Image

Ruben Stiller: Alexander Stubb oli niin tahraton, että hänet oli loattava

Ruben Stiller: Alexander Stubb oli niin tahraton, että hänet oli loattava

Alexander Stubb oli niin tahraton, että hänet oli loattava.
Teksti Ruben Stiller
Mainos

Suomi tarvitsee syyllisiä. On saatava kasvot talouden monimutkaisille ongelmille, on keksittävä joku, jolla menee liian hyvin.

Onneksi meillä on Alexander Stubb. Alex on hymyillyt liikaa ja twiittailee väärin. Alex puhuu joko liian nopeasti tai liian hitaasti, Alex ottaa shortseissa liian rennosti ja kuntoilee liikaa. Alex on pinnallinen ja epäsuomalainen: Alex ei tajua, että tässä maassa harmaa masennus ja känninen ahdistus ovat merkkejä syvällisestä elämäntunnosta.

Voi, voi Alexia! Eikö se tajua Aki Kaurismäen elokuvien ydinsanomaa, eikö se ymmärrä, että vähäeleinen onneton autisti on suomalaisen aitouden huippu?

Pääministerin pitäisi ymmärtää roolinsa ja tajuta, mitä on arvokkuus. Arvokkuus on sitä, että pitkästyttävä harmaa mies sanoo jotain virallista ja sitten kansa nyökkää vanhasta tottumuksesta. Täällä on vuosikausia totuttu puhuviin päihin, jotka saarnaavat virallista hölynpölyä naama peruslukemilla, eikä traditiota saa murentaa.

Eikö Alex ymmärrä, miten esitetään teennäistä nöyryyttä silloin kun sille on tilausta? Osaako se poseerata kansanomaisesti, onko sillä yhtään kauhtunutta lippalakkia?

Niinpä niin. Alex on liian kansainvälinen. Se ei sauvakävele, eikä puhu murretta.

Ennen kaikki oli toisin, Alexia rakastettiin. Alexia pidettiin suomalaisen politiikan väriläiskänä, uuden poliittisen kulttuurin ruumiillistumana. Ominaisuudet, joita nyt pidetään merkkeinä Alexin pinnallisuudesta, olivat ennen hyveitä: twiittailu oli nastaa, rentous oli tuore tuulahdus ja luonteen rönsyily toi väriä politiikan harmauteen. Avoimuudelle taputettiin – media rakasti miestä, joka osasi tehdä politiikasta show’ta.

Sitten tuuli kääntyi. Syynä ei ollut selfie puoluekokouksen lavalla eikä show, jossa Alex toimi Duudsonien maalitauluna. Käänne oli kirjoitettu tarinaan. Tuuli kääntyi, koska media päätti kostaa Alexille sen, että media oli nostanut Alexin korkeuksiin.

Entinen hurmuripoika kirjoitettiiin nyt pellen rooliin.

Alex on myös itse vastuussa tarinan saamasta käänteestä. Hänen show’nsa myi liian hyvin, ja miehellä on taipumusta vauhtisokeuteen. Alexin imago oli kehittynyt vaaralliseen suuntaan: hän näytti tahrattomalta ja täydelliseltä. Tahrattomuus vetää puoleensa lokaajia, se suorastaan huutaa likaa päälleen. Liian täydelliset hahmot loukkaavat pienen ja keskisuuren ihmisen narsismia, joten oli helpotus, kun täydellisen Alexin päälle satoi paskaa.

Siitäs sai, nyt kyllä hymy hyytyy!

Kuinka monta kertaa Alex on kironnut päivän, jona hän päätti lähteä puheenjohtajakisaan? Unelmoiko hän koskaan ennen nukahtamistaan hyvästä eurovirasta kaukana Suomesta?

Jyrki Katainen pelastautui Brysseliin ja ilmoitti antaneensa kaikkensa. Hän selvisi rintamakarkuruudesta hämmästyttävän vähällä kritiikillä, vaikka jätti Suomelle ja seuraavalle pääministerille surkean perinnön. Nyt Kataisen poliittiset synnit ovat siirtyneet Alexin kannettaviksi.

Katainen lähti ennen kuin kokoomuslaisen mielikuvapolitiikan kupla räjähti kappaleiksi. Veikkaan, että hän tiesi mitä on tulossa. Kun edessä on vain pitkä taantuma ja rakenteellisten ongelmien suo, mainostoimisto Bob ei kykene enää sumuttamaan äänestäjiä. Mielikuvapolitiikan viimeinen kliimaksi oli Alexin selfie puoluekokouksen estradilla. Siihen päättyi yksi aikakausi suomalaisessa politiikassa, siihen loppui fantastinen fantsuilu.

En tuomitse tuota selfietäkään. Siinä oli jotain alexmaista, rönsyilevää, avoimen narsistista ja rakastettavan höpsöä. Eikö nöyryydellä rehentely ole huomattavasti vastenmielisempää? ■

Julkaistu: 1.3.2015