Esimurrosiässä tapailin ainakin kolmea Miss Suomea – Johanna Rauniota, Sirpa Viljamaata ja Anna-Liisa Tilusta. Ennen rippikoulua hätyytin tiiviisti The Banglesin Susanna Hoffsia ja Taistelupari-sarjan konstaapeli Harriet Makepeacea näytellyttä Glynis Barberia.
Tapaamiset olivat aina menestyksiä, sillä ne etenivät tarkasti tahtoni mukaan. Kuvitelmatytöt mukautuivat iloisesti outoihinkin toiveisiin. Joskus esimerkiksi irrotin pikkuriikkisen Susanna Hoffsin söpön pään ja yhdistin sen Brooke Shieldsin pitkäraajaiseen, jäntevään amatsoninvartaloon ja sain aikaan kiinnostavan naisellisen kontrastin.
Runsas kuvitelmatyttöjen seura langetti varhaisnuoruuteni ylle vain yhden varjon: heidän rinnallaan oikeat tytöt tuntuivat juroilta, itsepäisiltä ja kömpelössä aineellisuudessaan suunnitteluvirheellisiltä olennoilta, joiden liikevoimana oli hallitsematon mysteeri.
Nyt keski-iässä olen törmännyt kuvitelmanaisiin. Jutellessani eronneiden, uutta kumppania etsivien miespuolisten ystävien kanssa olen huomannut usean luoneen seikkaperäisiä kuvitelmia. Ulkonäkö- ja ammattitoiveiden lisäksi näihin unelmanaisiin on ympätty kaikenlaisia vaativia, miesten omia intohimoja heijastavia yksityiskohtia:
”En voisi rakastua naiseen, joka ei ole lukenut Roberto Bolañon Kesyttömiä etsiviä.”
”Hyvä nainen tuntee Dylanin sähköisen kauden parhaat levyt.”
”Jos nainen ei tiedä, mikä on Leverkusen, tunteet eivät kohtaa.”
Eräs älykäs, herkkä ja kokkausintoinen ystäväni on etukäteen määritellyt, mitä ruoka- ja mausteallergioita naisella ei saa olla. Hän on säilynyt vuosia sinkkuna. On selvää, että suhteen spontaani alkuräjähdys lässähtää, jos mies haluaa ensitapaamisella tehdä prick-ihopistotestin.
Kutsun ilmiötä romanttiseksi pygmalionismiksi. Tarun Pygmalion tympääntyi oikeiden naisten huonotapaisuuteen ja teki itselleen norsunluusta täydellisen naisen. Ovidius kuvaa Muodonmuutoksissa Pygmalionia palvomassa luomustaan ja lahjoittamassa sille kauniita kotilonkuoria, lintuja ja loputtomasti kukkia. Lopulta rakkauden jumalatar Venus herättää patsaan eloon.
Pygmalion-myytti on toistunut tuhansina pakkomielteisinä, miehisistä unelmista ja peloista kertovina muunnelmina.
Kalevalassa sydänsuruinen Ilmarinen takoo kullasta ja hopeasta naisen ja yrittää hieroa siihen lämpöä, kunnes Väinämöinen varoittaa maailman poloisia poikia kosimasta kultaista naista. Fritz Langin Metropoliksessa Maria-konenainen tanssii miesyleisön järjiltään, Blade Runnerin Deckard rakastuu Rachael-replikanttiin ja Lisa – unelmien nainen -elokuvan nörtit herättävät naisfantasian eloon kotitietokoneen ja Barbie-nuken avulla.
Tuore muunnelma myytistä on Spike Jonzen Her-elokuva, jossa Joaquin Phoenixin tunnepelkoinen mutta herkkä mieshahmo rakastuu Samantha-nimiseen älykkääseen käyttöjärjestelmään. Kehuvassa arviossaan Anu Silfverberg kirjoitti (Nyt-liite 7.2.): Tiivistettynä koko elokuvan idea tuntuu idioottimaiselta.
Stereotypian mukaan naissukupuoli on romanttiseen haaveiluun alttiimpi. Silti olen useimmin kuullut naisten kuvailevan unelmamiehiään kohtuullisin termein: hauska, pitkä, komea, sivistynyt, hyvä sängyssä, kunnollinen.
Olenkin miettinyt, onko tekninen ja neuroottisen yksityiskohtainen haaveilu pohjimmiltaan miehinen ilmiö. Olemmeko me hallinnan kaipuussamme halukkaampia astumaan todellista ja fantasiaa erottavien rajojen yli ja eksymään totaaliseen naiskuvitelmaan? ■
1 Cold Intimacies -kirjassa sosiologi Eva Illouz analysoi nykykapitalismin ruokkimia tunteellisia odotuksia ja fantasioita ja niistä aiheutuvia pettymyksiä. Kiinnostava on loputonta valinnanvaraa tarjoavan nettideittailun ja todellisen elämän ristiriitaa käsittelevä osio.
2 Pygmalionismi-termiä käytti tietääkseni ensimmäisenä brittiseksologi Havelock Ellis Studies in the Psychology of Sex -teossarjassa patsaisiin rakastuvien fetissistä.
3 Tuntuu pelottavalta, että Virginia Techin joukkomurhaaja Seung-Hui Cholla oli supermallilta näyttävä ja avaruudessa asuva kuvitelmatyttöystävä Jelly. Jelly kutsui Chota nimellä Spanky.
