Kovia kokenut Marjatta Nenander on kirjailija Rosa Liksomin sydänystävä – Elämän karuin käänne oli, kun vakiasiakas raiskasi hänet väkivaltaisesti

Yhteys

Elettiin vuotta 1986, kun Tukholmassa asuva galleristi Marjatta Nenander näki ensi kertaa Rosa Liksomin maalauksia. Hän ilostui. Sitten kun hän vielä kuuli, että tämä Rosa oli kotoisin Ylitorniosta, kuten hänkin, oli innostus valtava. Pakko saada yhteys, Marjatta mietti.

Niin Marjatta soitti Rosalle ja ehdotti tapaamista. Mutta Rosa oli skeptinen. Kaikennäköiset galleristit olivat ottaneet yhteyttä.

– Vieläkin hävettää, että olin niin tyly Marjatalle alussa, Rosa sanoo nyt Marjatan viihtyisässä olohuoneessa Tukholman ydinkeskustassa.

– En antanut periksi! Halusin saada Rosan näyttelyn Cupido-galleriaani ja sillä selvä, Marjatta nauraa.

Sitten hän soitti Rosan Ylitorniolla asuvalle siskolle ja juttua riitti. Sisko kutsui Marjatan kylään ja piakkoin Marjatta vieraili silloisen miesystävänsä Lasse Backlundin kanssa Ylitorniolla. Rosa ei ollut läsnä, mutta Rosan äiti ja sisko, jotka raportoivat Rosalle lämpimästä tapaamisesta, olivat. Rosa alkoi sulaa. Kului vielä parisen vuotta, kunnes naiset tapasivat vihdoin Rosan ateljeessa Helsingin Kaapelitehtaalla. Rosa tarjoili hilloja ja Marjatta valitsi maalauksia Tukholman-näyttelyyn. Heillä svengasi. Tunnelma oli välitön. Yhteinen aaltopituus löytyi välittömästi.

Ystävyyden arki

Rosan ensimmäinen näyttely Marjatan galleriassa toteutui vuonna 1991 (Rosa on sen jälkeen pitänyt näyttelyjä Ruotsissa viiden vuoden välein). Ennen ensimmäistä näyttelyään Rosa oli mennyt naimisiin. Saaga-tytär syntyi vuonna 1997, Marjatasta tuli Ruotsin-mummo.

Kesäisin Rosan perheellä on ollut tapana purjehtia Tukholman saaristossa. Marjatta ja Lasse ovat olleet kunniavieraita Rosan satama-lettukesteissä.

– Ero Marjatasta ei tunnu pahalta. Olemme koko ajan tekemisissä, koska meillä on asiaa. Älypuhelin on helpottanut hirveästi meidän kontaktinpitoa, Rosa sanoo.

Marjatan asunto on kaunis. Aallon pöytiä, itämaisia mattoja, seinän kokoisia tauluja ja ikkunan takana rauhoittava keskiaikainen Pyhän Klaaran kirkko, jonka hautausmaalla lepää muun muassa Ruotsin kansallisrunoilija Carl Michael Bellman. Marjatan yli sadan neliön asunto, entinen piispan koti, on Rosan tukikohta aina Tukholman-reissujen aikaan.

Viestejä ja puheluita kulkee muulloin meren yli vilkkaasti. Marjatan lempiharrastus on laulaminen, ja kotona Helsingissä Rosa ja perhe nauttivat Marjatan lauluvideoista. Välillä 84-vuotias pistää jalalla koreasti.

Rosa ja Marjatta ovat sitä mieltä, että ystävyys on hauskempaa, kun on vähän aikaa erossa.

– Meidän ei tarvitse jakaa arkea eikä nähdä kasvokkain koko ajan. Aina kun nähdään, se on kivaa. Kun näen Marjatan pitkästä aikaa, olo on kuin tanssisi. Ei twistiä vaan salsaa! Rosa innostuu.

Marjatta pitää myös henkistä yhteyttä Rosaan lukemalla tämän kirjoja. Hitaasti nautiskellen, pari sivua kerrallaan. Puhelimessa hän kommentoi Rosalle, missä päin kirjaa ollaan menossa.

Parasta toisessa

Parilla on ikäeroa 20 vuotta. Rosa arvelee, että se on syy siihen, että suhde toimii niin hyvin. Hän kunnioittaa Marjatan valtavaa elämänkokemusta ja hänen aitouttaan.

