Kulttuuri
Image

Runopoika | Miki Liukkonen

Runopoika | Miki Liukkonen

Jotkut luulevat, että runoilijat elävät apurahoilla, juovat liikaa alkoholia, ovat kevytkenkäisiä ja näkevät maailman toisin kuin muut. Naurettava ajatus. Paitsi jos kyseessä on Miki Liukkonen.
Teksti Ilkka Pernu
Kuvat Aki Roukala
Mainos

Tässäkö on uusi Saarikoski? Kirjallisuuspiireissä on jo jonkin aikaa kohistu nuoresta lahjakkaasta runoilijasta, oululaisesta Miki Liukkosesta.

Puheet alkoivat vuonna 2009, kun hän voitti arvostetun J. H. Erkon kirjoituskilpailun. Raadin mukaan hänen runoissaan ”groteskit, kahelit ja yllättävät kielikuvat sekoittuvat lakonisiin toteamuksiin”. Tekstejä pidettiin erityisen valmiina. Vielä poikkeuksellisempaa oli, että Liukkonen oli kirjoittanut runot muutamaa vuotta aikaisemmin jo 17-vuotiaana.

Viime elokuussa ilmestyi Liukkosen esikoiskokoelma Valkoisia runoja.

Kritiikeissä kiiteltiin runojen aistivoimaisuutta, tunnetta ja ennen kaikkea huumoria. Häntä pidettiin raikkaana tuulahduksena akateemisen, teknisen ja älyllisen nykyrunouden keskellä. Vettä myllyyn lisäsi kustantaja WSOY:n nettisivujen luonnehdinta: Sanat taipuvat Miki Liukkosen kynällä niin moniulotteisiin muotoihin, että runoilijalupauksen voi miltei sanoa ottavan ensiaskeleita kohti 2000-luvun Pentti Saarikoskea.

Liukkonen ei ole yksin: lähes jokaisella kustantamolla on listoillaan kuvauksellisia nuoria miesrunoilijoita, joiden teksteissä on älyä ja huumoria. Esimerkiksi Teoksella debytoi keväällä Matti Kangaskoski, 29, ja Otavalle kirjoittaa Harry Salmenniemi, 29.

Runolla on muutenkin nostetta: Isojen kustantamoiden rinnalle on syntynyt pieniä ainoastaan runoutta julkaisevia laatukustantamoita, kuten Poesia ja Ntamo. Viime vuonna ilmestynyt lähes 500-sivuinen Vastakaanon-teos kokosi yhteen 2000-luvun kokeellisen suomalaisen runouden. Yhteisöblogi Luutiissa käydään tunteikasta runodebattia. Helsinki Poetry Connection -ryhmittymän runojamit täyttävät viikoittain pikkubaareja. Yleisö eläytyy kuin räppikeikoilla.

Ja tietenkin niissä on nähty myös Miki Liukkonen,  luonteva esiintyjä, joka saa yleisön nauramaan ja liikuttumaan. Mutta että uusi Saarikoski? Se on paljon sanottu, ja vaikka vertailu on mairitteleva, siinä on synkkä kaiku. Pentti Saarikosken elämää hallitsi rankka alkoholinkäyttö, ja hän kuoli maksakirroosin aiheuttamaan sisäiseen verenvuotoon 45-vuotiaana.

Elokuussa ilmestyy Liukkosen toinen runokokoelma. Monet odottavat sen olevan läpimurtoteos, pitkän runoilijauran alku. Mutta on olemassa joku, joka uskoo, ettei Liukkonen kirjoita enää runon runoa.

Miki Liukkonen itse.

Baaritiskillä istuu rivissä miehiä, jotka näyttävän kuuluvan kalustoon.

Oululaisen Cafe Kuluman terassille kävelee mustiin tiukkoihin farkkuihin, mustaan t-paitaan ja pikkutakkiin pukeutunut langanlaiha nuorukainen.

Silmillä on mustat lasit, huulessa tupakan jämät. Sisällä Liukkonen nostaa lasit otsalle ja paljastaa väsyneet, suuret vihreät silmänsä. Hän näyttää riutuvalta runoilijalta ja hyvin paljon nuorelta Ville Valolta.

Liukkonen on tullut työhuoneelleen.

