Robin Willams on nero, jonka silmistä katsoo lapsi. Ei mikään aivan viaton lapsi, vaan ilkikurinen, räävittömän hauska ja jokseenkin puolustuskyvytön.

Hän on pakkopelle, improvisoinnin mestari, hysteerinen suoltaja, hyperaktiivinen viihdyttäjä, jonka tynnyrimäisestä vartalosta ja kirkaskatseisten vaaleansinisten silmien takaa pulppuaa tyypittely toisensa jälkeen.

Kesken lausetta hän vaihtaa sukupuolta, ikää, maata ja kansalaisuutta, kieli laulaa ja aivot työskentelevät mielettömällä ylikierteellä.

Hän on kuin jumalan luoma komediakone, jossa pitäisi olla kaksi nappulaa, on ja off, mutta on-namiska on viritettynä koko ajan, ainakin niin kauan kuin kiitollista kuulijakuntaa riittää.

Lopulta kuulija alkaa pelätä, että jollei off-nappia pysty pian paikallistamaan, Robin lähtee kieppumaan sellaisella ylinopeudella että sinkoaa katon läpi kuin oikosulun saanut hyrrä.

Mutta ei huolta. Viimeiset kymmenen vuotta Williams on itse tiennyt missä katkaisija on, ja juuri kun kuulija alkaa kouria naurukrampissaan, Williams tyyntyy melkein normaaliksi ja ikään kuin palaa karhumaisen vantteraan ja tiuhan ihokarvaturkin peittämään 42-vuotiaan miehen ihmisasumukseensa. Viimeinen naurunpyrskähdys on silkkaa helpotusta.

Kymmenen vuotta sitten Willams oli nopeasti maineeseen noussut Mork ja lavakoomikkojen kuningas, myös narkomaani, alkoholisti ja naisten kaataja.

Eksyksissä aina siihen yöhön asti, jolloin hänen paras kamunsa John Belushi kuoli yliannostukseen – vain muutamaa tuntia aiemmin Williams oli vetänyt kokaiinia samasta viivasta ystävänsä kanssa. Samoihin aikoihin syntyi myös Robinin ensimmäinen lapsi, nyt 10-vuotias Zachary.

Avioliitto tanssija Valerie Valardin kanssa oli jo tuhon tiellä, mutta muuten Williams otti ja tarttui uuteen elämään. Ja niin me kaikki saimme sittemmin oman elämämme tasoa parantamaan sellaiset elokuvat kuin Garpin maailma, Neukku New Yorkissa, Hyvää huomenta, Vietnam; Kuolleiden runoilijoiden seura ja Fisher King.

Viime aikoina Williams on filosofeerannut, että totta kai hän tunnistaa potevansa esiintymisriippuvuutta, jossa kaksi ihmistä riittää hänelle yleisöksi. Korkea energiataso pysyy huipussaan toisten ihmisten naurulla, mutta enää hän ei tarvitse muuta potkua kuin luovuuden ja naurun täräyttämän.

– Luovuus laukaisee endorfiinin erityksen, ja se heittää pilviin. Muuta pilveä ei tarvita. Seuraavan kerran kun näet Einsteinin kuvan, katso hänen silmiään. Ne sanovat: kuka hitto huumeita tarvitsee, minä keksin juuri suhteellisuusteorian!

Kahdessa viimeisimmässä filmissään Robin Williams on päässyt hyödyntämään nerouttaan paremmin kuin ikinä ennen.

Alkuperäisessä Aladdinsa hän vetää lampun Hengelle niin hengästyttävät pohjat, ettei Vesku Loirin ja muunkielisten jälkiäänittäjien ole muuta tarvinnut kuin yrittää täyttää Williamsin raivaama tila ja riivaama vimma parhaan kykynsä mukaan. Ja Veskultahan löytyy tätä samaa hurjaa hurmosta kuin Robinissakin.

