Se oli yksi uutinen muiden joukossa, samanlaisia oli kantautunut Irakin sodasta muitakin, mutta sen kuva sai Riku Korhosen itkemään.
Iso mies luki lehteä, ja sitten kyyneleet purskahtivat esiin.
Kuvassa vanha irakilaismies Razzaq al-Kazem al-Khafaj suree omaistensa säkkikankaaseen käärittyjen ruumiiden äärellä. Kuvateksti kertoo, että hän menetti useita perheensä jäseniä Irakin vastaisen liittouman tekemissä pommituksissa. Uutisjuttu ei paljasta miehestä mitään tarkempaa, se kertoo sodan pommituksista ja tulituksista, joissa oli taas kuollut siviilejä.
Mutta kuvassa vanhan irakilaismiehen tuskainen, huutoon jähmettynyt asento kertoo kaiken.
Kuva oli otettu tiistaina 1. huhtikuuta 2003, kun Irakin sodan viralliseen lopettamiseen oli kuukausi ja maa oli ajautunut raakaan, yhä jatkuvaan sekasortoon. Kirjailija Riku Korhonen näki kuvan lehdessä keskiviikkona, ja ensi kertaa elämässään hän itki sotauutisen takia.
Korhoselle Irakin sota on tapahtuma, joka muutti hänen tunteensa siitä, millainen maailma on. Sellainen aikuisen ihmisen maailmankuvaa ravisuttava kokemus on aika tyypillinen tarina: jokin suuronnettomuus, sota tai hirmuteko vain pysäyttää.
Se on erilainen tunne kuin teini-iän maailmantuska tai maailmanlopun pelko. Siinä on enemmän surua, enemmän tietoa. Usein käy niin, että ihminen ryhtyy seuraamaan tapahtuman jälkipuintia. Hän reagoi kriisiin toisin kuin aiemmin, osaksi siksi, että haluaa reagoida toisin.
Korhonen oli 31-vuotias, kun Irakin sota vuonna 2003 alkoi.
”Se sota on ollut mun elämässäni omituinen juttu, en ole koskaan aiemmin paneutunut mihinkään asiaan noin. Esimerkiksi Jugoslavian hajoamissodat olivat mulle etäistä kohinaa, josta en järkyttynyt niin. Ehkä ikäkin vaikuttaa – kolmekymppisenä ei osaa olla niin itsekeskeinen kuin parikymppisenä. Ulkomaailma tulee lähemmäs, hän sanoo.
Turkulainen kirjailija istuu turkulaisessa ravintolassa nimeltä Koulu. Se on remontoitu vuonna 1889 valmistuneeseen uusrenessanssitaloon, jossa aikoinaan sijaitsi seudun neitosten oppilaitos, Svenska Fruntimmerskolan. Vanhaan kouluun luotu panimoravintola on juuri Riku Korhoselle sopiva ympäristö – hän työskentelee opettajana, mutta olemukseltaan hän on enemmänkin baarikärpäsenä pyörivä, pitkänhuiskea ja römeä-ääninen rokkari. Farkut, musta rotsi, paita hieman auki. Hänestä tunnistaa yhtä aikaa syvällisyyteen taipuvaisen mielen ja pitkään jatkuneen nuoruuden.
Kun Riku Korhonen vuonna 2003 itki Razzaq al-Kazem al-Khafajin perheen surmaa, hän itki vähän myös omaa, onnellista, etuoikeutettua suomalaista elämäänsä.
”Yhteiskunnallinen tiedostaminen ei ollut koskaan ollut mulle voimakas juttu. Siksi se, miten Irakin sota kosketti, oli järkyttävää havahtumista ja tuskaa. Jostakin syystä aloin tuon sodan kautta pohtia paljon isompia asioita kuin tavallisesti.”
Siitä sai alkunsa myös romaani, joka ilmestyy tänä keväänä.
Sijoitetaanpa Riku Korhonen Suomen kaunokirjalliselle kartalle.
