Image

Rikos kannattaa

Rikos kannattaa

Elämme jännittäviä aikoja. Kotimaisista rikoskirjoista, -elokuvista ja -tv-sarjoista on tullut viihteen kuningaslaji. Siitä yritetään myös luoda vientituote kansainväliseen malliin.
Teksti Ilkka Pernu
Kuvat Perttu Saksa
Mainos

Image etsi Suomen rikosviihteen pääkonnat kuulusteluun.

 

Laukaus päähän lähietäisyydeltä. Matkustajajunan suistaminen raiteilta. Hometalon myyjän murha. Ihmisen kiduttaminen kuoliaaksi paistinpannulla, ratsupiiskalla ja palavilla tupakoilla. Halaus, joka päättyy tylyyn puukoniskuun vatsaan.

Tätä me suomalaiset luemme ja katsomme. Nämä rikokset löytyvät tuoreista kotimaisista jännityskirjoista, -elokuvista ja -tv-sarjoista.

Viime vuonna julkaistiin yli 70 dekkariksi luokiteltua suomalaista kirjaa. Ne hallitsivat myydyimpien kotimaisten kirjojen top 20 -listaa: jo lähes puolet listan kirjoista kertoi rikoksista.

Koko 2000-luvun kolme myydyintä kotimaista romaania olivat 6/12, Ikiyö ja Pahan perimä – kaikki Ilkka Remeksen trillereitä. Niitä on yhteensä myyty noin 420 000 kappaletta. Pääkaupunkiseudun kirjastojen lainatuin kirja viime vuonna oli puolestaan Leena Lehtolaisen Henkivartija.

Talven ja kevään aikana tv:n kaikilla pääkanavilla on ollut oma, iso kotimainen poliisi- tai rikossarjansa, joillakin useampia. Suomen katsotuin mies tänä vuonna on renttuisan miehekäs etsivä, Reijo Mäen kirjoista tuttua Jussi Varesta esittävä Antti Reini. Hän on pääosassa maan elokuvahistorian isoimmassa satsauksessa, kuuden elokuvan Vares-sarjassa, joista elokuussa tulee ensi-iltaan kolmas, Sukkanauhakäärme.

Miksi kaikki tämä rikosviihde on meillä juuri nyt?

Riku puolusteli mielessään päätöstään sillä, että mikään ei saisi tapahtunutta tekemättömäksi eikä tieto sabotaasista suinkaan parantaisi jatkossa muiden ydinvoimaloiden turvallisuutta. Päinvastoin: tieto Olkiluodon onnistuneesta iskusta vain rohkaisisi terroristeja yrittämään samaa jossain muualla.

Ilkka Remeksen Shokkiaalto oli viime vuoden myydyin romaani Suo­messa. Rikosviihteen nousu tapahtui ulkomailla jo 90-luvulla. Silloin laji alkoi kasvaa arvossa ja myyntiluvuissa. Syntyi myös jännityskirjoja, -elokuvia ja -tv-sarjoja, jotka eivät hävinneet ”oikeille” kaunokirjoille ja draamoille millään mittarilla. Jännitys kasvoi alalajista valtavirraksi, joka on saanut muutkin kirjailijat ja elokuvantekijät omaksumaan sen tyylikeinoja.

Viime vuosina on nähty skandinaavisen jännityksen buumi, ja nyt suomalaiset tekijät yrittävät päästä osaksi sitä.

Pohjoismaisen aallon kärjessä ovat ruotsalaiset dekkarit ja niiden tv- ja elokuvasovitukset. Henning Mankellin Kurt Wallander kirjoista on tehty useita eri tv ja elokuvaversioita. Myös Maj Sjövallin ja Per Wahlöön 1960–70-luvulla kirjoittamista Martin Beck -dekkareista on tehty jo 26 tv-elokuvaa, ja lisää on tulossa.

Skandinaavisesta rikosviihteestä on tullut kaikkialla maailmassa tunnistettu lajityyppi ja omanlaisensa laadun tae, samaan tapaan kuin aiemmin amerikkalaisista poliisisarjoista ja brittiläisistä kartanodekkareista.