Mrs Doubtfire – isä sisäkkönä -filmissä Williams saa olla nelikymppinen mies ja kuusikymppinen nainen. Lapsistaan avioerossa vieroitettu rakastava isä ja näitä vanhana skottilaisena isoäitityyppinä hoitamaan soluttautuva nanny.

Jonkinlaiseksi Tootsien ja Kramer vastaan Kramerin välimuodoksi filmi on jo määriteltykin. Niistä Dustin Hoffman sai Oscar-ehdokkuuden, mutta nykyään akatemia sortaa komedioita, Williams ei ehdokkuutta saanut.

Williamsin esittämä Daniel-isukki on kuin hän itse, hellä hölösuu, huoleton ja hauska mies, lastensa syvästi rakastama isokasvuinen lapsi, joka tuntee leikin muttei vastuuta. Samoista syistä, joiden takia lapset häntä rakastavat, hän on liian työläs aviomies Mirandalle, jota Sally Field esittää.

– Tällä leffalla on hyvä sydän. Se ei ole pelkästään hauska, vaan se puhuu myös asiasta, joka tuo tuskaa ja tekee kipeää. Se on mahtavaa komediaa, jossa minä pääsen venyttelemään äärirajoille, mutta samalla se käsittelee avioeroa ja lapsia avioerossa, selittää Williams luultavasti Williamsin äänellä.

– Ja on se hätähuuto myös avioero-isien puolesta, jotka saattavat yhdellä tuomarin nuijakopautuksella menettää kaiken. Vaimon, kodin ja lapset. Vielä muutama vuosi sitten isiltä riistettiin tavan mukaan huoltajuus, he kelpasivat vain maksumiehiksi ja viikonloppuviihdykkeeksi.

– Voi olla, että suurin osa tuomareista tyytyisi mieluusti siihen määrään, mutta Danielille, joka on ollut lastensa kanssa jokikinen päivä näiden syntymästä asti, tällainen tuomio on kuoleman tuomio!

– Kaiken hupailun keskellä tämä tarina yrittää kertoa, että niin kauan kun on rakkautta, on olemassa myös yhteisö nimeltä perhe. On erilaisia perheitä, yksinhuoltajaperheitä, kasvatusperheitä, niitä joissa on kaksi äitiä tai kaksi isää, tai miten vain. Mutta jos niissä rakastetaan, ne täyttävät perheen mitat. Sanoi Dan Quayle (Quayle oli George Bush seniorin varapresidentti ja nuoreksi mieheksi äärikonservatiivi) mitä tahansa.

– Quaylen Amerikassa hoettiin perhearvoista, ja niissä kaikissa lähdettiin siitä, että perhe loppuu avioeroon. Perheen mitaksi kelpasi vain kaikki vanha, kunnollinen, puritaaninen, valkoinen ja vakaa. Vaikkei huomattava osa ihmisistä voikaan enää täyttää näitä kelpoisuusmittoja, alkaa Williams kiihtyä.

– Avioliittosysteemissä on nykyisellään jotain mätää. Pitäisi ehkä siirtyä kahden vuoden mittaiseen testikauteen, jonka jälkeen sopimus joko uusitaan tai sitten ei.

Williams alkaa esittää psykiatrisen pappi-tuomarin roolia:

– Otatko tämän miehen toiseksi testikaudeksi, otatko tämän naisen uudeksi koeajaksi, tehkää selkoa siitä mikä on taloudellinen ja rakkaudellinen tilanteenne, puristakaa toinen toistenne kättä sopimuksen vahvistamisen merkiksi ja saapukaa jälleen kahden vuoden kuluttua neuvottelemaan tämä sopimus uusiksi...

– Periodit tarkistettaisiin tasavälein, eikä loppu koskaan olisi niin järkyttävää, yllättävää ja raastavaa. Jos liitosta on lapsia, kyseessä onkin sitten aivan toinen juttu.

– Mutta surullistapa on tämäkin: vaimo reagoi miehen väkivaltaiseen käyttäytymiseen leikkaamalla tältä peniksen irti, heittää sen sitten moottoritien penkalle, missä se hetkeä myöhemmin ryhtyy versomaan herkullisina tanssivina tatteina, alkaa Willams höpöttää.