– Marjatta ei teeskentele. Pystyn sieluni silmillä näkemään hänet nuorena Ylitorniolla., vaikka minä en ollut vielä syntynyt. Me ollaan eletty erilainen elämä, Rosa toteaa.

Marjatta on sodan lapsi. Perhe pakeni Karjalasta Lappiin talvisotaa pakoon, kun Marjatta oli neljän kuukauden ikäinen. Lapin sodan aikana koitti väliaikainen muutto Ruotsiin. Olot olivat niukat, mutta äiti Olga ketkutteli kuuden lapsensa kanssa.

Marjatta otti vastuun perheen taloudesta jo kahdeksan ikäisenä. Hän lauloi tukkijätkille. Olga pyysi miehiä kotiin ja Ruotsista salakuljetetulla kahvilla saatiin lisätuloja. Marjatta oli savotalla töissä kokin apulaisena pari vuotta ja tienasi matkarahoja Ruotsiin. Sisar asui Tukholmassa.

Ruotsissa Marjatta teki hanttihommia tehtaissa ja sai pestin ravintolan kassana. Lempikin leimahti ja poliisi Lars Nenander vei Marjatan vihille vuonna 1960. Aviomies sai komennuksen Lähi-itään ja pariskunta asui kolme vuotta Jerusalemissa ja Damaskuksessa. Siellä heille syntyi poika Robert.

Kun perhe palasi Ruotsiin, syntyi tytär Suzanne. Pariskunta kuitenkin erosi. Sitten Marjatta luki ylioppilaaksi ja sai töitä tarjoilijana. Myöhemmin hän sai hovimestarin paikan suositussa taiteilijaravintola Prinssenissä. Uuden miesystävän arkkitehti Hampus Bergmanin innoittamana Marjatta avasi galleria Cupidon Tukholman vanhassa kaupungissa. Hampus auttoi kontakteissa. Media reagoi, kauppa kävi ja Cupido oli kaikkien huulilla.

– Marjatasta löytyy ravisuttavaa alkukantaista voimaa. Hän on pyörittänyt galleriaa yli 40 vuotta menestyksellisesti. Siihen tarvitaan särmää. Se on juuri sitä lappilaisuutta, ei lässytetä vaan silloin alkaa tapahtua. Jos hommat menevät väärään suuntaan, sanotaan suoraan, Rosa aprikoi.

Marjatan mielestä Rosa on rohkea, hän kun lähti opiskelemaan Rovaniemelle 15 vuoden ikäisenä.

– Hän on tehnyt sen jälkeen elämässä oikeita valintoja. Rosa on myös sivistynyt ja lukenut. Luonnonlapsi, jolle kuuluisuus ole mennyt päähän.

Rosa teki neljä vuotta sitten filmidokumentin Marjatasta ja tuotti sen itse. Teos sai ensi-iltansa Tukholman Suomi-instituutissa. Siinä Marjatta kertoo vaiheikkaasta elämästään iloineen ja suruineen.

Kun kohdataan

Heidän temperamenttinsa sopivat yhteen. Kumpikin on alati liikkeessä, nauru ja ilo irtoavat.

– Kun tavataan, lauletaan Lapin tangoa yhdessä, Marjatta sanoo. –Emmekä koskaan ole sanoneet pahaa sanaa toisesta. Ei ole riidan aiheita. Ymmärrämme toisiamme pikku eleestä ja sanasta.

– Olemme sydämen siskot. Sydämestä sydämeen, ei aivoista aivoihin, Rosa täsmentää.

He keskustelevat paljon ja heiltä yhdistää samanlainen havaintokyky. Ukrainan sota, Suomen ja Ruotsin politiikka ovat luupin alla. Rosa saa Marjatalta tietoa siitä, mitä Ruotsissa tapahtuu – paljon parempaa tietoa kuin lehtien sivuilta.

Vaikka he voivat olla eri mieltäkin asioista, niin kumpikin ymmärtää mitä toinen tarkoittaa.

– Ollaan yhtä hulluja, positiivisessa mielessä. Emme ole pinnallisia. Se erottaa ruotsalaisista. Ruotsalainen elämäntapa on niin hillitty, Rosa toteaa.

