Puheenaiheet
Image

Riku Korhonen: Timo Hännikäisen Kunnian mieskuvaelma on maailmasta vetäytyvää bunkkeriveljeyttä

Riku Korhonen: Timo Hännikäisen Kunnian mieskuvaelma on maailmasta vetäytyvää bunkkeriveljeyttä

Kolumni | Timo Hännikäisen ehdottama miesten maailma tuntuu Riku Korhosesta vieraalta.
Teksti Riku Korhonen
Mainos

“Miehuus on uskonto”, Timo Hännikäinen kirjoittaa Kunnia-esseekokoelmassa ja herättää minussa epäilijän.

Yliturvallisessa maailmassa miehuus ja miehiset hyveet ovat surkastuneet: ”Moderni maailma on naisten, ja miehen on vaihdettava ihanteitaan tai jäätävä ulkopuoliseksi.”

Hedonistisen kulutuksen, tasa-arvon, feminismin ja liberalismin rappioajassa Hännikäinen yllyttää miehiä perustamaan tiiviitä veljeskuntia, joissa voimme kilvoittelun, yhteistyön, initiaatioriittien ja verivalojen avulla elvyttää osan entisten miespolvien voimasta ja kunniasta.

Hännikäisen miehuuskäsityksessä on uskonnoille tyypillinen jännite ikuisen ja ajallisen välillä. Miehuuden sotainen ja vallanhaluinen ydin on ikiaikainen, aina sama ja ”hyvän ja pahan tuolla puolen”. Miehuus jalostuu jatkuvassa sosiaalisessa kilvoittelussa, jossa mies todistaa kunnokkuutensa kunniaryhmälleen ja lunastaa miehuuden muiden miesten silmissä.

Nainen on Hännikäisen hierarkioita sotkeva fantastinen kummitus, läsnä kaikkialla ja ei missään, sekä suojelun kohde että miehen reviirille ”änkeävä” vieraslaji, niin kotona antamassa miehelle turvaa kuin miestä kastroivan yhteiskunnan hahmossakin.

Nainen on vapaa kilvoittelusta eikä voi lisätä naiseuttaan saavutuksin. Naiset saattavat olla kyvyttömiä ystävyyteen ja ”toistensa luontaisia vihollisia”. Katalat emansipoituneet naiset sotivat sekä miehiä vastaan että keskenään, mutta mahosti, jalostumatta, toisin kuin miehet, ja ovat silti saaneet kaapattua modernin maailman hallinnan.

Hännikäinen antaa suorapuheisen äänen miehiselle hätätilantunteelle. Esseiden kiihtyneitä kärjistyksiä tuskin osaa arvostaa, ellei koe miehuuttaan uhatuksi. Nuorten miesten syrjäytymiseen tai miehiseen yksinäisyyteen Hännikäisen tarjoama miehen metafysiikka on karvas lääke: ”Hampaat paljastettuina ikuinen maskuliinisuus puolustaa itseään.”

Kunnian mieskuvaelma on maailmasta vetäytyvää bunkkeriveljeyttä, imperiumin katakombeissa maailmanloppua odottavan alkukultin radikaalia yhteisöllisyyttä ja tuhonäkyjä. Hännikäinen unelmoi velton nykyjärjestyksen luhistumisesta ja ”puhdistavasta kaaoksen ajasta”. Veljeskuntiin liittyy väkivallan riski. ”Mutta maailma, josta tämä riski yritetään eliminoida, on sietämättömän yhdenmukainen, rajoittunut ja tukahduttava.” Paljon sietämättömämpää olisi joutua Hännikäisen sukupuolikäsitysten maailmaan.

Hännikäinen kirjoittaa kouluampujista hyvin. Hänen pohdintansa menetetyn mieskunnian palauttamisesta mielettömin keinoin on vakuuttavampi kuin lukuisat tietokonepelien tai suomalaisen miehen yletöntä väkivaltaisuutta syyttäneet analyysit.

Väkivaltaa sääntelevistä kunniakoodeista Hännikäinen mainitsee japanilaisten samuraiden bushidōn. Se toi mieleeni James Dawesin haastattelemat japanilaiset Chukiren-sotaveteraanit. Sotiin valmistautuva keisarillisen Japanin armeija valjasti aiempien vuosisatojen samuraihyveet kuuliaisuuskoulutukseensa ja kanavoi ne sotilaiden uskollisuudeksi valtiota ja jumalallista keisaria kohtaan.

Pasifistiksi kääntynyt 88-vuotias herra Kaneko kertoi Dawesille nuorena sotilaana tekemistään murhista, kidutuksista, raiskauksista ja lasten tappamisesta. Hän oli lähtenyt Kiinan rintamalle kunniasta unelmoiden. Japanilaissotilaat oli opetettu lausumaan kuoleman hetkellä kunniansa julki: ”Eläköön hänen majesteettinsa keisari!” Mutta kun Kaneko-sanin toverit kuolivat taisteluissa, kukaan ei ylistänyt keisaria: ”Kaikki huusivat äitii, äitii! Kaikki sanoivat niin. Ja se oli loppu.” ■

Riku Korhonen on turkulainen kirjailija, jonka mielestä miehuus muistuttaa enemmän päättymätöntä remonttia kuin uskontoa.

Julkaistu: 2.5.2015