Buumi nousi aivan uudelle tasolle, kun Stieg Larssonin Millennium-trilogiasta tuli maailman myydyin jännityssarja. Sen myynti on jo ylittänyt 50 miljoonaa. Kirjoista tehtyjä ruotsalaisia elokuvia on levitetty yli 50 maahan ja se on Pohjoismaiden menestynein elokuvaprojekti. Epäilemättä kirjojen suosio vain kasvaa entisestään, kun joulukuussa tulee David Fincherin ohjaama Hollywood-elokuva sarjan ensimmäisestä kirjasta Miehet jotka vihaavat naisia.

Kun Larssonin kirjatrilogian päätösosa Pilvilinna joka romahti ilmestyi Yhdysvalloissa vuosi sitten, amerikkalaiset kustantamot ja kirjakauppiaat jo etsivät maanisesti uusia skandinaavisia dekkareita.

”Pari vuotta sitten dekkari, joka oli kirjoitettu pohjoismaisella kielellä, oli kustantamoiden mielestä lähtökohtaisesti kiinnostava”, sanoo Tiina Kristoffersson, pohjoismaisen Stilton-kirja-agentuuriyrityksen perustaja.

Myös dekkariveteraani Henning Mankell saa kiittää Larssonia: vuodesta 1973 lähtien romaaneja kirjoittanut Mankell pääsi New York Timesin bestseller-listalle ensimmäisen kerran vasta viime vuonna.

Ruotsalaisen jännityskirjallisuuden viennin arvoksi on karkeasti arvioitu 13,6 miljoonaa euroa vuonna 2009. Ruotsalaisesta jännitysviihteestä on tehty samanlainen arvokas brändi kuin Abba ja Ikea.

Ruotsi on myös päässyt osaksi kansainvälistä dekkariturismia. Tukholmassa järjestetään Stieg Larsson -kierroksia ja Ystadissa pääsee ”Wallanderin jalanjäljille”.

On Suomessakin omia kierroksia. Tampereella on Seppo Jokisen dekkareihin perustuva Koskinen-raitti, ja Turussa pääsee jopa kahdelle eri Vares-kierrokselle. Reiteillä tosin tallustelee lähinnä suomalaisia turisteja.

Kriisikomitea COBRin kokous jatkui Citadelissa Lontoon alla jo viidettä vuorokautta. Väkeä tuli ja meni yhtenään, valtakunnan juoksevat asiat täytyi hoitaa, vaikka Isoa-Britanniaa uhkasikin pahin kriisi sitten Irakin ja Afganistanin sotien.

Taavi Soininvaara kirjoittaa muodollisesti päteviä kansainvälisiä trillereitä. Todennäköistä kuitenkin on, ettei viime vuonna ilmestynyt kirja Pakonopeus kulu muiden kuin suomalaislukijoiden käsissä.

Vaikka rikoskirjoilla on Suomessa pitkä historiansa, vasta 1990-luvun alussa lajityyppi sai laajempaa suosiota. Sitä auttoi, kun monet kirjailijat alkoivat ulkomaisten esimerkkien tapaan luoda kokonaisia kirjasarjoja yhden päähenkilön ympärille. Tutuiksi tulivat muun muassa Harri Nykäsen Raid, Leena Lehtolaisen Maria Kallio ja Jarkko Sipilän Kari Takamäki.

Nykyään suomalaisesta kirjallisuudesta löytyy lähes kaikkia jännityskirjallisuuden lajityyppejä: poliisiromaaneja, vakoilukirjoja, psykologisia trillereitä ja jopa muutama väkivaltainen ja suoraviivainen kovaksi keitetty dekkari. Kaikille löytyy lukijoita.

Esimerkiksi suurelle yleisölle tuntemattoman Tuomas Liuksen humoristista ja vauhdikasta jännitysseikkailua Laittomat myytiin viime vuonna 18 500 kappaletta, ja se oli viime vuoden myydyimpien romaanien listalla sijalla 15. Tämä on kotimaisessa kirjallisuudessa uusi ilmiö: marginaalissa toimiva dekkaristi voi myydä lähes yhtä paljon kuin Finlandia-voittajat.