Kakkosvaihde on heitetty silmään, vartti aikuisuutta saa riittää. Williamsin silmiin syttyy pikkupiru, hyvin samanlainen kuin Mrs Doubtfire -leffan mielipuolisimmin hauskassa kohtauksessa. Se kohtaus sijoittuu ravintolaan, jonka toisella laidalla vietetään Danielin ex-vaimon synttäreitä ja juhlapöydässä istuvat lapset, vaimo ja tämän uusi korea poikaystävä sekä muhevan tukevan sisäkön kuoren alla piilotteleva isä-rouva. Toisessa nurkassa Danielin pitäisi miehenä neuvotella itselleen elämänsä tärkeintä työsopimusta.

Williams koheltaa kahden pöydän, roolin ja sukupuolen välillä. Kohtausta kuvattiin 12 päivää. Sillä periaatteella, että ohjaaja Chris Columbus pisti kameran käyntiin, Williams improvisoi ja vastanäyttelijät yrittävät reagoida siihen mitä päästara kulloinkin peliin heittää.

Lopputulos on tajuton, ja melkein tajuttomaksi päätyi Sally Fieldin uutta poikaystävää esittävä Pierce Brosnankin.

Hän oli mukana kaikki 12 päivää, eikä muista niistä juuri muuta kuin sen, että yritti epätoivoisesti olla nauramatta. Mitä kauemmin kuvaukset jatkuivat, sen räävittömämmäksi täti-Williams muuttui. Mutta koska tekeillä oli lapsille sallittu leffa, löytyvät härskiydet vain erikoisjulkaistulta laserlevyltä, eivät valkokankaalta.

Mrs Doubtfiren tekarit solahtavat yhtäkkiä viinilasiin. Herrasmies Brosnan ryhtyy niitä sieltä kalastamaan ja rouva Doubtfire höpöttää vierellä, että carpe dentem, tartu hampaisiin! Brosnan on tikahtua ja niin myös katsomon puolella jokainen, joka muistaa Kuolleiden runoilijoiden seuran iskulauseen Carpe diem, tartu hetkeen!

Mrs Doubtfire ei ole meikillä ja peruukilla naisellisemmaksi tehty drag queen Robin Williams, vaan hän on kokonaan uusiksi rakennettu ihminen, jonka kuoren sisimmäinen osa on Williamsia.

Williamsin päälle on muotoiltu englantilaista kurinalaisuutta uhkuva päättäväinen ja lempeä, arvokas ja suloinen tomera brittitäti. Kokonaan uudet kasvot, rinnat, selkä, vatsa, takamus, kävelyasento, käsien liikkeet ja ääni. Leffassa tämä onnistuu siksi, että Daniel on imitointiin erikoistunut näyttelijä ja hänen veljensä huipputason naamioitsija.

Sukupuolen ja sukupolven vaihdos kesti joka kerta neljä tuntia. Williams kutsui itseään maailman suurimmaksi kondomiksi, jonka sisällä häntä oli 40 minuutin välein viilennettävä jäähdytyskoneella.

– Mutta lopputulos oli siihen uhratun ajan arvoinen. Pääsin olemaan joku aivan toinen kuin minä itse. En vain minä muka naisena, vaan aivan toisen näköinen ja ikäinen nainen. Vähemmällä muodonmuutoksella olin hyvin vastenmielisen näköinen nainen, en olisi kelvannut edes Crying gamen koe-esiintymiseen!

– Loistavat meikkiartistit rakensivat Mrs Doubtfiren ja sitten minun piti vain asuttaa se, vähän niin kuin nukketeatterissa. Se oli hyvin vapauttavaa, maskin takana on turvassa ja voi leikkiä mitä vain. Ei ole enää oma itsensä. Se on kuin jokaisen näyttelijän päiväuni totena!

