Suomen pisin silta Raippaluodossa on kilometrin mittainen portti erikoiseen maailmaan, jossa uusia saaria nousee lakkaamatta, veneväylät mataloituvat ja merenlahdet – kuten ajan myötä koko Perämeri – muuttuvat järviksi.
Merenkurkun saaristosta tuli kesällä 2006 Suomen ensimmäinen Unescon luonnonperintökohde. ”Matala rannikko” on laajennus Ruotsin ”korkean rannikon” eli Höga Kustenin maailmanperintökohteeseen, jonka Unesco hyväksyi kuusi vuotta aiemmin. Yhdessä ne ovat yli 3 400 neliökilometrin kokonaisuus, joka elää kaiken aikaa.
Naapurukset ovat kuin yö ja päivä: Suomen puoli matalaa moreenisaaristoa, Ruotsin puoli jyrkkää kalliota ja syvää vettä.
– 2 000 vuotta sitten tämä oli pelkkää merta, mutta 2 000 vuoden kuluttua Ruotsiin pääsee kävellen, sanoo Kenth Nedergård, Merenkurkun maailmanperintöyhdistyksen toiminnanjohtaja.
– Jos asuu täällä, voi yhden sukupolven aikana huomata, miten maa muuttuu. Siinä, missä lapsena käytiin uimassa, ei enää pääse veden äärelle, siinä on peltoja ja metsiä.
Tervattu, 20-metrinen Saltkaret Björkön saarella avaa vaikuttavan näköalan kohoavan maan ytimeen, moreeneille, ja toimii myös oivana lintutornina.
Alavilla mailla ollaan. Matalan moreenisaariston korkein kohta on noin 20 metriä merenpinnasta. Tie kulkee kuin aalloilla moreenien yli.
Nousemme kolme vuotta sitten pystytettyyn, tummaksi tervattuun näköalatorniin Svedjehamnissa, Björköbyn kalastajakylässä, 40 kilometriä Vaasasta luoteeseen.
Vasemmalla kimaltelee makea vesi ja tässä välissä puolisuolainen. Oikealla mennään jo Perämeren suolaiseen meriveteen.
Ja kaiken keskellä nuo hämmästyttävät moreenivallit, jäätikön liikkeistä syntyneet kivikkoiset ja pikkuhiljaa metsittyneet, samansuuntaiset De Geer -selänteet. Siellä sitä uutta maata lakkaamatta merestä kohoaa.
– Geologien kartta- ja maastotutkimusten perusteella koko maailmanperintöalue saa sata hehtaaria uutta maata joka vuosi eli semmoiset 150 jalkapallokentän pinta-alaa. Se tarkoittaa, että pieniä kivikoita kasvaa saariksi ja ne taas yhteen, sanoo luontopedagogi ja -opas Vesa Heinonen.
– Samalla siirrytään kohti länttä. Tätä vauhtia 2 000 vuoden kuluttua Valassaarille ja sieltä Ruotsiin muodostuu maasilta ja Perämerestä tulee Euroopan suurin sisäjärvi, nelisensataa kilometriä pituutta ja parisataa kilometriä leveyttä parhaimmillaan.
Maankohoaminen on voimakkainta maailmassa, ja siksi se maailmaa kiinnostaa.
– Kun Vaasan lentoaseman ensimmäinen kiitorata valmistui vuonna 1938, se loppui kuivuvaan merenlahteen eli fladaan. Tänä päivänä pitää tulla 4,5 kilometriä ulospäin ennen kuin löytyy avointa vettä. Se on aika huikea muutos 80 vuodessa, Heinonen sanoo.
Maan kohotessa moreeneina merestä syntyy uutta rantaa sekä saaristoa, joka ajan mittaan kiinnittyy mantereeseen. Maailmanperintöalue saa joka vuosi 150 jalkapallokentällistä uutta maata.
Ollaan vanhalla alueella. Eroosio on kuluttanut Merenkurkun kallioperää viimeiset 1,7 miljardia vuotta.