Vaikka Suomessa julkaistaan jännityskirjallisuutta enemmän kuin koskaan aiemmin, sillä on vielä matkaa kansainväliselle tasolle niin sisällöltään kuin myyntituotteena. Suomalaista jännitystä sitoo tiukka realismin ja uskottavuuden vaatimus.

”Se on kohdistunut erityisesti rikoskirjallisuuteen, jolta vaaditaan enemmän realistisuutta kuin muilta proosan lajeilta”, rikoskirjailija Leena Lehtolainen sanoo.

Siksi tekijöiltä odotetaan usein tarkkaa poliisityön kuvausta. Dekkareissa myös liioittelu on harvinaista. Tarkkuus faktoissa on tietysti hyvä asia, mutta se muuttuu rasitteeksi, kun kaikelta jännitykseltä odotetaan samaa.

Toki suomalaisia dekkareita on käännetty eri kielille ja myyty useissa maissa, erityisesti Saksassa. Esimerkiksi Lehtolaisella on siellä fanikerho ja hänen kirjojaan on myyty saksaksi jo satoja tuhansia. Silti kaikki tuntui alkuun puuhastelulta.

”Olen ollut suomalaisen rikoskirjallisuuden Eläkeläiset”, Lehtolainen sanoo ja naurahtaa.

Suomesta on puuttunut rikoskirjallisuuden HIM tai Rasmus. Kirjailijat puhuvatkin ulkomaanmenekistään vielä hieman noloina. Edes Matti Rönkä, jonka Viktor Kärppä -dekkareiden oikeuksia on myyty 12 maahan ja jolla on vahva lukijakunta Saksassa, ei tuuleta menestystään.

”Pieniä puroja ne ovat kaikkialla”, Rönkä sanoo.

Tarkkoja myyntilukuja ulkomailta ei tiedetä. Suomen kustannusyhdistys ei tilastoi kirjallisuuden vientiä lainkaan, mikä osaltaan kertoo siitä, että kulttuurivientiä meillä vielä opetellaan. Ruotsissa ei ole enää mikään uutinen, jos kirjan oikeuksia myydään ulkomaille. Vain megaluokan menestyjät ylittävät siellä uutiskynnyksen, kuten pari vuotta sitten ilmestynyt nimimerkki Lars Keplerin teos Hypnotisoija, joka on myyty 36 maahan.

Ruotsalaisilla on selvä etumatka.

”Suomalaiset lähtivät vientiin jälkijunassa ja anteeksipyydellen”, Lehto­lainen toteaa.

Ruotsissa kustantamoilla on ollut omia vientiosastoja yli 15 vuotta ja itsenäisiä kirja-agentteja jo 20 vuotta. Isot suomalaiset kustantamot alkoivat satsata kirjojen kansainväliseen myyntiin omilla foreign rights -osastoillaan vasta muutama vuosi sitten. Sitä ennen asiaa hoiti yleensä yksi henkilö oman toimensa ohessa. Ensimmäinen itsenäinen kirja-agentuuri Suomeen perustettiin kaksi vuotta sitten. Ulkomaille viemistä on vaikeuttanut myös ammattitaitoisten kääntäjien puute.

Mutta onko syy yksinomaan rakenteellinen? Jos kustantamot olisivat tehneet enemmän töitä, seikkailisivatko Ilkka Remeksen Aaro Korpi tai Leena Lehtolaisen Maria Kallio maailmalla samaan tapaan kuin Lisbeth Salander ja Martin Beck?

Tuskin. Lukukokemuksina suomalaiset jännitystarinat vielä menettelevät – ne tyydyttävät dekkarinälän – mutta kansainvälisessä vertailussa ne eivät usein pärjää. Niistä puuttuu Mankellin yhteiskunnallinen analyysi, Larssonin moniulotteisuus, norjalaisen Jo Nesbøn elokuvallisuus ja islantilaisen Arnaldur Indðasonin omaperäinen tunnelma.