”Aloitan kirjoittamisen näihin aikoihin, yhdeltä päivällä. Kirjoitan täällä ensin käsin, minkä jälkeen menen kotiin. Siellä kirjoitan tietokoneella tekstin puhtaaksi. Lopetan työt yöllä yhdentoista–kahdentoista aikaan.”

Hän kaivaa laukustaan muovitaskun, jonka sisällä on nippu pientä piperrystä täynnä olevia papereita. Eivät näytä runoilta.

”En ole kirjoittanut niitä kahteen vuoteen. En ole missään vaiheessa aikonut runoilijaksi. Ajattelin aikoinaan kokeilla, koska se on yksi kirjallisuudenlaji. Lähetin runot kilpailuun, ja jostain syystä voitin sen. Siitä lähti lumipalloefekti. En sano, että aloin runoilijaksi vastentahtoisesti, mutta on tuntunut, että olen päässyt liian helpolla.”

Nyt, 22-vuotiaana, hän sanoo olevansa liian vanha kirjoittamaan runoja. Niistä puuttuu tunne.

”Se oli nuoruuden tulivuori, joka ei enää purkaudu. Arthur Rimbaudilla oli sama – tunne katosi. Eläydyn häneen voimakkaasti.”

Rimbaud oli ranskalainen 1800-luvun loppupuolella elänyt runoilija, jonka koko tuotanto syntyi teini-iässä. Hän karkasi kotoa ja vietti Lontoossa absintinhuuruista taiteilijaelämää itseään vanhemman runoilijan Paul Verlainen rakastajana, kunnes tämä ampui Rimbaudia käteen.

Rimbaud lopetti runojen kirjoittamisen 21-vuotiaana, joten se täsmää hyvin. Toisaalta Oululla ja 1870-luvun Lontoolla on vähän yhteistä.

Liukkonen on asunut Oulussa koko ikänsä, lapsuutensa Saarelassa, olympiavoittajapainija Yrjö Saarelan mukaan nimetyllä omakotialueella. Isä seurasi intohimoisesti urheilua ja pelasi jääkiekkoa. Lapsuus oli tavallinen ja tylsä.

”Ei silloin tapahtunut mitään. Oli kasvukipuja, hampaita lähti. En ollut taiteellinen, olin normaali. Aloin kasvaa kieroon vasta 9-vuotiaana.”

Silloin Miki alkoi kiinnostua piirtämisestä. Hän kopioi Aku Ankkoja mallista ja halusi päästä Walt Disneylle töihin.

”Samoihin aikoihin minusta tuli tosi ahdistunut. Minulle tuli pakkoneurooseja. Ennen kuin menin nukkumaan, piti katsoa monta kertaa sängyn alle. Vieläkin täytyy tarkistaa öisin, onko hella kiinni tai ovi lukossa.”

Miki kävi peruskoulun kuvaamataitoluokalla ja Madetojan musiikki-lukion.

Siellä hän perusti ystäviensä kanssa Sininen kaappi -nimisen progeyhtyeen.

Runot ja kirjallisuus tulivat mukaan myöhään, vasta 17-vuotiaana. Hän ei muista, miksi alun perin aloitti runojen kirjoittamisen. Se oli vaikeaa aikaa.

Äiti kuoli pitkään sairastamaansa syöpään, kun Liukkonen oli 18-vuotias. Elokuussa ilmestyvä Elisabet-runokokoelma ja sen nimiruno ovat omistettu edesmenneelle äidille. Runo on koskettava, aito sentimentaalisuus on harvinaista nuorten miesrunoilijoiden teksteissä. Tässä siitä ote:

Voi! Kuinka kaikki minussa huutaakaan sinua! Veri, joka on sinun vertasi minun lihani ja ohuet sormet minun huono ryhtini minun silmäni jotka, niin sanotaan, ovat sinun silmäsi ja kuinka kaikki tämä hämmästyy sinun poissaoloasi, hämmästyy tyhjää puutarhaa ja uutta outoa pölyä nurkissa.

 Liukkonen on esittänyt runoa keikoilla usein ja aina vakuuttanut yleisön. Runosta tulee mieleen toinen runo – Pentti Saarikosken muistoruno omalle äidilleen. Siinä hän kirjoittaa muun muassa näin:

hän oli pieni ihminen, lopulta hyvin pieni, miltei olematon, hän kulki vaatimattomin askelin, ja sanoi elämästä että vähän hassua, hän ei ollut mikään tärkeä henkilö.