Viimeisen jääkauden valtaisa, jopa kolmekilometrinen mannerjää painoi maankamaraa kilometrin verran lommolle. Kun jää 10 000 vuotta sitten väistyi, maa alkoi nousta nopeasti, jopa 15 senttiä vuodessa. Nyt vauhti on tasaantunut noin 8,5 milliin vuodessa.
Jääkausi synnytti Merenkurkun saariston monimuotoiset ihmeet, kuten De Geer –moreenit, kookkaammat Rogen-moreenit, pisaramaiset drumliinit ja pitkät flutingselänteet.
Moreenirinne katkaisee entisen merenlahden irti merestä. Mereen valuu makeaa vettä ympäröivältä alueelta. Keväällä laskupuron varressa käy iloinen kuhina, kun tuhannet kutukalat saapuvat.
– Vettä on 5–10 senttiä, mutta välillä siellä tulee vajaan metrin kokoisia haukia kuin torpedoja ylös. Ne tietävät, että siellä on merikotkia, kurkia, supikoiria ja ihmisiä, ja yrittävät mahdollisimman nopeasti päästä ohi, Heinonen sanoo.
Ylämaan karja on putsannut moreenirinteitä.
– Tämä kunta oli viimeinen, jossa oli vapaa laidunnus. Lehmät ja hevoset kulkivat pääsaaressa, ja saarille vietiin lampaita. Saarilla on vieläkin vajaat 900 lammasta.
Valassaarten majakka saariston ulkoreunalla on on Eiffel-suunnittelijoiden piirtämä.
Stefan Rönn käynnistää veneensä ja työntää sen irti laiturista. Moreenin lomassa puikkiva väylä on kapea ja matala, mutta Rönn tuntee sen.
Lapintiira tutkii meren ravintotilannetta. Heinonen ei voi ymmärtää sen navigaattoria: se lentää 40 000 kilometrin lenkin Etelämantereelle, palaa toista reittiä – ja pesii samaan paikkaan, mistä lähti!
Kyhmyjoutsen uittaa poikasiaan vedestä nousevien kivien lomassa. Tuolla näkyy joutsenen pesäkin.
Kaikki näkemämme maa oli kerran meren alla. Läheisen hiekkarannan on kasvillisuus jo aikaa sitten vallannut.
– Vielä 1985, kun Folkhälsan järjesti kesäisin uimakouluja, biitsiä oli hieman jäljellä. Nyt matalassa vedessä on järviruokoa, sitten tulee pensasvyöhyke, tyrniä ja katajaa, ja niiden joukkoon leppää, koivua ja pihlajaa. Ja pikkuhiljaa leviää kuusi, joka on mäntyä nopeampi valloittaja, Heinonen sanoo.
Maailmanperintöalueella on noin 5 600 saarta. Rantakilometrejä on yli 2 400, kuten on saarilla asukkaita.
– Tämä on biologeille mielenkiintoinen paikka, koska merenpohjasta nousee neitseellistä maata. Voi seurata, mitä eläimiä se tuo mukanaan ja miten kasvillisuuspeite lähtee kehittymään. Uusia lajeja on tullut vähemmän, mutta joitain kotoperäisiä rantakasveja, kuten pohjanlahdenlauhaa, ei löydy muualta maasta, Heinonen sanoo.
Maan kohoaminen tekee saaristosta nuoren. Vielä ajanlaskun alussa suurin osa siitä oli veden alla. Esihistoriallisia ihmisten jälkiä ei siksi ole, mutta historiallisen ajan kalastajat ja hylkeenpyytäjät ovat sinne merkkinsä jättäneet – tuulensuojia ulkoluodoilla, hirsisiä kalasaunoja 1600-luvulta asti.
Taivaanrannassa, saariston ulkolaidalla, häämöttää Valassaarten punainen, 36-metrinen rautamajakka. Siinä on Eiffel-tornin sävyjä, eikä syyttä – sen ovat piirtäneet saman insinööritoimiston suunnittelijat vuonna 1886.
