Image

Runoilija Harry Salmenniemi kaipaa räväkämpiä kirjallisia kokeiluja

Runoilija Harry Salmenniemi kaipaa räväkämpiä kirjallisia kokeiluja

Runoilija Harry Salmenniemi haluaa Suomeen ristiriitaisen ja omituisen kirjallisuuskentän, joka kuhisee kuin muurahaispesä. Sen sijaan, että julkaistaan tasalaatuista ja riskitöntä, Salmenniemen mukaan pitäisi sallia rohkeat kokeilut eikä pelätä epäonnistumisia. Vain näin voi syntyä jotain poikkeuksellista.
Teksti Oskari Onninen
Kuvat Mikko Vähäniitty
Mainos

Oman esikoisesi ilmestymisen aikoihin kymmenisen vuotta sitten suomalaisessa runoudessa oli alkanut suuri murros. Millaisena kenttä näyttäytyy nyt?

Hyvänä ja vapaana. Lähtökohtaisesti meillä on todella hyvätasoista runoutta ja mahdollisuuksia tehdä. Tuntuu, että jos nyt saa hulluja ideoita, niin on erilaisia tahoja, missä niitä voi toteuttaa. Ja jos sä haluat tehdä käsitteellisen runokirjan, niin ei se 2000-luvun alussa ollut mahdollista. Tai ainakaan niitä ei ollut. Silloin kenttä tuntui tunkkaiselta. Lähihistoriasta on oppinut sen verran, että nyt sen pelkää muuttuvan samanlaiseksi. Että tietty jengi etabloituu, jää tukkeeksi ja muodostaa yhtenäisen tavan tehdä.

Sinä ja esimerkiksi uuden runouden keskeiset kustantamot Poesia ja Ntamo ovat tulevaisuuteen katsovia. Onko tämä nyt jonkinlaista uutta modernismia?

Modernismi oli paljon kansallisempi ja yhtenäisempi ilmiö, enkä kaipaa sellaista. Mä lähinnä toivon, että kirjallisuus pysyisi avoimessa muutoksen tilassa ja muistettaisiin muidenkin taiteenalojen olemassaolo. Kuvataiteessa tai kokeellisessa elokuvassa on niissäkin kreisi tai kuriton meno.

Teoksesi Texas, sakset julkaistiin viisi vuotta sitten, ja se ravisteli suomalaista runokenttää silloin. Miltä se vaikuttaa nyt?

Luin sen juuri, tykkäsin ja mietin, mikä olisi hölmömpää kuin ihminen repeilemässä viisi vuotta sitten keksimälleen vitsille. Samoin kirjassa välähtelevä suomalainen sotahulluus tuntui aika ajankohtaiselta, kun on Rajat kiinni -mielenosoituksia ja muuta älytöntä. Texasista tulee aina mieleen, miten sitä kirjoittaessani asuin puolisalaa ja -laittomasti työhuoneessani ja viimeisinä päivinä mietin, että sen voisi vielä jättää julkaisematta, kun tuntui, että istuin pommin päällä. Texasia tehdessäni olin hyvin tietoinen, että sitä voi lukea lentokentällä ja metrossa. Että se on meteliä se kirja. En tykkää runouskäsityksestä, että olet villashaalin alla, sulla on teekuppi ja luet vähän illalla jotain runoja.

Mikä on 2000-luvun aliarvostetuin kotimainen runoteos?

Juhana Vähäsen Cantorin pölyä (2005). Jos haluaa jäljittää jonkinlaisen alkuräjähdyspisteen sille, mistä tää runouden muutos alkoi, niin mulle ja monelle mun läheiselle se oli se piste. Jos taas jo valmiiksi pitää nykyrunoudesta, niin se mahdollis-taa vielä suuremman nautinnon.

Viisikymppiset Tanssiva karhu -runopalkinnon diktaattorit ovat viime vuosina haukkuneet suomalaisen nykyrunouden. Onko runokentässä sukupolvien kuilu?

Se oli aika tympeä kohu. Paljon sellaista, että vanhat ihmiset toruu nuoria, että kuinka te tollai, vaikka lopulta tänä vuonna palkinnon voitti Eino Santanen, joka on hyvin kokeellinen ja nuoren polven edustaja. Sekin olisi omituista, että sä tykkäisit edes puolista, jos vuodessa tulee sata runo-kirjaa. Pitää ajatella niin, että jos syksyn listoilla on ylipäänsä viisi kirjaa, jotka kiinnostaa mua, niin se on aika paljon. Ei lukeminen ole vain sitä, että tulee syksyn uutuus. Jos olen kirjamessuilla, en koskaan keksi, mitä tekisin siellä.

Millainen kirjallisuuskentän sitten pitäisi olla?

En halua kirjallisuuskenttää, jossa julkaistaan tasalaatuista ja riskitöntä kamaa. Mieluummin paskoja kirjoja ja paljon epäonnistumista ja sitten jotain mahtavaa väliin. Kun sä avaat sen kentän, niin se on kuhiseva muurahaiskeko, eikä mikään kiva pieni kiviasetelma. Mä ajattelen, että mun positio on tässä suhteessa kuitenkin, jos nyt voi sanoa, niin anarkistinen. Ei mua kiinnosta huolehtia kirjallisuutemme virallisista kysymyksistä. Sitten päästään nopeasti kirjallisuusvientiin ja voidaan setäillä ja täteillä kaikenlaisista asioista. Me tarvitaan järjestäytynyttä anarkismia. Sitä on jo vaikka Poesiassa ja Mahdollisen kirjallisuuden seurassa.

Kuulut parinkymmenen muun kirjailijan tavoin Mahdollisen kirjallisuuden seuraan. Mikä sen tehtävä on?

Toiveeni olisi, että MKS tekisi proosalle vuosina 2015–2020 sen, mikä runoudelle tapahtui vuosina 2005–2010.

Miten se tapahtuu?

Ensin sallimalla itselle ja kollegoille kaikenlaiset uudenlaiset epäonnistumiset ja omituiset kokeilut, kuten ensi keväänä ilmestyvä, yhdessä kirjoittamamme Kollektiiviromaani. Kun ensin tekee ja heittelee koepalloja, päästään tilanteeseen, jossa proosakeskustelun taso voi seurata niitä. Se pitää tehdä niin, ettei ensin opetella puhumaan hienosti, vaan niin, että tehdään juttuja ja katsotaan, millaisia keskusteluja ne herättää. Jos meillä on tosi hienoja kokeellisia prosaisteja viisi, niin se ei ole paljon. Pitäisi olla 20, niin joka vuosi tulisi takuuvarmasti jotain hienoa. ■

Julkaistu: 29.12.2015