– Mutta en minä tiedä millaista on olla nainen. Tiedän mitä on olla naisen kuoren sisällä. Oli ihanaa katsoa itseään peilistä, että minäkö tuolla olen, voi honey, olet – tarkoitan olen – niin lutuinen.

Muutaman kerran Williams pääsi karkuun kuvauspaikalta harmaahapsisena Mrs Doubtfirena ja piipahteli ostoksille.

Hän meni muun muassa san fransiscolaiseen seksikauppaan ja ryhtyi valitsemaan vibraattoreita.

Williams painaa päänsä siveän kainosti alas, kohottaa äänensä ikänaiseksi ja ottaa skottiaksentin käyttöön:

– Voisitteko näyttää tuota tuolla? Oho, onpas se valtava, miksi siinä on kaksi päätä? Oi voi, tuollahan voisi murtaa vaikkapa tiilen, oikea tärypora, hän ihastelee suloisesti ja taputtelee pikkukäsiään vastakkain.

– Miesmyyjä oli aivan kauhuissaan. Kunnes eräs kuvausryhmäläisistä tuli sisään sanomaan, että työt jatkuvat, ja myyjä tunnisti minut, kujertelee Robin.

Hän pajattaa täysin tyynellä naamalla ja iloisen reippaalla puherytmillä sellaisia alatyylin tarinoita ja alapään juttuja, että ensikuulemalla arvelee kuulleensa väärin ja joka tapauksessa ymmärtäneensä väärin. Vasta mankkanauhaa huolellisesti kelatessaan alkaa ymmärtää oikein, ja sensuuri iskee. Tämä on kuitenkin perhelehti.

Willammsilta puuttuu se ritilä ja suodatin, joka aikuisen ihmisen puhetta siivilöi, häneltä purskahtaa kaikki pintaan ja ilmoille kuin luonnonlapselta.

En usko millään, että Tootsie Dustin Hoffman olisi mennyt lyylinä hieromasauvakauppaa hieromaan. Tai että hän ainakaan siitä kertoilisi.

Muutuitko miehenä tämän naisena tai naisessa olemisen kokemuksen takia?

– Se teki jotenkin vastaanottavaisemmaksi ja huomaavaisemmaksi, vakavoituu klovnien kuningas.

– Ensimmäiseksi tajusi sen, miten te naiset pääsette hyvin nopeasti intiimin läheisyyden asteelle toistenne kanssa. Me miehet joudumme ensin käymään läpi kamalan monia rituaalien eri vaiheita. Neurologi Jonathan Miller on sitä mieltä, että ennen kuin miehet pääsevät minkäänasteiseen läheisyyteen toistensa kanssa, heidän on ensin murjottava ronski vitsi toisensa jälkeen, ryystettävä viisi viskiä ja hohotettava. Ja sitten he voivat ikään kuin sivulauseessa sanoa, että vaimoni muuten jätti minut, mutta oletteko kuulleet mitä elefantti sanoi hiirelle hirmumyrskyssä...

– Te naiset taas pystytte ottamaan pääasian käsittelyyn ensimmäistä teekulausta siemaillessanne: mieheni on sika.

– Muuten en kyllä voi väittää niin kauheasti oppineeni tai ymmärtäneeni. Sillä tämä mieshän esittää naista päämääränään aivan muu kuin naisena oleminen, hänen on vain pyrittävä olemaan osasuorituksessaan niin hyvä, että se uppoaa hänen omaan perheeseensäkin.

Entä miten eri tavalla ihmiset kohtelivat sinua kun kävelit ympäriinsä kypsänä naisena?

– Sepä olikin hyvin mielenkiintoista. Silloin kun ihmiset eivät tienneet minun olevan siellä sisällä, he tarjoutuivat taluttelemaan minua kadun yli ja olivat ylipäätään huolestuneita siitä miten pärjään. Joskus kyllä mokasin koko jutun sillä, että lätsähdin istumaan jalat harallaan, tämä tapahtui kun olin oikein väsynyt. Silloin ryhdyin heiluttelemaan helmojani tyttömäisesti ja piipitin, että pitää ottaa vähän tuuletusta tässä kuumuudessa.

