Image

Romaani ryvettää fanaatikkoja, kirjoittaa Riku Korhonen

Romaani ryvettää fanaatikkoja, kirjoittaa Riku Korhonen

Kolumni | Yksiäänisten julistusten aikana kaunokirjallinen ideologiakritiikki virkistää, kirjoittaa Riku Korhonen.
Teksti Riku Korhonen
Mainos

Jakautunutta henkistä kasvua tämäkin: vuosi 2015 opetti minut säikkymään hälytysajoneuvoja ja vahvisti uskoani romaaniin kirjallisuudenlajina.

Marraskuinen työpäivä keskeytyi kahdesti. Ensin ohi ujelsi ambulanssi, pian paloauto. Pulssi kiihtyi, ja mielikuvitus loihti veren ja tulen katastrofinäkyjä. Ihmettelin epätavallista reaktiotani. Vilkaisin paikallislehden verkkosivut. Talousalueen hyytävimmät tapahtumakulut olivat ”Rattijuoppo ajoi ojaan” ja ”Viemärityö sulkee ajokaistan”.

Marraskuun 13. päivän iskuista Pariisissa oli neljä vuorokautta, Turusta Pariisiin 1 800 kilometriä, mutta pelko vääristää mittasuhteet, niin maantieteelliset, kulttuuriset kuin inhimillisetkin. Kuka viisas laskee todennäköisyyden kuolla jihadistiluodista Auran rantain lehmusten alla? Tuskin se on sadastuhannesosaakaan infarktiriskistä, joka aiheutuu kantasuomalaisten musliminhäätäjien ja rajansulkijoiden nettiraivon seuraamisesta.

Akuutti sireeniarkuus lienee merkityksetön poliittisen sydämen sivuääni. On kansalliselle ylpeydelle ja isänmaallisuudelle jokseenkin nöyryyttävää, kun osa maanmiehistä ja -naisista taantuu tappofantasioita ja raiskausrikastussolvauksia huutaviksi korpisoturiprinsseiksi ja -prinsessoiksi.

En tule kaipaamaan päättyvää vuotta. Nuorena fasismista innostuneen ja sitä aikuistuttuaan häpeilleen romanialaisfilosofi E. M. Cioranin pessimistinen kärjistys on kuukausi kuukaudelta tuntunut osuvammalta osatotuudelta:

”Kaikessa suvaitsemattomuudessa, ideologisessa peräänantamattomuudessa ja käännyttämiskiihkossa näkyy innostuksen eläimellinen perusta. Menettäköön ihminen kykynsä välinpitämättömyyteen: hänestä tulee potentiaalinen murhaaja.”

Välinpitämättömyyttä tuskin tavoitan, mutta vuoden pimetessä uutta kohti löydän voimia yhteen lupaukseen: yritän pitää ääneni kiihkottomana.

Marraskuun iltoina luin uudelleen Joel Lehtosen vuoden 1933 satiirisen romaanin Henkien taistelu. Se kuvaa 30-luvun pulavuosien pirturähinöitä, työttömyyttä, oikeistoradikalismia ja ideaalien sortumisen aiheuttamaa aatekaaosta. Se saattaa yhä olla suomalaisen proosakirjallisuuden vihaisin teos, ja sen päälle vyöryvästä episodimaisuudesta huolimatta lukukokemus oli kumman tyynnyttävä. 82 vuotta sitten julkaistu romaani törmäyttää niin tutun tuntuisia inhimillisiä ristiriitoja.

Suhtaudun epäilevästi käsityksiin kaunokirjallisuudesta empatiajumppana ja eettisen jalostumisen välineenä. Romaanikirjailijat, jotka uskottelevat kirjoittavansa yksinomaan hyvän edistämiseksi, eivät ymmärrä kaikkia taiteenlajin tarjoamia mahdollisuuksia, tai sitten he valehtelevat päästäkseen ihanien hyveellisten kulttuuritätien lompakoille. Keskustelu romaanien eettisestä ominaislaadusta taantuu nopeasti keskusteluksi kuluttajan oikeudesta olla tekemisissä miellyttävien henkilöhahmojen kanssa ja välttyä kirosanoilta, väkivallalta ja rivouksilta.

Samastumisen ja empatiakyvyn kehittämisen sijaan etsisin itse romaanien eettistä potentiaalia vaikkapa poliittisten, uskonnollisten ja elämänfilosofisten ideaalien koettelemisesta. Kun muu todellisuus tarjoaa riittämiin yksinuottisia julistuksia, romaanimuodon mahdollistama moniääninen kerronnallinen ideologiakritiikki tuntuu yhä virkistävämmältä. Romaaneissa abstraktit ajatukset eivät säilytä saarnastuolityylistä ja kateederimaista koskemattomuuttaan, vaan avautuvat yksilöllisiksi ansakuopiksi, joissa fiktiivisillä fanaatikoilla on viehättävä tapa ryvettyä.

Hyvää uutta vuotta ja olkoon henkienne taistelu maltillista. ■

Julkaistu: 5.1.2016