– Majakan palat tehtiin Ranskassa valmiiksi ja tuotiin laivalla Äbbskärin rantaan. Ohjeissa kehotettiin poistamaan pintakivikko, mutta kun moreenirinnettä kaivettiin, 15 metrin syvyydessä tuli merivesi vastaan, Heinonen kertoo.
– Paikalliset neuvoivat seuraavaan saareen. Käsipelin rakennettiin kolme metriä leveä tie kivikoiden läpi. Painavat majakan osat kiskottiin pyöreiden tukkien ja rullien päällä tänne. Siihen meni yksi vuosi, ja vasta sitten majakka voitiin rakentaa.
Majakan juurella nauttii eväitään nuori mies, joka on tutkimassa lepakoiden lentoreittejä Suomen ja Ruotsin välillä.
Pääskyt lentävät levottomina tyhjillään olevan majakanvartijoiden talon nurkilla. Täällä olivat asunnot, leivintupa, liiteri, aitat ja sauna. Kolme majakanvartijaa ja majakkamestari tulivat keväisin vuoden muonat mukanaan.
Lapin punahongasta veistetyssä päärakennuksessa on vielä toistaiseksi Björkön venekerhon ja Metsähallituksen tilat. Tykki pihasta on jo viety pois.
– Sumuaikoina se laukaistiin 15 minuutin välein, Ruotsin puolella 20 minuutin välein. Laukauksista merenkävijä tiesi, minkä majakan kohdalla ollaan. Sumua saattoi kestää kolmekin päivää. Silloin ei paljon nukuttu, sillä jyskeen piti kuulua 30 kilometrin päähän.
Miehitettyjen majakoiden aikakausi päättyi 1960-luvulla, kun majakkoja alettiin automatisoida ja luotsipaikat yhdistettiin suuremmiksi yksiköiksi.
Björköbyläiset rauhoittivat Valassaaret lintujensuojelualueeksi jo vuonna 1948. Se on sittemmin kasvanut Valassaarten-Björkögrundetin luonnonsuojelualueeksi – 600 hehtaaria maata, yli 17 000 hehtaaria vettä.
– Kyläläiset ovat olleet kaukaa viisaita. Kaikki saaret ja rannat omistaa jakokunta, eikä niitä ole myyty huvilatontteina ulkopuolisille. Raippaluodossa on kolmisentuhatta kesämökkiä, Heinonen sanoo.
Raippaluodon sillan päähän on täältä 35 kilometriä, Ruotsiin enää 25.
Aurinko kilottaa kirkkaalle selälle. Tukkasotkaparvi lehahtaa lentoon. Ruokki räpsyttää siipiään kiertäessään merenpintaa. Aurinko lämmittää luotoja, joissa haahkat pesivät.
Ihmisiä ensimmäisillä luodoilla on asunut jo 1500-luvulta lähtien. Sittemmin meren poikki on kulkenut hylkeenpyytäjiä, postinkuljettajia, venäläissotilaita, Saksassa koulutettuja jääkäreitä, salakuljettajia, sotatarvikerekkoja ja lopulta autolauttoja.
Suomen sodan (1808–1809) aikana venäläiskenraali Barclay de Tolly marssitti sotamiehiään Merenkurkun jäällä Uumajaa valtaamaan. Retken tuloksista kertoo kenraalin myöhempi äyskähdys, ettei meren yli johtavaa reittiä ole tarpeen merkitä, koska ”minä olen sen jo tehnyt sotilaitteni ruumiilla”.
– Kesävaatteisia ukrainalaisia ratsusotilaita menehtyi 15 asteen pakkasessa ja kovassa tuulessa. Meren jäälle tuupertuneet nostettiin pystyyn hankeen merkiksi tielinjasta. Saareen jäätyneet jäivät kuolinpaikalleen 130 vuodeksi, Heinonen sanoo.
Maailmanperintökohde on niin täynnä tarinoita ja geologisia ihmeitä, ettei kumma, jos kiinnostus kasvaa. Joka vuosi yli 300 000 ihmistä ympäri maailmaa tulee sitä kummastelemaan.
Teksti Jorma Lehtola, kuvat Aki Paavola
