Missä laiva, siellä Risto – Osittain halvaantunut vanha merimies kuvaa yhä laivoja ja muistelee elämäänsä merillä

Risto Kauppila on pysäköinyt päivittäiseen tapaansa autonsa kahvilan eteen ja soittanut tilauksen. Kohta myyjä käy tuomassa eväät kanta-asiakkaalle. Riston, 68, suosikkieväs on lohileipä. Hän asettaa sen kojelaudalle kera kahvimukin. Leipä ja kahvi on haettu rannassa sijaitsevasta kalakahvilasta.

– Lähden liikkeelle yleensä puolen päivän maissa ja haen ensin eväät. Palaan kotiin iltakuudelta, joskus venyy seitsemäänkin. Riippuu laivoista, mies toteaa.

Harmaahapsinen mies rattinsa takana on monelle kotkalaiselle tuttu. Sitä eivät kaikki tiedä, että hänen vasen puolensa on lähes täysin halvaantunut. Laivojen kuvaus sujuu yhdellä kädellä näppärän digikameran avulla.

Risto Kauppila on kiertänyt viimeiset 10 vuotta joka päivä Kotkan rantoja ja kuvannut laivoja. Aina puolen päivän jälkeen Risto lähtee ”töihin”. Siitä työstä näkyvätkin komeat jäljet hänen Facebook-albumeissaan. Siellä on tuhansia kuvia laivoista. Kojelaudalla on radio, josta voi kuunnella VTS- eli alusliikennepalvelun lähetystä.

– Kun Haminasta lähtee laiva, sieltä ilmoitetaan laivan nimi ja reitti. Jos reitti kulkee Ruotsinsalmen kautta, niin tiedän, että se näkyy 45 minuutin kuluttua. Olen valmiina aallonmurtajalla kameran kanssa.

Laivat, satama- ja luotsauslistat ovat Ristolle tuttuja. Hän kiertää yleensä saman reitin päivän aikana. Eväspaikkakin on aina sama. Hän nauttii leivän ja ”merikahvit” ravintola venerannalla Meriniemen vieressä.

Se häntä harmittaa, ettei Suomen suurimpaan vientisatamaan pääse enää noin vaan. HaminaKotkan satama Mussalossa on suljettujen porttien takana.

– Muutamasta paikasta Mussalon rannoilla näkee kuitenkin, kun laivat tulevat satamaan. Pitää vaan mennä oikeaan aikaan.

Tästä se Riston ”työpäivä” taas lähtee. Koskaan ei tiedä etukäteen, millainen paatti ulapalle vielä ilmestyy.

Finnlines näkyvissä!

Risto Kauppila syntyi Virojoella. Lapsuudessaan hän asui eri paikoissa Kymenlaaksoa, kunnes perhe muutti vakituisesti Kotkaan Riston ollessa neljäntoista. Oppikoulu ei pojalle maistunut, joten hän meni samaiseen ammattikouluun, missä isäkin oli opettajana.

Risto haaveili merikapteenin ammatista, mutta hän on täysin värisokea. Hänellä ei olisi ollut mitään mahdollisuutta työskennellä laivan kannella.

– Alas konehuoneeseen en halunnut, koska sieltä ei nähnyt ulos. Laivakeittiö tuntui sopivalta työpaikalta; ruuanlaitto kiinnosti, ja sieltä näki ikkunoista ulos. Niinpä kävin keittäjälinjan ja pääsin merelle kokiksi.

Merelle houkutteli sama syy, mikä useita muitakin kotkalaispoikia.

– Halusin vaan nähdä maailmaa. Ja kyllä näinkin, Etelä-Amerikkaa myöten. Ensimmäinen laivani oli Effoa-varustamon Virgo. Se seilasi hakemaan appelsiineja Israelista ja viiniä muun muassa Espanjasta ja Kreikasta.

Satamissa Risto kävi oluella ja katsomassa nähtävyyksiä. Historia on aina kiinnostanut, joten museoita hän tutki mielellään. Naisissa käyminen ei ollut hänen juttunsa, mies hymähtää.

Myöhemmin Risto seilasi vielä neljässä laivassa. Hän viihtyi niissä hyvin. Kokin työssä oli oma rauha, eikä ollut ketään päällepäsmäriä. Joskus hän sai pienen kosketuksen nuoruuden haaveammattiinkin.

– Sain tuurata kipparia niin, että hän pääsi aamupalalle. Laivahan kulki automaattiohjauksella, tähystelin vaan ettei kukaan jää alle, Risto muistelee.