Williamsilta lykkii nytkin turkin verran karvaa kaula-aukosta ja hihansuista ja nenän alus versoo tymäkkää viiksijouhta. Miten usein jouduit ajelemaan karvasi?

– Ajelin itseni sileäksi kahdesti viikossa, huokaisee Williams.

– On se kauheaa miten karva tihenee kun sitä ajaa. Sitä paitsi ikä vaikuttaa samaan suuntaan, hän ruikuttaa ja ryhtyy nostelemaan korvista ja nenästä muka tursuavaa kasvustoa sivuun ja murisee, että isi on täällä alla, isi rakastaa sinua!

Isi rakastaa esikoispoikansa Zacharyn lisäksi kahta muuta lastaan, nyt 4-vuotiasta tytärtään Zeldaa ja kahden vuoden vanhaa Cody-poikaa.

He ovat neljännekseltään suomalaisia. Williamsin vaimo Marsha Garces on filippiiniläisen isän ja suomalaisen äidin tytär, kymmenkunta vuotta Robinia nuorempi.

Marsha opiskeli kuvanveistäjäksi ja taidemaalariksi kun hän sattui hakemaan Williamsin perheeseen lastenhoitajaksi. Zachary oli silloin parivuotias. Marsha ja Robin ovat nähneet paljon vaivaa tehdäkseen tiettäväksi, että silloinen rouva Williams oli jo muuttanut uuden miehen luo ennen kuin nannyn ja perheen isän työsuhde muuttui rakkaudeksi.

Mutta tämän taustatekijän takia Mrs Doubtfirea ei leffassa kutsuta lastenhoitajaksi eli nannyksi, vaan house keeperiksi eli taloudenhoitajaksi.

– Marsha on elämäni ankkuri, todellisuuteni lähde. Hän tuntee minut läpikotaisin, tietää kaikki rajoitukseni ja temppuni. Häntä en pysty kusettamaan ja hän on ensimmäisenä sanomassa, että Robin, tuo vitsi on loppuun käytetty ja maistuu mudalta, vaihda nauhaa! ylistää kollektiivinen vävypoikamme.

Marsha on yksi Mrs Doubtfire -filmin tuottajista ja ystävien kuvauksen mukaan Williamsien avioliiton järki ja järjestys, se joka pyörittää taloutta ja lastenhoitoa, bisneksiä ja suunnitelmia.

Perhe asuu San Fransiscon lahdelle katselevassa talossa, Hollywoodissa he eivät ole asuneet koskaan, vaikka heitä nykyään unelmakaupungin voimakaksikoksi kutsutaankin.

Zach, joka selvisi isän arvion mukaan vanhempiensa avioerosta hienosti ja joka rakastaa Mrs Doubtfire -leffaa, asuu isän perheessä joka toisen viikon.

– Ei, eivät lapseni osaa suomea, kun ei Marshakaan enää osaa. Mutta hänen äitinsä – mahtava nainen muuten – puhuu mielellään ja hyvää suomea. Pidän myös valtavasti Marshan isästä.

Williamsin lapsuudenkoti tuskin käy onnellisen kasvualustan esimerkistä. Hänen isänsä oli kopea raataja, jota ainoan lapsen oli puhuteltava Sir-sanalla. Isä oli johtajana autofirmoissa, ja hänen työkomennustensa mukaan perhe muutti kaupungista toiseen.

Äitinsä Robin on määritellyt Christian Dior -scientologiksi, hän oli varakkaan syvän etelän perheen kaunotar, ja sittemmin alkoholisti. Ainoa mukula Robin kehitti mielikuvitusmaailman ja kaverit, joiden kanssa leikkiä kalseassa kodissa. Siitä saivat alkunsa noin 10 000 tyypittelyä, jotka nykyään hänen sisällään majaa pitävät.

