Toni Wirtanen oli 12-vuotias, kun hänen isänsä Tauno Wirtanen menehtyi yllättäen. Toni löysi koulusta palatessaan isänsä kouristelemassa sohvalta. Kaikki kävi sen jälkeen nopeasti, kuin unessa. Ambulanssi tuli ja lähti, ja muutamaa tuntia myöhemmin lääkäri jo ilmoitti isän kuolleen. Syynä oli havaitsematon syöpä.

Keuhkosyövän etäispesäke oli mennyt isän aivoihin ja aiheuttanut aivoverenvuodon, joka puolestaan aiheutti kuoleman. Mitään ei olisi ollut tehtävissä.

Tonille isän kuolema merkitsi lapsuuden loppua. Hän muistaa hautajaisten jälkeen saaneensa useasti kuulla olevansa nyt mies talossa. Niin siihen aikaan ajateltiin. Ja tietysti hän otti sen tosissaan, lapsihan hän vielä oli.

Olemme puhuneet Tonin ja ystävänsä Sipe Santapukin kanssa monista yksityisistä ja aroista aiheista: lapsiperhearjesta, vanhemmuuden kokemuksesta ja isänä olemisesta. Nyt Wirtanen pelkää puhuneensa poisnukkuneesta isästään ehkä jo liikaa. Mutta puhutaan nyt sitten loppuun.

Toni sanoo, ettei suoraan sanottuna muista kovin paljoa isästään. Joitakin eläviä muistoja sentään on. Toni muistaa leikkineensä isänsä kanssa Legoilla olohuoneen lattialla. Sunnuntaisin lähdettiin ajelulle punaisella Saab96:lla, ajeltiin pitkin viljavia maisemia ja pysähdyttiin ihailemaan puimureita. Televisiosta seurattiin eläinohjelmia ja sunnuntai-iltapäivän jalkapallopelejä. Ei hän ollut lajista edes kiinnostunut, mutta isän kanssa tuntui mukavalta katsella. Hienoja ja tärkeitä muistoja.

Mutta ei hän isäänsä ihmisenä oppinut koskaan todella tuntemaan. Näkökulma oli lapsen. Asia on jäänyt vaivaamaan Tonia.

Hän kertoo havahtuneensa jokin aika sitten ajatukseen, että on tismalleen saman ikäinen kuin isä oli kuollessaan. Ajatus tuntui kummalliselta ja jotenkin epäluonnolliselta. Ja tietysti hyvin surulliselta.

– Tiedätkö, kun ei voi kysyä isäukolta yhtään mitään. Se on itse asiassa aika iso puutos, minkä on tajunnut. Sitä on jäänyt ihan kaipaamaan. Ja toisaalta...

Lause jää kesken. Toni huokaa.

– Olisi ollut kiva tuntea. En voi oikein muuta sanoa.

Sipe Santapukin muistikuvat isästään lapsuusvuosilta ovat lämpimiä. Kesäisin tehtiin perheen kesken kotimaanmatkoja ja osallistuttiin Sydänlasten leiritoimintaan. Sipen kolme vuotta nuoremmalla pikkusiskolla oli vakava synnynnäinen sydänvika.

Isäänsä Sipe kuvaa tyypilliseksi 1950-luvun ihmiseksi, joka opasti lapsiaan mieluusti linnunpöntön rakentamisessa, läksyjen tekemisessä ja muissa vastaavanlaisissa käytännön puuhissa, mutta ei juuri koskaan puhunut heille tunteistaan eikä pahemmin osoittanutkaan niitä.

Eikä siinä ollut mitään eriskummallista. Samanlaista se oli Wirtasillakin. Toni ei muista koskaan nähneensä isänsä itkeneen tai sanoneet ääneen rakastavansa häntä. Sellainen ei yksinkertaisesti ollut tapana.

– Se oli asia, mistä ei puhuttu. Eikä meillä esimerkiksi himassa halailtu paljoakaan. Oli tietysti joitain hellyydenosoituksia, mutta oli se silti aika paljon vähäisempää mitä meillä himassa on, Toni sanoo.

Sipe on kokenut samaa.

– Itse sanon lapsilleni tosi usein, että kuinka heistä tykkään ja rakastan. Se tulee ihan luonnostaan, ei sellaista ole tarvinnut erikseen opetella. Lapsuudenkodissani tuo yhdistyi käytännössä äidin rooliin.

Sipe ei muista, että olisi koskaan varsinaisesti leikkinyt isänsä kanssa. Tai ainakaan hänellä ei ole muistoja sellaisista hetkistä. Kyllä hän sen tavallaan ymmärtääkin. Isä teki pitkää päivää vaneritehtaalla. Tonin isä pyöritti puolestaan matkatoimistoa Salossa. Ei sekään helppoa elämää ollut.