Hän debytoi niin komeasti kuin tässä maassa voi: voittamalla Helsingin Sanomien palkinnon vuoden parhaasta esikoiskirjasta 2003. Lehden kriitikko kirjoitti silloin Korhosen teoksesta Kahden ja yhden yön tarinoita sanat, joista jokainen aloitteleva kirjoittaja haaveilee: ”Tässä meillä on uusi kyky, sukupolvensa näkijä!”
Mitä Korhonen oli nähnyt?
Hyvin taitavasti oman, suomalaisen lähiölapsuutensa. Se elettiin Turun Ilpoisissa. Perheeseen kuuluvat tähtitieteilijä-isä, englannin opettaja -äiti ja Rikua kaksi vuotta nuorempi sisko, jota Riku kiusasi lapsena armottomasti. Teini-iässä sisko sai siitä kerran tarpeekseen ja löi Rikun tajuttomaksi paksulla, painavalla kynttilällä. Kiusaaminen loppui kuin seinään, ja sisaruksista tuli hyvin läheiset.
Kirjoittamisesta Korhonen innostui jo alle kouluikäisenä.
”Luin kirjoja, ja ne tekivät minuun niin suuren vaikutuksen. Kieli on aina ollut mulle tärkein maailman hahmottamisen väline. Mulla ei koskaan ollut sellaista vaihtoehtoa, että voisin olla kirjoittamatta.”
Korhonen kokeili nuorena runoja, romaaninalkuja, näytelmiäkin. Hän opiskeli Turun yliopistossa kirjallisuutta ja kouluttautui myös äidinkielenopettajaksi. Esikoisromaani syntyi opintojen ja opettajantyön lomassa. Hän kirjasi siihen kaikkien 70-luvulla lähiöissä kasvaneiden yhteisiä muistoja, kuten leikit kerrostalojen pommisuojien luona, kokemuksen keskiluokan sisäisestä kirjosta ja tunteen siitä, että lähiöstä kotoisin oleva ei ole usein oikeastaan mistään kotoisin.
Esikoisteos määriteltiin episodiromaaniksi. Kirjassa puhuu kolmisenkymmentä eri-ikäistä hahmoa, ja näkökulmien vaihdokset kertovat, että tekijä on varttunut tv:n ja elokuvien äärellä. Teoksesta tehtiinkin tänä talvena dramatisointi Turun kaupunginteatteriin. Pian valmistuvassa toisessa romaanissa on samoja elementtejä kuin esikoisessa: päähenkilöt asuvat Turussa ja kertojan näkökulmat vaihtuvat.
Korhosen erityislahja on kyky tuottaa teksteihin sinne tänne ajatuksellisia tiivistymiä. Lauseita, jotka voivat yhteydestään irrotettuina tuntua mahtipontisilta mutta joissa on sekä yhteiskunnallista oivaltamista, henkevyyttä että jotain nasevaa.
Esikoiskirjassaan hän keksi esimerkiksi tänäännyttämisen, jota hän kuvasi muun muassa näin: Tänäännyttämisen taito on kykyä loihtia näkyviin esineiden paljas nykyhetki. Tänäännyttäminen on esineiden olemassaoloon osallistumista niiden ehdoilla. Tänäännyttäminen on sivistynyttä unohdusta, kämmenen kepeää lipumista Askon sohvapöydän pinnalla. Tänäännyttäjä on koura esikoisen niskavilloissa. Tänäännyttäminen on myös presidentti Reaganin kylkiluuhun pysähtyvä luoti. Se on Patty Hearstin aivopesu ja Anne Pohtamon häät. Tänäännyttäminen on Keke Rosberg Long Beachin radalla kymmenentuhannen moottori-idiootin hurratessa, ukkosen ja äkkikuolemankin ikävystyessä.