Miki Liukkonen laskee lasit kasvoilleen ja yrittää sytyttää tupakkaa tuulisella säällä kahvilan terassilla. Vaikka hän ei enää kirjoita runoja, on hänellä runoilijan elkeet. Liukkosen julistusta runojen kirjoittamisen lopettamisesta vanhemmat kirjailijat ovat pitäneet nuoren ihmisen impulsiivisuutena ja ylimielisyytenä. Viime syksynä esikoiskirjan jälkeen hän antoi haastatteluita, joissa muun muassa haukkui koti-kaupunkinsa kulttuurielämän ja uhosi kirjoittavansa romaanin seisaaltaan.

Hän ei omasta mielestään liioitellut: Ensimmäinen romaaniversio syntyi  ”maalaten” kuukaudessa ja Oulun kulttuurielämästä hän on yhä samaa mieltä.

”En halua mielistellä: ei täällä ole hyvä meininki. Täällä on hyvää musiikkia, mutta paskaa lavarunoutta.”

Liukkosen julkisuuskuvasta on paistanut arroganssi, runoilijan tietoisuus omasta erinomaisuudestaan. Hän ei nytkään arastele mielipiteitään, mistä muutama esimerkki:

”En usko kirjoittajakoulutukseen. Sieltä voi oppia kikkoja, mutta jos ei ole tarpeeksi mielikuvitusta, räväkkyyttä tai omaperäisyyttä, ei niitä opi.”

”Tavoitteeni oli heti mennä isolle kustantamolle. En halunnut mennä pieniin Poesiaan tai Ntamoon.”

”En usko writer’s blockiin. Saan kirjoitettua, kun vaan alan kirjoittaa.

Se on laiskojen ihmisten selitys, kun eivät saa kirjoitettua.”

Liukkonen sanoo kaiken kirkkain silmin, eikä siksi tunnu rehentelevän.

Eikä kukaan tunnu kiistävän Liukkosen lahjakkuutta. Runot ovat pidäkkeettömiä, kuin suoraan ilmasta napattuja. Sanomalehti Kalevan haastattelussa Liukkonen kuvaili omaa kirjoitustyyliään ja suosiotaan näin: En ole moderni enkä liian älyllinen, ei ole hämärää intertekstuaalisuutta eikä viittauksia muinaiskreikkalaiseen tyyliin. Runoni ovat hieman kaupallisia.

Runokirjojen myynti on yleensä vaatimatonta. Liukkosen Valkoisia runoja voi pitää menestyksenä. Sitä on myyty toistatuhatta kappaletta, kolme kertaa enemmän kuin runoteoksia keskimäärin. Poikkeuksellista Liukkosessa on myös se, että hän ei ole piiloutunut tekstiensä taakse.

”En ole kieltäytynyt yhdestäkään esiintymisestä. Olin juuri mukana hiusmallikilpailussa. Voisin olla enemmänkin mallina. Olen turhamainen.

Mulla menee helposti 400 euroa apurahoista vaatteisiin. Kävihän Saarikoskikin kauneushoitolassa Otavan laskuun.”

Suomalainen runous on kaivannut Liukkosen kaltaista hahmoa: nuorta ja kunnianhimoista, jolle kapinallisuus ei tarkoita tyylittömyyttä.

”Haluan olla se, joka tekee runoudesta coolia. Aion tuoda siihen punkia ja räväkkyyttä.”

Esikoiskirjan kannessa Liukkonen poseeraa silti perinteisesti vakavana runoilijana. Lavalla hän esiintyy hillitysti.

”Musta tuntuu, että olen ollut liian kiltti. En aio enää suostua perinteisiin kirjailijakuviin enkä halua lukea runoja ompeluseuran tilaisuudessa. Olen pidätellyt itseäni esiintymisissä.”

Pelkkä kunnianhimo ei riitä pitkälle. Liukkosella on myös toinen, harvinaisempi erityiskyky, joka tekee hänestä poikkeuksellisen taiteilijan.

”Tämä on juuri se paikka. Tässä minä seisoin.”

