyhyen ajan sisällä. Toinen heistä oli E.

Uusi kipinä syttyi. Khemirin oli pakko taltioida menettämänsä läheiset tekstiin ja säilöä heidän muistonsa paperille. Kirjoittaa itsensä ja heidät kuolemattomiksi, koska lopulta kaiken kirjoittamisen tarkoituksena on jättää jälki. Prosessista kuoriutui kolmesataa liuskaa Khemirin henkilökohtaisinta fiktiota.

”Romaanissa on vahvasti se ajatus, että elämä täytyy täyttää kokemuksilla. Kunhan muistamme nämä kokemukset, ikään kuin laitamme ne pankkiin, ne ovat sen arvoisia. Jos se ei ole muistamisen arvoinen, niin mitä väliä.”

Nyt Khemiri nousee joka aamu aikaisin, vie poikansa päiväkotiin, lukitsee itsensä työhuoneeseensa, säätää kirjoituspöytänsä oikealle korkeudelle ja kirjoittaa.

Torstaina hän menee Ikeaan katsomaan lampunvarjostimia. ■

Juttua varten on haastateltu Jonas Hassen Khemirin 1.–3. luokan luokanvalvojaa Agneta Rönnqvistiä sekä hänen kustantajaansa Daniel Sandströmiä.

Julkaistu: 25.5.2016