Viimeisen vartin ajan Williams on tuntunut melkein tavallisen mukavalta nokkelalta mieheltä. Hän kertoilee olleensa lomalla ja kotona viimeiset kahdeksan kuukautta, leikkineensä lastensa ja tietokoneensa kanssa ja pyöräilleensä paljon.

Edellisen kerran kun tapasin sinut Hook-leffan ja Peter Pan -sukelluksesi jälkeen, kiepuit aivan toisenlaisella nopeudella, melkein pelottavasti.

– Kiitos lääkityksen olen tällä hetkellä aika lähellä normaalia, murjaisee Williams ja alkaa rypistellä hirveitä ilmeitä ja pakkoliikkeitä.

– Olen ollut jo pitkän aikaa ikään kuin töpselistä irti ja lähestyn tavallista. Rooli- ja äänileikkejä teen aina, sillä se on minusta hauskaa ja nautin myös siitä, että toisilla on hauskaa. Onko sinulla hauskaa, kultsi?

– Minä nautin kanssakäymisestä, kysymyksistä ja vastauksista, kuuntelemisesta ja reagoimisesta, vuorovaikutuksesta ja yhteispelistä ihmisten kanssa paljon enemmän kuin valmiista käsikirjoituksesta.

– Pitää kuunnella ja huomioida, imeä ja seurata maailmanmenoa, sitä mikä ihmisiä vaivaa ja mikä heitä kiinnostaa. Muuten en voi olla ihminen enkä koomikko.

– Tämä Lontoo on minulle loppumaton ilonlähde, täällä on niin monta aksenttia ja tyyppiä ihmeteltävänä, kunnon duunaria ja cityn hienohelmoja. Jokainen päivä täällä on juhlaa.

– Sitä paitsi me rakastamme kirjoja, vaimoni ja minä. Täällä on maailman parhaat kirjakaupat ja erityisesti vanhojen kirjojen myymälät. Kirjat ovat hyvin, hyvin seksikkäitä, kuiskaa Williams ja alkaa valmistella seuraavaa kohtausta.

– Menen vanhojen kirjojen kauppaan, aukaisen keltalehtisen kirjan ja se narahtaa kuivakkaasti, iiiiiik, tulee ihanan luvaton ja orgastinen oli. Tämän kanssa haluan olla kahden, peräännyn nurkkaan, oi jättäkää minut Proustini kanssa, hän voihkii ekstaattisesti ja pölypilvi värisee ilmassa kuin siemenet ikään.

Terry Gilliam, joka ohjasi Williamsia sekä Paroni Münchausenin seikkailuissa että loistavassa Fisher Kingissä, on yrittänyt määritellä Williamsin ihanaa hulluutta sanomalla, että se pohjaa suunnattomaan vapauteen ja itseluottamukseen, joiden ansiosta Robin tietää, että jos yksi väännös ei kelpaa, hänellä on tarjolla vielä ainakin kymmenen vaihtoehtoa.

Gilliam myös sanoo Williamsin muuttuvan ilman yleisöä lapseksi, ujoksi ja pehmeäksi, sellaiseksi joka herättää muissa ihmisissä suunnatonta suojelemisen ja holhoamisen tarvetta.

Robin Williamsista näkee, että kaikki ei ole ihan kunnossa tai tavallisesti. Mutta se, mitä on enemmän kuin kellään muulla, korvaa moninkertaisesti sen, mitä on vähemmän. Hän herättää siis suojeluvaistoa ja kunnioitusta, yhtäaikaisesti.

Hänellä ei ole aikuisen suojakerrosta ja kilpeä, ja siksi myös kaikki se hyvä, joka lapsessa on, pääsee tässä miehessä esille.

Mutta onko Robin Williams olemassa kun ovi sulkeutuu?

Tekisi mieli hiipiä takaiin haastatteluhuoneeseen jotta näkisi millainen hän on yksin. Samanlainenko kuin hetki sitten, vai kuin ilokaasusta huokaisten tyhjentynyt vappupallo. Haitariklovni, joka poukkoaa innoissaan esille aina kun laatikon kannen aukaisee?

