Apu

Rock ’n’ rollia koko rahalla



Rock ’n’ rollia koko rahalla

”Näin Bill Haleyn käytävällä ja tartuin häntä kädestä.”
Teksti Vexi Salmi

Oli kesäkuu 1972. Irwin soitti Hampurista ja kertoi, että Bill Haley and his Comets esiintyy seuraavana iltana Bremenissä. Bill Haley oli nuoruutemme esikuva, suurempi kuin Elvis. Rock Around the Clock oli jättänyt meihin kumpaankin lähtemättömän jäljen. Kun olimme lähteneet yksitoista vuotta aikaisemmin Stuttgartiin töihin, matkalaukuissamme oli muutaman vaatekerran lisäksi vain omistamamme Bill Haleyn levyt. Kaikki muut levyt olimme myyneet matkarahoiksi.

Sen kummemmin asiaa pohtimatta päätin lähteä ensimmäisellä koneella Hampuriin. Konsertti oli pakko nähdä. Irwin odotti lentokentällä, josta suhautimme taksilla Hampurin rautatieasemalle ja nousimme ensimmäiseen Bremenin junaan.

Irwin oli hankkinut matkaeväiksi konjakkia ja olutta. Nautimme virvokkeita ja nostatimme mielialaa juttelemalla illan konsertin ainutlaatuisuudesta.

Näimme silmiemme edessä elokuvista tutun lavashow’n, Al Rappan makaamassa selällään kontrabasso sylissään ja Rudy Pompillin töräyttelemässä tenorisaksofoniaan hajareisin hänen ylitseen kumartuneena.

Varasimme huoneen aseman viereisestä hotellista ja lähdimme heti urheiluhallille, vaikka konsertin alkuun oli vielä pari tuntia.

Lippuluukuille oli pitkät jonot. Kaikki Saksan yli-ikäiset lättähatut olivat kerääntyneet konserttipaikan edustalle. Tuntui kuin aika olisi vierähtänyt viisitoista vuotta taaksepäin.

Beatles-muoti oli vaihtunut tötterökampauksiin. Korkoraudat kilisivät katukivetyksellä. Spittarit, olkatoppauksin varustetut nahkapuserot ja lahkeisiin leviävät dongarit täyttivät aukion ja parkkipaikan.

Lämmittely-yhtyeet nostivat jo tunnelmaa, olutpisteissä oli tungosta ja tasaisin välein kohoavat huudot, "Bill Haley, Bill Haley", virittivät puberteetti-ikänsä ohittaneen yleisön riehakkaaseen tilaan.

Sitten se tapahtui. Valot sammuivat ja lavalta kajahtivat Crazy Man Crazyn ensimmäiset tahdit. Bill Haley ilmestyi valokeilaan. Puhuminen oli turhaa. Meteli yltyi äärirajoille. Kolmannen kappaleen jälkeen lensi muutama pullo, sitten pari tuolia, ja mellakka oli valmis. Saksalaiset elivät uudelleen vuoden 1957 tapahtumia, jolloin Bill Haleyn konsertit olivat loppuneet täydelliseen kaaokseen ja sen jälkeen kielletty kokonaan.

Irtaimen viskely kasvoi tappeluiksi. Kaikkea mikä liikkui lyötiin. Irwin luikki pakoon, mutta minä jäin tyhmempänä taistelutantereelle. Ensin tunsin tuolin hajoavan olkapäätäni vasten. Sitten olutpullo osui suuhuni, ja haljenneista huulista valui veri.

Huomasin Bill Haleyn ja orkesterin liukenevan kulisseihin. Ryntäsin esiintymislavan vieressä olevalle ovelle.

Halusin sanoa Bill Haleylle, että olimme tulleet Suomesta saakka kuuntelemaan häntä ja kuinka paljon hänen musiikkinsa oli merkinnyt meille. Työnsin pari pelästynyttä järjestysmiestä sivuun ja pääsin livahtamaan takatiloihin. Näin Bill Haleyn käytävällä ja tartuin häntä kädestä.

Aloin sössöttää huonolla ja juopuneella englannillani suurta sanomaani, kun vahvistuksia saanut järjestyspartio kävi kimppuuni. Ehdin nähdä Haleyn pelonsekaisen ilmeen hänen siirtyessään omien turvamiestensä saattamana pukuhuoneeseen.

Veriset kasvoni ja illan kaaos pelästyttivät suuren sankarini. Sitten lensin varauloskäytävän kautta asvalttipihalle.

Irwin odotti vaurioitta hotellin baarissa. Näin meille oli käynyt ennenkin. Toisella oli mustelmia, toisella ei. Muutama virkistävä olut ja paukku paransivat runneltua oloani.

Pystyin jo nauramaan tapahtuneelle. Olin maistanut rock ’n’ rollia koko rahalla.

Julkaistu: 17.5.2012