Päivän paras hetki laivalla tulee usein Ristolla illansuussa mieleen.

Se oli silloin, kun Risto siivosi jo päivän töistä uupuneena keittiön kuntoon. Sitten hän haki kylmän oluen ja meni kannelle lastilaatikolle istumaan. Hän korkkasi oluen ja tuijotti merelle. Se oli hieno päätös työpäivälle.

Risto tuumaa, että hän tulisi seinähulluksi ilman autoa ja kameraa. Terävä katse tähyää merta 6–7 tuntia päivässä. Risto kuvaa kymmenkunta laivaa päässä. Nettialbumissa on tuhansia laivakuvia.

Merikahvit on haettu rantakahvilasta ja hedelmä tuotu kotoa.

Maihin viimeisestä laivastaan Tainiosta Risto jäi vuonna 1982. Hän oli viihtynyt merillä kuusi vuotta. Kokin työssään hän oli valmistanut aikaisen aamupalan lisäksi laivan miehistölle kaksi lämmintä ruokaa ja keittänyt päiväkahvit. Työpäivät saattoivat helposti venyä kuusitoistatuntisiksi. Hän alkoi miettiä, että leivän saattaisi saada helpommallakin. Niinpä Risto jäi maihin ja alkoi ajaa rekkaa. Pian hän tapasi tulevan vaimonsa Tanjan. Perheeseen syntyi kaksi tytärtä, Jetta ja Eeva.

– Meikäläisen elämäntyyli ei sopinut parisuhteeseen. Olin paljon poissa kotoa työn takia. Kun kotiuduin, heitin työvaatteet likapyykkiin ja lähdin pyörimään kaupungille.

Ero oli jo vireillä vuonna 2010, jolloin elämä käänsi Ristolle uuden, ikävämmän sivun. Hän laitteli kotona puita takan eteen, kun olo muuttui yhtäkkiä kummalliseksi, tuli kylmä hiki.

– Seuraavaksi huomasin, että vasemmalta puolelta hävisi tunto kokonaan. Muuta en muistakaan seuraavan puolen vuoden ajalta.

Ristolla todettiin laaja-alainen aivoverenvuoto. Hän oli puoli vuotta sairaalassa. Aluksi olivat pois sekä näkö- että kuuloaistit. Vähitellen ne palasivat, ja mies pääsi kuntoutukseen. Hänelle myönnettiin sairauseläke.

– Lääkäri varoitteli, että voi tulla masennus. Sanoin, että tulkoon vaan, pidän ovet auki. Harva asia minua masentaa. Luulen että ne merimiesvuodet auttoivat paljon elämänasenteeseen, maailmankatsomus avartui.

Auto asemissa laiturilla. Laivat saavat tulla!

Siellähän tuo nyt on!

Tanjan kanssa Risto oli hankkinut vanhan omakotitalon Kotkan Metsolasta. Avioeron jälkeen hän jäi siihen asumaan. Jetta-tytär lupautui omaishoitajaksi ja muutti takaisin lapsuudenkotinsa yläkertaan.

Jetta ehti toimia kahdeksan vuotta isänsä omaishoitajana. Hän kuoli 32-vuotiaana äkilliseen sairauskohtaukseen.

– En pysty vieläkään käsittelemään koko aihetta, enkä puhumaan siitä, sanoo Risto vedet silmissä.

Mutta elämän on jatkuttava. Välit entiseen vaimoon ovat onneksi pysyneet hyvinä, ja toinen tytär perheineen asuu muutaman kilometrin päässä. Mirja-sisko ja naapurit auttelevat tarvittaessa.

Aamuisin miestä käydään auttamassa kotisairaanhoidosta, ja joka arkipäivä tulee avustaja pariksi tunniksi. Hän käy ostoksilla, tiskaa ja auttaa pukeutumisessa.

Viime joulukuussa tuli uusi takaisku: Risto oli illalla siirtymässä pyörätuolista sänkyyn, kun hallitsematon vasen jalka teki tepposet. Hän putosi lattialle ja lonkka murtui. Onneksi rannekkeella pystyi soittamaan apua.

– Lonkka parani pikkuhiljaa, vähän se vihoittelee välillä.

Riston vasen puoli on muuten toimintakyvytön, mutta jalka pelaa sen verran, että hän pystyy kävelemään. Häneltä otettiin ajokortti pois. Mies pähkäili, että pystyyhän hän ajamaan, kun autossa on automaattivaihteet.