Teksti Raila Kinnunen (Apu 7/1994)

Kuva Raija Hauta-aho (Robin Williams vuonna 2001)

****

Raila Kinnunen: "Haastattelin Robin Williamsia neljä kertaa"

Oikeastaan on ihme, että Robin Williams jaksoi näin kauan.

Hän oli hurja nero, hurmaava hullu, ylikierroksilla kieppuva propellipäämies, josta ajatteli, että jos hän pysähtyy, propelli lakkaa pyörimästä, aivot eivät saa jäähdytystä ja sitten ne ylikuumanevat, mies sinkoutuu ihan Morkina ulkoavaruuteen tai kärähtää tuohon. Päihteiden väärinkäyttäjä, ihmisten oikeinkäyttäjä, esiintyjä Jumalan armosta ja henkilökohtaisesta pakosta.

Olen haastatellut Williamsia Apuun neljä kertaa, enimmäkseen villillä 1990-luvulla, jolloin Williamsin tähti loisti kirkkaimmin. Pelottava mies, ei siksi, että olisi ollut tyly tai tympeä staran asemassaan, se pelotti, ettei pysy hänen tahdissaan mukana, ettei käsitä, tunnista ja ehdi noukkia yhden lauseen viittä persoonaa: jaaha, tämä on Jack Nicholson, nyt on vuorossa Bill Clinton – taitaa olla Aku Ankan piipahtamassa, tämä on itara juutalainen ja nyt irvailee venäläinen gynekologi – viimemainittu oli Williamsin roolihahmo Yhdeksän kuukautta -filmissä, mutta hän ihastui tyyppiin niin, että tirskautti näytteen aina sopimattoman tilaisuuden tullen.

Hänelle vitsinvääntö ja tilannekomiikka olivat terapiaa ja pakkomielle. Hän oli luonnonlapsi täynnä lämpöä ja vailla aikuisen suodattavaa ritilää, alatyylin juttuja laukova assosiaatioiden ja tiedon mestari, älykkö, lasten ja heikkojen puolustaja. Jokaisessa roolissa – näennäisesti pöhköimmässäkin – piili kipua ja humanismia.

Parhaimmista rooleistaan hän sai Oscar-ehdokkuudet – Hyvää huomenta, Vietnam, Kuolleiden runoilijoiden seura, Fisher King, ainoan Oscarinsa hän sai 1997 Good Will Hunting -elokuvan sivuroolista.

Yllä on Lontoossa vuonna 1994 Mrs Doubtfire -isä sisäkkönä -elokuvan kunniaksi tehty haastattelu. Siinä Williams ylistää kahden nuorimman lapsensa äitiä, silloista vaimoaan – numero kaksi – Marsha Graces Williamsia. Marshan äiti on suomalainen, isä filippiiniläinen. Jossain toisessa haastattelussamme Williams yritti vimmatusti muistaa anoppinsa alkuperäistä sukunimeä, painui häpeästä linkkuun, kun nimi ei tullut mieleen, mutta etunimeä hän hihkui moneen kertaan: Aina, Aina, Aina.

Tuo avioliitto päättyi 21 vuoden jälkeen 2010, leskenrooli jäi Susan Schneiderille. Robin Williams kuoli kotonaan 11.8.2014 vastikään 63 vuotta täytettyään, oman käden kautta. Vieroitushoidot eivät lievittäneet masennusta.

Jokaisella on rakkaimpansa Williamsin filmeistä. Minulle se on Terry Gilliamin ohjaama Fisher King. Siinä Williams on mieleltään pirstoutunut proffa, sittemmin laitapuolen kulkija, erakko, jonka tie ja kohtalo kietoutuvat yhteen korskean kyynisen ja itsetuhoisen radiojulkkiksen kanssa, sen roolin elää Jeff Bridges.

Leffan loppukuvissa nämä herrat pötköttävät alastomina New Yorkin keskuspuiston nurmikolla yön pimeydessä, tiirailevat taivaan tuhansia tähtiä ja puhuvat viisaita ja ihan päättömiä.