Ja ote tulevan kirjan käsikirjoituksesta: Suomalaiset ovat puineet aivan liikaa 60- ja 70-lukujen poliittisia pikaromanssejaan. Markkina-arvon ja maksutaseen aika on synnyttänyt tylsän tunnustuksellisen lajityypin: katuva taistolainen tv-studiossa klo 21.10. Heidän kostuneet silmänsä kavaltavat heidät – hauskaa on ollut. Jokaiselle suodaan yksi ihana nuoruus, jonka ylle kohoaa huojuva näyttelypaviljonki nimeltä ihmiselämä.
Jottei kuvasta tulisi liian fiini ja korkeakulttuurinen, todettakoon, että Korhonen kirjoittaa myös esimerkiksi pitkiä ja railakkaan yksityiskohtaisia seksikohtauksia. Sekä vaikkapa ylistyksiä rock-bändeille – hänen suosikkejaan ovat Interpol, The National, Velvet Underground, Nick Cave, Sonic Youth, The Strokes – ja herkullista herjaa U2:sta.
Hänellä soikin aina taustalla rock, kun hän kirjoittaa tai klikkailee tietokoneella itselleen uusia annoksia suuren addiktionsa aiheesta.
Siitä sodasta.
Iraq: The War of Imagination. Liberal Hawks Reconsider The Iraq War.The Seven Deadly Sins of Failure in Iraq.
Ne ovat ulkomaisten lehtiartikkeleiden nimiä. Riku Korhonen on kerännyt Irakin sotaa käsitteleviä artikkeleita jo viisi vuotta.
”Se on oma, erikoinen journalismin lajinsa. Juttuja, jotka kertovat miksi Irakin sota syntyi, minkälaiset mekanismit siinä toimivat. Esimerkiksi öljykaupan dollarivetoisuuden yhteydet sotaan – kuinka olennaisilta osiltaan se oli sota, jolla pyrittiin pelottelemaan Opecia (öljyntuottajamaiden organisaatiota). Mulla on sodasta tuhansien artikkeleiden arkisto, printattuna ehkä noin kolme tuhatta”, Korhonen kertoo.
Kotimainen media ei saa tässä aiheessa häneltä paljon kiitoksia.
”On outoa, miten vähän Suomessa on valtamediassa koettu tarpeelliseksi pohtia tätä sotaa. Aluksi siitä kirjoitettiin paljon, mutta sen jälkeen ei ole kuultu kovin kriittisiä tai edes analyyttisiä äänenpainoja.”
Hän on myös lukenut aiheesta kymmeniä ulkomaisia kirjoja ja klikannut netissä katseltavakseen satoja videoita.
”Se on ollut jokin pakkomielle. Outo halu katsoa, miltä maailma tuntuu, kun seuraa tuollaista kärsimystä. Tästä sodasta on verkossa käsittämätön määrä videoita, amerikkalaissotilaiden tekemiä ja jihadistipropagandaa. Niitä ei voi katsoa saamatta jotain tartuntaa sodasta.”
”Kun meihin syötetään sitä kuvastoa, ne kuvat elävät meissä jonkin aikaa. Joskus mielessäni on ollut visuaalisena taustakuvastona karmeita sotatilanteita. Monille ihmisille kävi samoin New Yorkin terrori-iskun aikaan, he näkivät mielessään yhä uudelleen törmääviä lentokoneita.”
Sodan seuraaminen toi Korhoselle masentavan tunteen. Että Suomi elää rauhallisessa pikku kuplassa, jonka ulkopuolella on käsittämätöntä väkivaltaa eikä ihmiselämä ole minkään arvoinen.
Hän kirjoitti tulevaa kirjaansa varten pitkiä analyysejä sodasta, mutta ne eivät toimineet romaanissa. Ne kuulostivat romaanihenkilöiden suussa palopuheilta, ja sotatapahtumat alkoivat tuntua vanhoilta.
Samaan aikaan hänen edellinen parisuhteensa kariutui. Korhonen soimaa itseään jonkin verran siitä, että asiaan saattoi vaikuttaa hänen oma kamppailunsa Irakin-ahdistuksen kanssa. Kun avovaimon äiti sairastui syöpään ja kuoli, Rikusta ei ollut puolisolle paljon apua.