Suomessa on muodollisesti päteviä teoksia mutta ei kokonaista vahvaa ykkösketjua. Uupuu myös veturi, menestyskirja, joka vetää perässään muita.

”Suomalaiseen jännityskirjallisuuteen pätee vanha sääntö: menestys poikii menestystä”, sanoo Otavan kaunokirjallisuuspäällikkö Antti Kasper.

Ehkä me odotamme veturia väärästä suunnasta. Jos se ei löydykään kansien välistä vaan ruudulta ja valkokankaalta. Niin länsinaapurissakin kävi: kirjailijat tekivät pohjatyön, mutta elokuvantekijät korjasivat potin.

 

”Kukas sää olet?

”Jussi Vares. Emmää aio tuhlata sun kallista aikaa. Mä kysyn vaan muutaman kysymyksen.”

”Tää on yksityisalue.”

”Hei hei ota ihan rauhassa, mää oon yksityisetsivä. Mää tutkin huhtikuun tyttöjen juttua. Siinä yhteydessä on tullut esiin yks nimi joka liittyy suhun: saapasjalkakissa. Onks tuttu?”

”Mää oon koiraihmisiä.”

Keväällä maan katsojatilastojen kärkeen nousseessa Huhtikuun tytöt -elokuvassa liikutaan Turussa, mutta muuten siitä on vaikea löytää mitään erityisen suomalaista – ellei kankeaa dialogia lasketa.

Ruotsalaisissa jännityselokuvissa on oma tunnistettava tyylinsä. Samoin saksalaisissa poliisisarjoissa. Millainen on suomalaisen jännityselokuvan ominaishaju?

Sellaista ei ole, koska Suomessa ei ole voimakasta alan elokuvatuotantoa. Ne harvat jännityselokuvat, joita meillä on viime vuosina tehty – kuten JP Siilin Blackout, AJ Annilan Sauna tai Olli Saarelan Harjunpää ja pahan pappi – ovat yksittäisiä tapauksia. Televisiossa yhtenä ongelmana on ollut se, että rikossarjat on tehty kotimaisille markkinoille.

”Suomalainen televisiojännitys näyttää halvalta. Raha näyttelee lajityypissä paljon. Siksi meillä tehdään paljon yksinkertaista draamaa, jossa rahanpuute ei näy”, elokuvaohjaaja Rike Jokela sanoo.

Hän oli mukana tekemässä poliisisarja Virtaa, joka pyöri televisiossa Nelosella äskettäin. Talvella Ylellä nähtiin Alamaailma-sarja ja keväällä MTV3:lla Matti Röngän dekkareihin perustuva Tappajan näköinen mies. Sarjat myös keräsivät hyvin katsojia. Kahdeksanosaista Tappajan näköistä miestä seurasi parhaimmillaan lähes 760 000 katsojaa.

Virta-sarjan kehittely alkoi jo kuusi vuotta sitten. Vaikka käsikirjoitusryhmässä oli mukana sellaisia Suomen eturivin tv-käsikirjoittajia kuin Juha Jokela ja Pasi Lampela, poliisisarjan tekeminen ei käynyt kivuttomasti.

”Ajattelimme aluksi, että kyllä me osataan tämä, mutta helvetin vaikeaksi se lopulta osoittautui”, ohjaaja Rike Jokela sanoo.

Uskottavan ja kiinnostavan poliisidraaman rakentaminen vaatii harjaantumista. Virta-sarjasta oli alun perin tarkoitus tehdä elokuvaversiot, mutta sarjan ostanut tv-kanava Nelonen ei innostunut ajatuksesta.

Rike Jokelan mukaan Suomessa pitäisi ottaa mallia Tanskasta, jossa rahaa satsataan ensisijaisesti käsikirjoituksiin. Suomessa tv- ja elokuvakäsikirjoitusten tekemistä ei juuri rahoiteta. Kun ei ole varaa suuriin elokuvabudjetteihin, pitäisi Jokelan mukaan panostaa sisältöön eli käsikirjoituksiin. Ammattitaito ei kartu, kun parhaat kirjoittajat valuvat teatteriin.

