Risto Isomäki: ”Ilmastokriisin kieltäjien kanssa ei kannata tuhlata aikaa”
Tietokirjailija Risto Isomäen uusin ilmastoteos ei lähde uhkakuvista, kieltämisestä, vastuunsiirrosta ja kitinästä, vaan mahdollisuuksista. Eli siitä, kuinka juuri Suomen kaltaisilla mailla on realistiset mahdollisuudet torjua ilmastokriisiä – ja vielä hyötyä siitä.
Risto Isomäen Miten Suomi pysäyttää ilmastonmuutoksen (Into) on ajankohtainen, asiantunteva ja hauskakin tietokirja siitä, miksi Suomen ei kannata työntää päätä pensaaseen ilmastokriisissä ja väittää, ettei näin pienen maan toimilla ole vaikutusta mihinkään.
- Olen ollut ilmastonmuutoksen ratkaisukeinojen kanssa eri tavoin tekemisissä 1980-luvulta lähtien ja yrittänyt jatkuvasti päivittää tietojani keskeisimmistä osa-alueista. Kirja sai alkunsa, kun Suomessa kävi lokakuussa 2018 Intian tiede- ja teknologiaministeriön ja Tara60-verkoston edustajia aurinkoenergiajärjestön kokouksessa.
- Kun selvitin vierailua varten, keitä kaikkia intialaisten kannattaisi Suomessa tavata, vastaan tuli paljon enemmän erilaisia aidosti tärkeitä projekteja kuin olin osannut kuvitella. Ymmärsin, että suomalaisilla yliopistoilla ja firmoilla oli jo valmiita tai lähes valmiita teknisiä ratkaisuja tarjolla ilmastonmuutoksen suuriin osaongelmiin, Isomäki taustoittaa.
Tiivistettynä kirjan viesti on, että päästöjen vähentäminen ei ole välttämättä taakka, vaan taloudellinen mahdollisuus. Esimerkiksi Yhdysvalloissa monet yritykset ja osavaltiot ovat tarttuneet asiaan ja edistäneet sitä piittaamatta Donald Trumpin hallinnon penseydestä.
Tunnetuin esimerkki suunnanmuutoksesta lienee autoteollisuus. Autojätti toisensa jälkeen on ilmoittanut satsaavansa sähköautoihin ja aloittanut käytännön tuotannon sekä kehitystyön. Yksi ratkaiseva sysäys oli se, kun kasvava markkina-alue Kiina ilmoitti siirtyvänsä polttomoottoreista sähköön.
Isomäen mukaan Suomellakin on tuhannen taalan paikka satsata sähköautoklusteriin, mutta ei niinkään litiumakkutuotannolla, josta muun muassa valtiovarainministeri Mika Lintilä (kesk.) on intoillut.
Espoon Otaniemessä Broadbit Batteries kehittää litiumakkujen korvaajaksi natrium- eli suola-akkua, jonka raaka-aineita saa helposti ja halvalla. Natriumakun hinta kilowattituntia kohti on yrityksen mukaan nyt kolmannes litiumakun hinnasta, mutta latauskertojen määrä on huomattavan rajallinen eikä akku ole asiantuntijoiden mukaan läheskään valmis massatuotantoon.
- Suomalaisen natriumakun kehittely loppuun asti vaatii resursseja, aikaa ja innovaatioita. Jos valtio keskittyy litiumakkujen tuotantoon luodakseen kotimaisia kaivosalan työpaikkoja, se on lyhytaikaisen johtajuuden tie, Isomäki sanoo.
Litiumin ongelma on saatavuus ja saastuttavuus. Kaivostoiminnan haitat ovat Suomessa muutenkin pinnalla, eikä uusi, tiukempi kaivoslaki tule vielä hetkeen voimaan. Muun muassa Heinäveden kaivoshanke pysähtyi asukkaiden ja alueen matkailu- ja muiden yritysten laajaan vastustukseen; lyhyen aikavälin mahdollisten hyötyjen ei katsottu korvaavan pitkän aikavälin ympäristö- ja muita haittoja.
Muita suomalaisia ratkaisuja ilmastokriisin torjuntaan ovat Isomäen mukaan esimerkiksi autojen koreissa käytettävien puupohjaisten hiilikuitujen, puuhun perustuvien vaatekuitujen ja eläinperäisiä tuotteita korvaavien elintarvikkeiden kehittäminen. Kahdessa ensimmäisessä 700 vuotta vanha metsäjätti Stora Enso on jo nyt melko pitkällä, joskin uusien tuotteiden osuus yhtiön 10 miljardin liikevaihdosta on vasta seitsemän prosenttia.
- Aalto-yliopistossa kehitetyistä, perovskiitista tehdyistä aurinkokennoista voi tulla maailmanlaajuisesti iso asia. Suuria mahdollisuuksia sisältyy myös erilaisten uusien hiilen varastointi- ja poistomenetelmien kehittämiseen sekä trooppisten maiden rakennusten kevyeen lämpöeristämiseen, talojen ilmastoinnin ja jäähdytyksen vaatiman energiankulutuksen pienentämiseksi, Isomäki linjaa suomalaisinnovaatioita.