”Hän oli surusta aivan paskana, mutta minä olin varmaankin tiedostamattani sitä mieltä, että maailmassahan kuolee ihmisiä koko ajan kauhealla tahdilla. En ollut rakastamalleni ihmiselle ehkä kovinkaan fiksu hänen äitinsä kuoleman suhteen.”
Parisuhteen päättymisen kipua jouluna 2004 Korhonen käsitteli uppoutumalla viininhumalluttamaan kirjoitusrupeamaan. Hän kirjoitti itselleenkin hieman yllätyksenä runoja, joista syntyi 2005 julkaistu kokoelma Savumerkkejä lähtöä harkitseville. Samalla syntyi pääteema tulevaan romaaniin: se kuvaa parisuhteen kariutumista. Irakista tuli sivuteema, mutta kirjassa on paljon tekijänsä ihmissuhdekokemuksia.
”Esimerkiksi se, miten joillakin ihmisillä on suhteissa kyky olla katsomatta tekojaan silmiin. Tunnistan sen omista kokemuksistakin. Olen miettinyt kirjan motoksi lausetta vapaus on sotkuista, jonka Donald Rumsfeld sanoi vuonna 2003, kun Bagdad oli ryöstelyn ja kaaoksen kourissa. Se on ajattelua, jolla vältetään vastuuta omista teoista.”
Korhonen ei ole niitä kirjailijoita, jotka kaihtaisivat asettua esille kirjoituksissaan. Päinvastoin, hän viljelee niissä avoimesti yksityiskohtia omasta ja tuttaviensa elämästä, eri tavoin muokattuina.
”Se syntyy luonteestani. Mulle olisi kauhean vaikea yrittää kirjoittaa jostain andorralaisesta eläkeläisestä, en osaisi eläytyä sellaiseen riittävästi. Asiat, jotka mua kiinnostaa, nousevat usein omasta elämästä, ja musta on ollut tärkeääkin kirjoittaa aiheista, jotka on itse kokenut.”
Siitä avoimuudesta tulee tunne, että kirjoittaja luottaa myös lukijoiden kykyyn lukea ja ymmärtää asiat.
”Näin on. Pidän ylipäätään ihmisistä, jotka paljastavat itseään, myös haavoittuvuutensa. Sellaisten ihmisten kanssa on helpompi olla.”
On Korhosella ollut mistä kirjoittaakin. Sekä esikoiskirjassa että tulevassa on mukana esimerkiksi se päivä, kun hän oli vähällä kuolla.
Epätodellinen, mutta äärimmäisen hyvä olo.
Riku Korhonen makaa turkulaisessa uimalassa altaan reunalla. Jokin rauha on täyttänyt hänet. Hän kuulee ja näkee uimalan ympärillään, ja samalla hän on jossain poissaolevassa tilassa.
Korhonen näkee ambulanssin tulevan paikalle. Siitä tulee pelastusmiehiä, jotka polvistuvat hänen ympärilleen. He kysyvät, mitä on tapahtunut, miten Riku voi, onko hän ottanut jotakin?
Korhonen yrittää vastata, mutta suusta tulee vain outoa örinää. Eikä hän voi liikuttaa mitään itsessään. Kädet eivät liiku, eivätkä jalat.
Silti hänellä on lähes euforinen olo. Välillä hän näkee itsensä ja ambulanssin kuin ylhäältä, ruumiistaan irtautuneena. Kun hänet kuljetetaan sairaalaan, leijuva, harmoninen tunne jatkuu.
Hän oli 22-vuotias. Hän oli juopuneena sukeltanut altaan matalaan päähän ja iskeytynyt pohjaan. Hyvä ystävä nosti hänet vedestä.
Onnettomuus tapahtui 18. kesäkuuta 1994 – tietysti Korhonen muistaa päivämäärän – ja se on edelleen hänelle tärkeä kokemus.