Oulun kauppatorin laita: Takana on torikojuja ja niiden takana pronssinen Toripolliisi-patsas. Etuviistossa oikealla kohoaa laatikkomainen kaupunginteatteri. Juuri tässä kohtaa Liukkonen koki tärkeän synesteettisen oivalluksen. Hän alkoi nähdä edessään geometrisiä muotoja ja värejä.

Synestesia on harvinainen neurologinen ominaisuus. Siinä ihmisen aistit sekoittuvat keskenään. Ihminen voi esimerkiksi nähdä kirjaimet ja numerot väreinä tai kuulla maiseman päässään sävelenä. Esimerkiksi Jean Sibelius, fyysikko Richard Feynman ja kirjailija Vladimir Nabokov olivat synesteetikkoja.

”Huomasin asian lapsena. Aina kun näin tuolin, se ei ollut minulle vain esine, jonka päälle istutaan. Minulle tuli ainakin kolme–neljä muuta merkitystä mieleen.”

Kaverit eivät ymmärtäneet, kun Miki 11-vuotiaana yritti selittää, miten tuoli väreilee jotenkin kellertävästi. Lukijat ymmärtävät. Säkeet ”Joku lyö triangelia jääpuikolla” tai ”Ahdistus: istut saunassa, nielet villaa” ovat selvästi synesteetikon havaintoja. Nyt Liukkonen katsoo vastarannalle ja yrittää muistella, mitä hän koki syksyllä muutama vuosi sitten.

”Näin tuon horisontin, yhdistin sen rauhallisuuteen, levollisuuteen. Sinisen värin yhdistin melankoliaan. Sininen on melankolian väri – ainakin se sininen, jonka näin. Aloin ymmärtää, että maisemasta on aina otettava geometrisiä kuvioita. Tuosta menee köysi laivaan, se rajaa tietyn alueen ja muodostuu kolmio. Laivan kyljessä on sana Alexandra. Se on punertava sana. Näen kolmion, tulee mieleen kuumuus, aavikko, pyramidit. Maisema hajoaa osiin. Fiilis oli silloin voimakas. Pyörin maanisena kynän ja lehtiön kanssa.”

Liukkonen juoksi torilla olevan ravintolan yläkertaan kirjoittamaan.

Oivalluksesta tuli keskeinen osa Valkoisia runoja -kokoelmaa. Hän määritteli tekstinsä matemaattis-esteettiseksi runoudeksi.

Synestesia näkyy Liukkosella myös musiikissa. Hän säveltää väreillä.

”Olen tehnyt Sinisen kaapin levystä nuottivihon, jossa ei ole nuotteja, vaan ainoastaan värejä. Siinä on vihreä kohta, josta lähtee oranssi viiva.

Tajuan kaiken, koska värissä on mukana rytmi ja fiilis.”

Lisäksi synestesia on tehokas keskustelunaihe, kun yrittää iskeä baarista naisen.

Mutta eiväthän runoilijat enää ole sellaisia kuin Saarikoski tai Rimbaud!

Ei heillä ole varaa viettää dekadenttia taiteilijaelämää. He tekevät kuin me muutkin, hankkivat oikean ammatin.

Paitsi Miki Liukkonen.

”Olen päättänyt, etten aio mennä töihin. Kirjoitan vaan.”

Nykypäivän Oulusta ehkä puuttuvat dekadentin Lontoon synkät kujat ja absinttikuppilat, mutta toisaalta on siellä jotain, mikä saisi Rimbaudin vihreäksi kateudesta: pikavipit! Viime syksynä Liukkonen eli lähinnä pikalainoilla. Hän kertoo pahimpina kausina keräilleensä tupakantumppeja maasta Oulun Anttilan edestä. Nyt hän on päässyt apurahaputkeen. Niitä on tullut muun muassa WSOY:ltä (5 000 euroa), Nuoren Voiman Liitolta (1 000) ja Taiteen keskustoimikunnalta (4 000). Väitetään, että apurahahakemuksissa mitataan todelliset kirjalliset lahjat.

”Minusta se on typerää. Minulla on lukenut perusteluissa aina yksi sana: elämiseen. Ja aina on mennyt läpi.”