– Menin kysymään poliisilta, enkö saisi korttia takaisin. Se onnistui, vain rekkakortista jouduin luopumaan.

Auto on Ristolle kaikki kaikessa. Ilman sitä hän olisi vankina sisällä. Pari kertaa hänelle on käynyt halvaantumisen jälkeen joku haveri, muttei mitään kohtalokasta.

– Ilman autoa minusta olisi tullut ajat sitten seinähullu, se on varmaa.

Mies, kamera ja meri.

Kuntoutuksen ansiosta Risto pääsee nykyisin siirtymään ilman pyörätuolia kotiovelta autoon. Hänellä on haaveena, että voisi muuttaa omakotitalosta Kotkan rannoilla olevaan korkeaan kerrostaloon.

– Asunnosta pääsisi hissillä suoraan autotalliin. Ja ikkunoista voisi kirkkaalla säällä nähdä Suursaareen.

Juuri muusta Risto ei haaveile. Iltaisin televisiosta tulee usein historiallisia dokumentteja. Kirjahyllyssä on kirjoja, joihin voi palata aina uudestaan. Talossa on sähkölämmitys, mutta Risto sytyttää usein takkaan tulen. Siinä voi paistaa vaikka makkarat ilta-ateriaksi.

– Kunhan nyt menisi näinkin, päivä kerrallaan. Veneestä haaveilin, mutta en enää. En pääsisi siihen.

Risto kuvaa keskimäärin 10 laivaa päivässä. Oletko kuvannut viime aikoina mieleen jääneitä laivoja?

Mies pohtii hetken.

– Nämä Finnlinesin kolme uutta ekolaivaa ovat aika erikoisia. Ne ovat hybridiroro-aluksia, nollapäästöisiä vehkeitä, kuin isoja laatikoita. Ne eivät mielestäni ole enää lainkaan laivan näköisiä.

Uudet hybridiroro-alukset ovat Riston silmiin sellaisia, jotka eivät oikein ole enää laivan näköisiäkään. Tänään sellaisia ei Kotkassa näy. Hienoimpia laivoja kuvaajan mielestä ovat vanhan ajan pientonnistoon kuuluvat laivat. Yksi tällaisista on Akitrans, jossa Risto työskenteli, ja omistikin osan.

Ristolla on Kotkassa vielä monta tuttavaa, joiden kanssa hän voi jakaa muistoja 1970- ja 80-luvun laivaelämästä. Siihen aikaan oltiin monta päivää satamassa, koska kaikkea ei tehty vielä koneellisesti.

– Nykyisin on miehitys vedetty minimiin, ja satamassa saatetaan käydä päivässä. Ja täytyy myöntää, että ennen ryypättiin paljon enemmän. Nythän on nollatoleranssi, mikä on tietysti ihan oikein.

Risto muistaa, miten sai kerran hyvän kalasaaliin. Laiva purjehti Itämerellä, ja tanskalainen troolari tuli kalalastissa vastaan. Kokin teki mieli laittaa tuoreesta kalasta ruokaa, ja hän pyysi kipparia välittämään ostopyynnön troolariin.

– Sieltä kieltäydyttiin myymästä kaloja. Hain alhaalta ison pullon kirkasta viinaa ja nostin sen ilmaan. Mies katsoi troolarista kiikarilla, ja kohta alkoi vauhti kiihtyä meitä kohti. Saimme 19 kiloa kalaa!

Miehen tärkein tavara on digikamera. Ristolla oli aiemmin isompi järjestelmäkamera, mutta sitä oli vaikea käyttää yhdellä kädellä.

Olemme tehneet haastattelua merimuseo Vellamossa Kotkan entisessä kantasatamassa. Laituria vasten loiskuvat matalat aallot näyttävät hieman alakuloisilta.

– Joku vietti minulla on merelle edelleen. Kaukokaipuuksikin sitä sanotaan. Meren katsomisesta tulee rauhallinen olo. Päivittäin pitää päästä rannalle ja seurata laivojen menoa, se on niin mielenkiintoista. Voihan sitä kutsua pöljäksi harrastukseksikin, hörähtää Risto ja tähyilee aaltoja.

Joskus on väitetty, että merimiesten silmät muuttuvat veden värisiksi sen seurauksena, että he aina tuijottavat merelle.

Kun Ristoa katsoo tarkkaan silmiin, näinhän se on. Niissä heijastuu meri ja rakkaus laivoihin – ja äärettömään vapauteen.