”Se käynti kuoleman lähellä on ollut mulle kauhean vapauttava ja hyvä asia, vaikka tiedän, että se hieno ja lohdullinen olo silloin johtui käytännössä shokista. Mä voin pelätä sairautta ja raihnautta ja vapauden menettämistä, mutta en kuolemaa. Mulla ei ole minkäänlaisia tuonpuoleisuusajatuksia, ja siksi se tuntuu lohdullisimmalta mitä kuolemaan voi liittää, että se ei ole kokijalleen raastava”, Korhonen sanoo.
Onnettomuus johti neliraajahalvaantumiseen, josta toipuessa käveleminen ja moni muu asia piti opetella alusta. Mutta hän toipui sittenkin nopeasti, jo parissa kuukaudessa hän oli liikkeellä.
Se onnettomuus oli dramaattisin pitkässä onnettomuuksien sarjassa, jonka Korhonen onnistui kaksikymppisenä kompuroimaan aikaan.
”Mulla oli vaihe, jossa tapahtui uskomaton määrä onnettomuuksia. Kun menin kapakkaan, hetken päästä mulla oli reikä päässä. Se oli tosi kummallista. Kaatuilin ja putoilin, usein oli kipsi jalassa, päätä tikattiin. Olen miettinyt, että taustalla on ollut jotain omassa elämäntilanteessa, haluttomuutta pitää itsestä huolta. Jokin piittaamattomuus.”
Yleensä ne toilailut sattuivat humalassa. Vaikka 36-vuotiaalta Korhoselta on väkevin kapakka- ja klubielämä jäänyt taakse, hän pitää juomapuuhia yhä arvossaan. Pitkiä pätkiä tulevasta romaanistakin on syntynyt umpikännissä, hän kertoo.
”Luulin, että proosan kirjoittaminen kännissä olisi mahdotonta, mutta nyt tuntuu, että pääsin siten eroon joistakin defensseistä. En usko, että tulen jatkamaan sitä, sillä mua ei toimenkuvana houkuttele olla alkoholisoitunut kirjailija. Mutta en koskaan halua puhua pahaa dokaamisesta ja baareissa juoksemisesta – se on äärettömän kivaa.”
Korhosen kuvaaman kirjoittajantyön huippuhetket vaikuttavat harvinaisen hauskoilta: rokki soi, humala nousee, teksti kulkee.
”Kyllä. Ne ovat kauniita ja mukavia ja kodikkaita hetkiä, jolloin tekee jotain mistä itse tykkää ja on hyvin onnellinen.”
”Kerro, Janne, tästä sun työprosessista.”
Maaliskuisena arkiaamuna kaksitoista luovan kirjoittamisen opiskelijaa on kokoontunut seminaaritunnille Turun yliopistolla. Paikka on karu luokkahuone yliopiston rumassa Juslenia-rakennuksessa, tavoitteena on kirjallinen eheys ja kirkkaus.
Ryhmän opettaja Riku Korhonen johdattelee opiskelijat analysoimaan yhden heistä tekstiä, otetta mahdollisesta romaanista.
Oppilaat pohtivat tekstiä tarkasti. Joitakin sen puutteita alleviivataan: on liian oudosti sanottu, että ihminen räpäyttää nenäänsä, ja miksi kertomuksen päähenkilö haahuilee niin paljon paikasta toiseen?
Mutta täällä kunnioitetaan kirjoittamista, keskeneräistäkin. Osansa arvostavaan ilmapiiriin tuo Korhonen, joka on suosittu opettaja, sekä ajatustensa että asenteensa takia.
Hän ei voisi koskaan tyrmätä julkisesti ketään kirjoittajaa, kömpelöintäkään. Turkulaisessa Koulu-ravintolassa Korhonen kyllä sanoo suoraan, ettei pidä suuresta osasta suomalaista kaunokirjallisuutta.
”Mä kuolen tylsyyteen, jos joudun lukemaan perinteistä realismia, jota edelleen paljon tehdään. Aika monen prosaistin tuotannosta puuttuu halu ottaa kerronnallisia riskejä.”