Tässäkin suhteessa he eroavat ratkaisevalla tavalla vanhemmistaan. Monesti kuvitellaan, että rockmuusikot olisivat jatkuvasti poissa kotoa, mutta itse asiassa totuus on päinvastainen. Apulanta tekee nykyisin alle 30 keikkaa vuodessa. Siksi aikaa lasten kanssa puuhaamiseen jää paljon.

Toni sanoo viettävänsä melkein kaiken aikansa kotona.

– Ollaan varmaan etuoikeutettuja vanhempia siinä, kun ei tämä meidän työ kuluta paljoakaan. Tai ei ainakaan enää. Jos olisi oikeissa töissä niin olisi varmasti raskaampaa.

Nyt he ovat itse lapsiperheen isiä. Toni on naimisissa laulaja Jannika B:n kanssa ja heillä on 2- ja 8-vuotiaat tyttäret. Sipellä on 6-vuotias poika ja 3-vuotias tytär yhdessä Minna Kaupin kanssa.

Ja lasten harrastuksia, niitähän riittää. Sipen kuusivuotias Ukko harrastaa jalkapalloa, jääkiekkoa, yleisurheilua ja suunnistusta. Liikunnallisuuden Sipe uskoo periytyvän molemmilta vanhemmilta, mutta erityisesti äidiltä: Kauppi on suunnistuksen yhdeksänkertainen maailmanmestari.

Tonin Martta-tyttären harrastuksiin taas kuuluvat cheerleading sekä ratsastus, josta on tullut elämäntapa koko perheelle. Tallilla vieraillaan useana päivänä viikossa.

Toni paljastaa käyneensä edellisenä päivänä perheensä kanssa ponikaupoilla. Ajatus huvittaa väkisinkin, nyt kotijoukossa on myös Poni Wirtanen.

– Siinä on mun mielestä jotain tosi tervettä, että pikku­likat seisoo nilkkoja myöten paskassa ja tippuvat välillä hevosten selästä. Siinä on hyvää sisumeininkiä, eikä todellakaan mitään kermapersetoimintaa.

Perheeisät Wirtanen ja Santapukki toimivat kummeina Syöpäsäätiön tämänsyksyisessä Roosa nauha -kampanjassa, jonka erityisteemana ovat lasten syövät. Oman lapsen terveyden suojelu on Sipen ja Tonin, aivan kuten jokaisen isän, mielessä tärkeimmällä sijalla. Siksi he halusivat lähteä mukaan kampanjaan ja suunnittelivat Roosa nauhalle sen tämänvuotisen ulkoasunkin.

Mutta Tonille ja Sipelle ei kyse ole vain lasten terveydestä. Lasten maailmassa on paljon sellaista, mitä ennen ei ollut. On sotaa, sosiaalisen median ja ulkonäön paineita. Internetin kautta kaikki maailman pahuus on vain muutaman klikkauksen päässä. On nuorten ahdistelua ja groomausta.

Omien lasten suojelu ympäristön haitoilta ja uhilta on Tonille ja Sipellekin entistä tärkeämpää.

Ehkä johtuu myös siitä, etteivät Toni ja Sipe sano tietävänsä, minkälainen skidien maailma nykyisin on.

Toni ja Sipe muistelevat, että he saivat mennä ja touhuta suhteellisen vapaasti. Eikä kukaan perään huudellut, kunhan tuli puoli seitsemäksi kotiin syömään.

Santapukki teki Suomen-kiertueita jo alaikäisenä ja Apulanta soitteli baareissa, joihin ei alaikäisillä pitäisi olla asiaa.

– Vaimoni Jannika muutti kotoa 15-vuotiaana lukion perässä. Tuntuisi absurdilta, että meidän Martta muuttaisi seitsemän vuoden pois kotoa, Toni huudahtaa.

Sipe ja Toni korostavat, etteivät he ajattele, että olisivat sen parempia vanhempia kuin isänsäkään. Maailma vain on erilainen, ja käsitykset isyydestä ja miehen roolista muuttuneet valtavasti sitten 1980-luvun.

Toni arvelee, että hänen isänsä katseli maailmaa hyvin toisenlaisin silmin kuin heidän sukupolvensa. Isä oli 1930-luvun lapsi, ja kokenut sotavuosien puutteen ja kärsimyksen. Väistämättä se jättää jälkensä.