Liukkosen persoonassa on enemmän rokkitähteä kuin runojensa suojaan vetäytyvää runopoikaa. Hän polttaa lähes ketjussa sinistä Chesterfieldiä ja käyttää alkoholia runsaasti.

”Kun aloitan juomaan, se venyy pitkäksi. En osaa hillitä sitä. Oulussa liikkuu hyvin paljon villejä kännitarinoita.”

Tupakka, viina ja tietenkin naiset. Liukkonen on siitä harvinainen runoilija, että hänellä on bändäreitä. Yksi lähetti muotokuvamaalauksen runoilijasta, toinen lupasi maksaa lennot Helsinkiin.

”Naissuhteeni ovat yleensä nopeita, yhtäkkisiä ja niitä on paljon. En halua sitoutua. Olen niin työnarkomaani, että he eivät jaksa minua, mutta en silti pysty olemaan ilman niitä. Aina kun olen tien päällä, haen niitä.

Kyse ei ole siitä, että halveksisin naisia, vaan siitä, että tykkään naisista liikaa. Naiset ovat parasta ikinä maailmassa.”

Annetaan välillä muiden puhua Miki Liukkosesta.

”Miki on aika vaikuttava nuori mies”, runoilija ja runoaktiivi Sirpa Kyyrönen sanoo. ”Hän on hyvin herkkä ja tuntuu, että hän piiloutuu roolin taakse kuitenkaan onnistumatta siinä, jolloin hän on hyvin aito.

Rentturunoilijuuteen yhdistyy ilkikurinen älykkyys.”

Toinen runoilija, Parnasso-lehden runouteen erikoistunut toimittaja Karri Kokko sanoo, että boheemisen taiteilijuuden esiintuominen on turhaa.

”Kaikki, mikä on kiinnostavaa, löytyy Liukkosen teksteistä.”

Pentti Saarikoskesta sanotaan, että hän otti narrin roolin, koska oli oikeasti yksinäinen ja epävarma. Liukkosen aurikolasit ja puheet saattavat kieliä samasta. Monet hänet tuntevat sanovat, että hän voi vaikuttaa äärimmäisen ujolta. Jotkut ovat luulleet häntä jopa autistiksi.

Liukkonen on onnistunut herättämään vanhemmissa kirjailijoissa huolta ja hellyyttä. Kirjailijapari Riku Korhonen ja Anna-Leena Härkönen ovat ryhtyneet leikkimielisesti sijaisvanhemmiksi Liukkoselle.

”Päätimme ’adoptoida’ Mikin, koska meillä ei ole Rikun kanssa yhteistä lasta, ja hän herättää suojeluvaistomme”, Härkönen kertoo.

Liukkosta ei voi päästää yksin vieraaseen kaupunkiin: häneltä puuttuu suuntavaisto. Ensimmäisen kerran, kun hän etsi WSOY:n toimistoa Bulevardilta, hän harhaili lähistöllä kolme tuntia.

Liukkonen myöntää olevansa uusavuton. Hän ei esimerkiksi osaa laittaa mitään ruokaa.

”Syöminen tuntuu pakolliselta jutulta. Ärsyttää, kun pitää lopettaa työnteko. Yleensä nappaan vain leipää tai muroja.”

Taas tulee Saarikoski mieleen. Hänkään ei oppinut koskaan kokkaamaan.

Pyykinpesu tarkoitti sitä, että hän heitti vaatteet kylmään veteen, mutta unohti ne sinne. Vasta päivien päästä hän ripusti ne narulle märkinä myttyinä.

Liukkoselle ei käy näin, sillä sisko pesee runoilijan vaatteet.

Uskoisikohan kaikkea, mitä Liukkonen puhuu? Viime -syksyn lehtihaastatteluissa Liukkonen kertoi ristiriitaisia asioita tulevasta esikois-romaanistaan. Yhdessä haastattelussa hän kertoi, että kirja kertoo naisesta, joka asuu puussa. Toisessa hän sanoi tekevänsä kirjaa, jonka nimi on Kirja.

”Ne olivat heittoja, keksin ne siinä samalla.”

Syksyllä hän sai kirjoitettua romaania 90 liuskaa, vaikka jo puolessa välissä tajusi, ettei julkaise sitä.