Mutta hän ei pidä kritiikeistä, koska tietää opettajana miten tärkeää on se tapa, jolla palaute annetaan. Ylipäätään kirjailijalle on haitaksi ajatella liikaa kirjoittamisen ulkopuolisia asioita, kuten kritiikkejä tai kirjailijan roolia, Korhonen sanoo. Itseään hän pitää opettajana, joka kirjoittaa. Hän aikoo kyllä hakea Kirjailijaliiton jäsenyyttä kolmannen kirjansa ilmestyttyä, mutta toteaa ettei ymmärrä miksei esimerkiksi Kata Kärkkäistä ole vielä hyväksytty liiton jäseneksi.
”Kirjailijaliittoon pitäisi ottaa kaikki kirjallisesti ihmisiä koskettaneet tyypit. Haastattelin Kata Kärkkäistä taannoin Kirjamessuilla ja luin silloin erään hänen kirjansa. Ymmärsin mitä Kärkkäinen oli siinä kirjassa tekemässä ja mikä sen kohderyhmä oli. Ja hän on niin hauska ja sympaattinen nainen, että tekisi mille tahansa järjestölle hyvää.”
Korhonen ei puolusta Kärkkäistä vain kirjoittajien toveruuden takia. Hän sympatiseeraa viihteeksi leimattua kirjallisuutta. Itse asiassa hänellä on kieroutunut suhde erääseen sen häpeällisistä alalajeista.
Rachel Fairchildin illasta Amputaatioyhdistyksen gaalassa tuli kuin tulikin satumainen. Siitä tuli yksi niistä illoista, jotka tuntuvat saattelevan juhlijan ikuisuuteen mutta joiden silti pelkää loppuvan liian aikaisin. Siitä tuli ilta, jota ihminen muistelee vanhana ja läiskien peittämänä, kun juhlakutsut ovat ehtyneet eikä niiden kuoria enää edes saisi omin sormin auki.
Ja se johtui Nicholaksesta.
Rachelin oli myönnettävä se melko pian ja pyörrettävä aiempi päätöksensä vähät välittää komeasta ortopedista.
Tämä on ote Riku Korhosen tulevasta romaanista. Kirja on suurimmaksi osaksi realistista kerrontaa, mutta sen lomassa on joitakin kohtauksia tyylilajissa, jota kutsutaan usein lääkäriromantiikaksi tai sairaalaromantiikaksi. Se on antanut kirjalle nimenkin: Lääkäriromaani.
Korhonen on kauan tuntenut viehtymystä näihin kioskikirjoihin.
”En tiedä mistä se johtuu. Ne vain tuottavat mulle äärimmäistä, suurta huvittuneisuutta ja jopa mielihyvää. Näiden kirjojen, aidon roskan äärellä tunnen olevani tekemisissä rehellisemmän asian kanssa kuin jos luen kaunokirjallisuutta, joka esiintyy syvämietteisenä mutta on todellisuudessa tylsää ja vajavaista. Pidän lukijana Robert Musilin pitkistä ajatuksenjuoksutuksista, joissa analysoidaan syvällisesti joitain eurooppalaisen kulttuurin yksittäisiä kysymyksiä, mutta pidän myös siitä, kun Jenny ja Mark syttyvät toisiinsa”, Korhonen sanoo.
Hän on itsekin ostellut Harlekiini-sarjan lääkäriromanttisia opuksia. Siitä syntyy hupaisa mielikuva: älykkökirjailija hipsimässä viihdepokkarihyllyltä kassalle hieman kainostellen.
”En mä usko, että mua on kaupassa tunnistettu”, Korhonen naureskelee. ”Mutta se, että aikuinen, kaksimetrinen mies ostaa niitä pokkareita, on aiheuttanut katseita, joista voi aistia kummeksuntaa. Varmaan ihmiset on aatelleet, että ostan niitä vaimolle lahjaksi.”
Lääkäriromantiikka onnistuu Korhosen mielestä kliseistään huolimatta kertomaan jotain olennaista tunteista ja ihmissuhteista.