Vastoinkäymisiä

Marjatan elämä ei ole ollut ruusuilla tanssimista. Kun hän 18-vuotiaana oli kotiutunut Tukholmaan ja toimi baarin kassana, eräs kanta-asiakas tarjoutui viemään tytön autolla kotiin. Matka kulkeutuikin kauas metsään ja mies raiskasi Marjatan väkivaltaisesti ja työnsi lopulta tytön ojaan ja peitti risuilla. Marjatta löydettiin tajuttomana ja hän virui sairaalassa koomassa kuukauden. Mies sai kaksi vuotta vankeutta.

– Pelko on minussa vielä kehossa, eikä se lähde pois. Emmin vieläkin kaksi kertaa, kun joku hakee tanssimaan, Marjatta sanoo.

Kaikki hänen kolme miestään ovat saaneet ottaa varovasti suhteen alun.

Pari vuotta sitten Marjatta ryöstettiin kotinsa rappukäytävässä. Mies tuli rappusissa takaapäin ja uhkaili puukolla. Hän heitti käsilaukkunsa miehelle ja tämä juoksi pois. Marjatta sai terapiaa Ruotsin kirkolta, joka on hänen vuokranantajansa.

Kun Rosa kuuli asiasta, hänen oli vaikeaa tajuta, että se on totta. Talohan on niin rauhallinen.

– Aivan käsittämätöntä! Luulen että en osannut kunnolla tukea Marjattaa. Ajattelin vaan että sellaista sattuu ja sen kun mennään eteenpäin, Rosa sanoo.

Rosalle oman äidin menetys oli suuri isku vuonna 2001. Äiti kuoli keuhkoahtaumaan, joka johtui homeisista heinistä. Hän oli hoitanut karjaa koko elämänsä. Rosan isä oli kuollut tytön ollessa kuuden ikäinen. Äidille jäi viisi lasta yksin hoidettavaksi. Ilman naapurien apua ei olisi selvitty.

– Me olemme tukeneet toisiamme juttelemalla. Marjatta osaa rauhoitella minua. Se on parempaa kuin neuvojen antaminen, Rosa sanoo.

Taide yhdistää

He eivät voisi elää ilman taidetta. Se on tulonlähde ja intohimo.

– Ilman taidetta kuolisin. Galleriassa minulla on ystävät, taiteilijat ovat minua lähellä, Marja sanoo.

Marjattaa voisi kutsua suomalaisen taiteen kulttuurilähettilääksi. Cupido-gallerian seinillä on nähty Outi Heiskasta, Olli Marttilaa, Mikko Paakkolaa, Päivi Sireniä, Lars Gunnar Nordströmiä ja Juri ja Aura Saarikoskea –Rosan taiteen lisäksi.

Marjatta ihailee Rosan töiden omaperäistä tyyliä.

– Hänellä ei ole esikuvia. Hän maalaa sydämestä eikä matki ja ota vaikutteita muilta. Eikä hän ole käynyt taidekouluja. Kun hänen taulujaan ja valokuviaan katsoo, ilostuu välittömästi ja mielikuvitus alkaa laukata. Rosan töissä eläimet ovat mahtavia. Näkee, että hän on hoitanut lehmiä lapsena.

Marjatta kiittelee Rosan taulujen väriskaalaa, joka muistuttaa Lapin värejä, lapsuusmaisemien värejä.

Kun Rosalla on päällä kirjoitussessio, hän ei mene joka päivä ateljeeseen maalaamaan. Hän herää ja kirjoittaa putkeen neljä tuntia. Loppupäivän hän ”köllettelee”, koska on jäänyt eläkkeelle. Lukee filosofiaa ja tähtitiedettä. Tai panee musiikin päälle ja tanssii.

Uudesta kirjastaan Rosa on vielä vaitonainen. Kieli siinä on kuitenkin suomi, ei meän kieli kuten Everstinnassa ja Väylässä. Kaikki Rosan kirjoittama teksti ei aina näe päivänvaloa.

– Perikunnalle jää paljon julkaistavaa, Rosa sanoo.

Rosa on ollut luonnonsuojelija nuoresta asti.

– Ihminen on eläin muiden eläinten joukossa. Käsittelen töissäni paljon sitä, mikä on ihmisen paikka tällä planeetalla, ja miten voisimme palauttaa ihmisen siihen ekologiseen lokeroon mihin se kuuluu, jotta elämä täällä maapallolla säilyisi.

– Mikään ei riitä. Me ei saada mitään mukaan, kun kuolemme, Marjatta sanoo.