”Se on sellainen taiteilijan omakuva nuoruudenvuosilta. Minua ällöttää kun sanotaan, että kirja on tyypillinen esikoisromaani, jossa käydään läpi kasvaminen taiteilijaksi.”

Hän päätti hylätä kirjan ja aloittaa uuden. Se kuulemma kertoo keltaisesta väristä. Liukkonen puhuu mielellään keskeneräisestä kirjastaan. WSOY:n mukaan se ilmestyy aikaisintaan ensi vuoden syksyllä, kustannussopimustakaan ei ole vielä solmittu. Sanallinen diili tehtiin jo ennen kuin riviäkään kirjasta oli kirjoitettu.

Se on tietenkin hauska tarina kerrottavaksi, mutta myös ymmärrettävää:

monista runoilijana aloittaneista romaanikirjailijoista on tullut kustantamoille arvokkaita. Jari Tervo, Kari Hotakainen ja Mikko Rimminen ovat kaikki esimerkkejä siitä, että runoilijasta voi tulla menestyvä prosaisti. Liukkoseen luotetaan, mutta helppoa proosa ei ole ollut. Hän kertoo työpäivien venyvän 12-tuntisiksi.

”Nyt on pitänyt hidastaa. Tein tuolla tahdilla kaksi kuukautta putkeen.

Sain toissaviikolla epileptisen kohtauksen. Yhtenä yönä olin maanisessa tilassa. Heräsin aamuviideltä tunteeseen, että sängyssäni on joku. Aloin kuulla askelia ja täristä niin, että sänkykin hakkasi seinää vasten.”

Hän kertoi asiasta lääkäri-isälleen, joka diagnosoi sen ylirasitukseksi.

Isä määräsi pojan hermolomalle.

”Viikkoon en tehnyt muuta kuin makasin sängyssä ja katsoin Simpsoneita.”

Nyt hän kirjoittaa taas, vähän rauhallisemmin. Ensimmäinen versio pitäisi olla valmiina heinäkuussa, ennen runokeikkoja ja kirjamessuja. Kiireisenä hänet pitää myös Sininen kaappi. Toistaiseksi se on tunnettu lähinnä Oulussa, mutta muutamat isommat levy-yhtiöt ovat kiinnostuneet yhtyeestä.

Musiikki muistuttaa Mars Volta -yhtyeen hyperaktiivista progepunkia. Ja onhan Liukkosella kuulemma sarjakuvaromaanikin lähes valmiina.

”Jaahas, tuo Saarikoski tuli taas tänne pelleilemään”, Liukkoselle sanottiin, kun hän edellisen kerran saapui Helsinkiin kirjailija-tapah-tumaan. Liukkonen myöntää, että Helsingin-vierailut ovat olleet katastrofaalisia. Viime lokakuussa Gloria-salissa järjestetyn runoillan jälkeen hän hyppäsi kadulla lojuneisiin ostoskärryihin ja lähti laskettelemaan katuja alas. Marraskuussa Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkinnon jatkoilla Painobaarissa hän kosi kirjailija Riikka Pulkkista – tietämättä, kuka tämä on. Kun se ei onnistunut, hän kosi jotakuta toista naista. Liukkonen ei muista ketä.

”Hävettää, kun en tiennyt mistään mitään. Pyysin kyllä kaikilta anteeksi myöhemmin.”

Liukkonen on selvästi nolona, mutta kai vertailu Pentti Saarikoskeen silti imartelee nuorta taiteilijaa?

”No, Saarikoski oli paras suomalainen runoilija. Muuten vertailu olisi kiva, mutta kun sillä viitataan vain imagoon. Kun käyn Helsingissä, olen siellä kaksi päivää, ja ne menevät baarissa. Siellä luullaan, että olen aina kännissä tai riehun. He eivät näe työvaihetta. Oulussa elämäni on seesteistä ja yksinäistä.”

Saarikosken sekoiluihin verrattuna Liukkosen toilailu on pientä, viatonta – sen voi laittaa nuoruuden piikkiin. Saarikoski oli läpeensä runoilija, mutta Liukkonen on paljon muuta.

Ei, Liukkosesta ei ole 2000-luvun Saarikoskeksi. Hän on jo lähtenyt omille teilleen.

Image 6-7/2012

Julkaistu: 21.9.2012