Kenen johdolla eteenpäin?
Suomessa on kuultu ilmastokriisin torjumista puoltavia puheenvuoroja yllättäviksikin mielletyiltä tahoilta, kuten Elinkeinoelämän keskusliitolta. Risto Isomäen mukaan bisnesmaailman toiminta on tärkeää, mutta myös valtiovallan tulisi ymmärtää tukea oikeiden teknologioiden kehittämistä, tuotteistamista ja vientiä.
- Viime aikoina ilmastonmuutoksen torjunta on ollut enemmän yhtiö- kuin hallitusvetoista. Suomenkin valtion ylätasolla on silti yhä ratkaiseva rooli monessa asiassa. Niillä alueilla, joilla tekniikoita ei vielä ole kehitetty loppuun, yhteistyö valtioiden kanssa voi nopeuttaa kehitystä ainakin vuosikymmenellä. Lisäksi näyttää olevan muutamia sektoreita, joilla hallituksien täytyy pakottaa liike-elämä siirtymään lainsäädännön kautta ilmastoystävällisempiä toimintatapoja kohden, Isomäki muotoilee.
Yleisilmapiiri ilmastokriisin ympärillä on luku sinänsä. Eli pahemmin kärjistämättä: missä vaiheessa ratkaisukeskeisistä, pragmaattisista ja teknologiainnovaatioista ylpeistä suomalaisista tuli kitiseviä ukkoja ja akkoja, joiden mielestä mitään ei saa eikä tarvitse tehdä ja ongelmien kieltäminen jotenkin poistaa ne?
- Ilmastopolitiikka koko EU:n sisällä on ajautunut riitelyksi siitä, kenen pitää tehdä mitäkin. Ilmastonmuutoksen kieltämisestä on tullut osa monien EU:ta vastustavien puolueiden identiteettiä, samoin kuin Yhdysvalloissa. Kun joissain jäsenmaissa on vallassa ilmastonmuutoksen kieltänyt puolue ja joissain ei, päästöjen vähentäminen alkaa näyttäytyä taakkana eikä suurena mahdollisuutena. Ei ole helppo käynnistää suuria, yhteisiä kansallisia projekteja, kun osa ihmisistä on yhä katkerampia ja vihamielisempiä ja keskittyy vain ongelmiin, Isomäki sanoo.
Mitä globaaliin vastuuseen ja kehittyviin maihin tulee, Isomäki muistuttaa, että Suomi on jo pidempään painottanut esimerkiksi Afrikan kehitysaputyössä metsänhoitoa, maisemien ennallistamista ja ilmastoystävällisempiä ruohonjuuritason maataloushankkeita. Niidenkin rahoitusta on tosin ajettu viime vuosina alas ja pitkän tähtäimen toimia on jouduttu keskeyttämään.
”Olen toiveikkaampi kuin 2000-luvun alussa”
Kun Risto Isomäki julkaisi vuonna 2005 kiitetyn ja Finlandia-ehdokkaanakin olleen romaaninsa Sarasvatin hiekkaa (Tammi), noin vuoteen 2020 sijoittuvaa ekologista trilleriä kutsuttiin dystopiaksi.
Mitä kirjailija ajattelee aiheesta ja kirjasta nyt?
- 2000-luvun alussa maapallon kaikki kolme mannerjäätikköä alkoivat ensi kerran sulaa uuden jään muodostumisvauhtia nopeammin. Grönlannin sulamisvauhdin raportoitiin kolminkertaistuneen viidessä vuodessa. Tilanne näytti todella synkältä, koska myös vuoristojäätiköt ja merijäät hupenivat paljon kovemmalla vauhdilla kuin tutkijat olivat vain hetkeä aiemmin ennustaneet. Lisäksi ilmastonmuutoksen torjuntaan liittyvät toimet polkivat lähes paikoillaan ja hiilipäästöjen kasvuvauhti oli noussut yhdestä kolmeen prosenttiin, Isomäki muistuttaa.
- Kirjoittaminen oli siis myös eräänlaista surutyötä. Nyt näen tilanteen paljon toiveikkaimmin silmin. Meillä on käytettävissämme ratkaisevasti laajempi valikoima ilmastonmuutosta hillitseviä teknisiä ratkaisuja, ja useimpien maiden hallitukset ovat lähteneet tosissaan torjumaan kriisiä.
Kirjailija korostaa, ettei ilmastokriisin kieltäjien ja toimien jarruttajien kanssa väittelyyn kannata hukata aikaa. Kyse kun ei ole siitä, että tarvittaisiin lisää tietoa ja valistusta.
- Suurin osa ihmisistä on ymmärtänyt, mistä on kysymys. Ne, jotka eivät halua ymmärtää, eivät muuta mieltään, vaikka uhkakuvista puhuttaisiin miten paljon. Kyse ei ole enää pitkään aikaan ollut tiedon puutteesta, vaan monimutkaisista psykososiaalisista, yhteiskunnallisista ja kulttuurisista tekijöistä. Olemme nyt tilanteessa, jossa pitäisi saada päälle niin sanottu tekemisen meininki - ja silloin ongelman lähestyminen mahdollisuuksien eikä uhkakuvien kautta toimii paremmin.