”Eskapistisen viihteen kieli puhuu tunteista suoruudella, jossa on jotain hyvin viehättävää. Uskon, että kun meistä ihmisistä vähän pintaa raaputetaan, me ollaan kaikki aika sentimentaalisia ja banaaleja. Kuolinvuoteellaan ihmiset tulee muistamaan enemmän sellaisia hetkiä, joita kuvataan lääkäriromaaneissa, ei joitain suuria älyllisiä hetkiä.”
Korhosen romanttinen puoli näkyy joskus myös ylevän kauniina ajatuksina, esimerkiksi hänen kolumneissaan Helsingin Sanomissa.
Sekä Ptolemaios että Kopernikus osuivat harhaan aurinkokuntateorioillaan. Valoon liittyvissä kysymyksissä vuosituhansien tähtitiede on voimaton. Valohan tulee ilmiselvästi maailmaan aamuisin, kun naiset avaavat silmänsä ja alkavat harjata hiuksiaan.
Näin hän kirjoitti kolumnissaan tämän vuoden alussa, ja ainakin parin naislukijan tiedetään leikanneen tuon tekstin talteen.
Mutta vaikka Korhonen avaa kirjoituksissaan paljon elämäänsä, yksityiselämän romanttiset puolet hän pitää yksityisinä. Asiaan voi vaikuttaa se, että hän on jo pari vuotta seurustellut kirjailija Anna-Leena Härkösen kanssa, ja voi kuvitella miten raivokkaasti naistenlehdet tappelisivat kirjailijapariskunnan yhteishaastattelusta.
”Anna-Leena on osannut pitää aika tiukat linjat parisuhdeasioista puhumisessa, minkä takia se ei olekaan saanut siitä puolesta paskaa niskaansa, vaikka joistakin muista asioista kyllä”, Korhonen miettii.
Sitä paitsi hellyyttä on olemassa kahdenlaista lajia, hän sanoo.
”On sellaista hellyyttä, josta puhutaan julkisesti, ja sitten on sellaista, jota osoittaa kumppanilleen omassa elämässään. Jos nämä kaksi sekoittaa, tuntuu että sotkee asioita, kohtelee niitä väärin.”
Kirjailija Korhonen siemaisee olutlasinsa tyhjäksi. Hän ei haastattelun päätyttyä jää roikkumaan Koulu-ravintolaan. Romaanissa on viimeisteltävää vielä pari kuukautta ennen julkaisua.
Riku Korhonen haluaa asua rakkaassa Turussaan, jossa on opettajantyökin ja josta voi käydä parisuhdetta toteuttamassa Helsingissä. Illat Turussa eivät valu telkkarin ääressä: Korhonen on jo vuosia elänyt ilman tv:tä, hänen viihdettään ovat laadukkaat verkkomediat.
Hän saattaa tuntikausia lukea sellaisten lehtien kuin Asia Timesin nettisivuja tai Irakia käsitteleviä blogeja: Raed in the Middle, jossa pauhaa bagdadilainen arkkitehti-aktivisti, Baghdad Burning, jota on pitänyt nuori irakilaisnainen, The Angry Arab News Service, libanonilaissyntyisen professorin blogi Lähi-Idästä…
Kuinka kauan Korhosen Irak-kuume voi jatkua? Voisiko hän luopua siitä?
”Olen miettinyt sitä. Ajattelin, että voisin heittää vaikka ne paperit pois, kun kirja on kohta valmis. Mutta siitä arkistosta on tullut niin rakas – en tiedä pystynkö luopumaan siitä. Toivon, että voisin jossakin vaiheessa putsata tämän asian elimistöstäni pois”, Korhonen sanoo.
Kaikki se tieto, jota hän on kerännyt, sadat kuluneet tunnit, ja sitten siitä tulee kirjaan vain jokunen sivu.
”Se tuntuu jossain mielessä hirveältä ajan tuhlaukselta. Mutta se muutti minussa jotain: hahmotan maailmaa nyt toisin. Ja ehkä se vimman kohde voi muuttua. Ehkä joskus tulee jotain muuta tilalle.”