– Uskoisin, että sota värittää vielä meidänkin sukupolvea ihan helvetisti. Isovanhempamme ovat sodan traumatisoimia kaikki, ja ne ovat traumoja, joista ei olla puhuttu, eikä niitä olla käsitelty millään lailla. Totta kai ne ovat siirtyneet eteenpäin sukupolvien ketjussa.

Toni ei esimerkiksi muista, että hänen vanhempansa olisivat koskaan riidelleet hänen läsnä ollessaan. Jos erimielisyyksiä oli, selvitettiin ne aina suljettujen ovien takana, taikka silloin, kun vanhemmat kuvittelivat Tonin nukkuvan. Mutta tietenkin hän ymmärsi, mistä seinän takaa kantautuvissa äänissä oli kyse.

– Sitä sitten kuunteli, ja siitä tulikin vähän sellainen mörkö. Siksi mun mielestä on varsin tervettä, että omat lapset näkevät, että vanhemmat voivat riidellä, mutta sitten asiat käsitellään ja sovitaan. Että se ei ole mikään maailmanloppu, vaan normaaliin elämään ja rakkauteen kuuluva asia. Lapset haistavat kuitenkin fasadin läpi helposti.

Millaisia kasvattajia he ovat? Siihen Apulanta- kaksikko ei osaa kovin tarkasti vastata. Eivät he ainakaan mitään kasvatusideologiaa ole seuranneet, eivätkä lukeneet yhtään vanhemmuudesta kertovaa opaskirjaa.

Toni sanoo, ettei halua suhtautua isyyteen turhan suorituskeskeisesti.

– Enemmän se tuntuu sillain, että perkele kun selviytyisi jotenkin tästä nyt kunnialla. Onneksi nuo skidit tuntuu olevan niin viisaita, että huolimatta siitä, minkälainen vanhempi olen, niin musta tuntuu, että niistä on tullut oikein hyviä tyyppejä.

Sipe kertoo suhtautuvansa kasvatustyöhän vaistonvaraisesti ja avoimin mielin. Hän muistuttaa, että vanhemmuuden tie on vasta alussa, ja isänä olemisen merkitsevän hänelle jatkuvaa opettelua.

Ei hänkään halua arvottaa omaa vanhemmuuttaan. Tärkeintä on, että on pystynyt tarjoamaan jälkikasvulle rakastavan ja turvallisen ympäristön kasvaa ja kehittyä. Siinä pitkälti ovat hyvän elämän edellytykset.

Vaikka tietysti myös rajoja tarvitaan. Wirtasten ja Santapukin perheessä se tarkoittaa erinäisiä rutiineihin liittyviä sääntöjä, kuten sitä, että hampaat pestään ja nukkumaan mennään aina tiettyyn aikaan, lelut ja vaatteet korjataan paikalleen ja ruokapöytään tullessa otetaan lakki päästä. Sellaisia perusjuttua.

Samaan hengenvetoon he myöntävät, että ovat puolisoihinsa verrattuna lepsuja kasvattajia ja antavat helpommin periksi. Missä asioissa se näkyy? Pitäisi ennemminkin kysyä, missä se ei näy, Sipe tunnustaa.

– Onhan se tavallaan hauskaakin. Ensin tyttö kysyy jotain äidiltään, ja kohta se tulee isin luo kysymään samaa. Ja minähän olen monesti, että ilman muuta. Sitten saan vaimolta kuulla, että älä nyt saakeli, että justiinsa olin kieltänyt. No, enhän minä tietoisesti sellaista tee.

Toni muistelee, että toista se oli heidän lapsuudessaan. Jos ei tehnyt miten käskettiin, äiti uhkasi hakevansa isän paikalle. Sellainen toimi riittävänä pelotteena.

Samankaltaista auktoriteettiasemaa hänellä ei omien lastensa silmissä ole – kurin pitäminen pikkutytöille on hankalaa. Sipeä mielikuva naurattaa.

– Kyllä se meilläkin menee vähän niin, että nyt tottelet tai äiti tulee paikalle. Eli onko tässä isän rooli heittänyt nyt ison keikauksen?

Omistautuva isä hän omasta mielestään kuitenkin on, mitä suuremmissa määrin. Sipe kertoo omistavansa käytännössä kaiken vapaa-aikansa lasten kanssa touhuamiseen ja leikkimiseen, oli kyse sitten Legojen rakentamisesta, pallon potkimisesta tai Uno-korttipelin pelaamisesta.

Hän kertoo ottaneensa tietoisesti sen linjan, että häneltä löytyy aina aikaa. Että mitä tahansa pyydetäänkin, niin iskä leikkii. Lapset ovat lapsia kuitenkin vain kerran. Siksi yhteisistä vuosista on syytä ottaa kaikki irti.

Uutta mahdollisuutta ei tule.