Siksi Suomessa ei pääse syntymään tanskalaisen Forbrydelsen-tv-sarjan kaltaisia upeasti käsikirjoitettuja mutta huokeasti tuotettuja sarjoja. Alun perin vuonna 2007 tehtyä sarjaa esitetään Isossa-Britanniassa ja se on noussut puheenaiheeksi. Siitä on tehty versio Amerikassakin: AMC-kanavan The Killing -sarjaa ovat kiittäneet Vanity Fair ja monet muut lehdet.

Suomalaisessa jännityksessä raha ei ole ainoa ongelma. Meillä on korjattavaa asenteissakin: kotimaisille tv-sarjoille ja elokuville annetaan anteeksi kömpelyyksiä, joita ei esimerkiksi ruotsalaisilta Beckeiltä hyväksytä. Miten ihmeessä voimme kuvitella menestyvämme kansainvälisesti, jos edes me itse emme vaadi korkeaa laatua?

Vares-brändi on ensimmäinen laaja yritys viedä suomalaista jännitystä ulkomaille. Reijo Mäki kirjoitti ensimmäisen Vares-kirjansa jo 80-luvun puolivälissä. Hän oli kahdeksannen kirjan kohdalla jo lyömässä hanskat tiskiin, kun teokset eivät menneet kaupaksi. Vasta nyt, 25 vuotta myöhemmin, hänen yksityisetsivästään on alettu muokata vientituotetta.

Vares-elokuvien tuottajan Markus Selinin mukaan kansainvälisille markkinoille oli välttämätöntä tehdä nimenomaan sarja.

”Kuusi elokuvaa on minimi, jolla voi lähteä. Kaikkein mieluiten levittäjä ostaisi 24 leffaa. Jos ensimmäiset menevät hyvin kaupaksi, teemme kuusi lisää.”

Vares-sarjan budjetti on seitsemän miljoonaa euroa. Kansainvälisessä vertailussa summa on naurettavan pieni, mutta Suomessa ei vastaavaa ole aiemmin tehty. Siksi rahoitusavussa on pitänyt ottaa vastaan kaikki mahdollinen. Vareksen yhteistyökumppaneihin kuuluu Elisan, kaiutinvalmistaja Amphionin ja autojen maahantuoja Deltan lisäksi esimerkiksi Turun Koulukadun ABC-liikennemyymälä. Kaikissa Hesburger-myymälöissä on saanut vuoden alusta lähtien ostaa Vares-aterian. Tukea on yritetty haalia täkäläisittäin poikkeuksellisen laajasti. Esimerkiksi Länsi-Suomen elokuvakomissio on auttanut Solar Filmsiä työharjoittelijoiden rekrytoinneissa, kuvauspaikkojen etsinnässä ja kuvausjärjestelyissä.

Kuvaukset rynnittiin viime vuonna kuudessa kuukaudessa läpi. Syksyllä saksalainen levittäjä Bavaria Film lähtee myyntireissulle kaikkien elokuvien kanssa. Jos ne saavat vastakaikua, lähdemateriaali ei seuraavia ajatellen lopu kesken. Reijo Mäen kirja per vuosi -kirjoitustahdilla Solarilla on Vareksia lähes ikuisesti.

Vares on perinteinen yksityisetsivähahmo, lähes karikatyyri, joka ei ole juuri muuttunut kahdessakymmenessä kirjassa. Hänen kaltaisiaan alkoholisoituneita mutta oikeudenmukaisia renttuetsiviä on maailma pullollaan. Riittääkö se ulkomaiden valloittamiseen?

Keltamustat liekit löivät kävelysillan kannatinpylvääseen törmänneestä pakettiautosta Sörnäisten rantatiellä. Auto näytti katkenneen keskeltä ja halasi pylvästä kuin kerjäävä rakastaja. Yksikään ohi ajavista autoista ei hidastanut vauhtiaan saati pysähtynyt: ne vaihtoivat lennossa uloimmalle kaistalle ohittaakseen palavan auton mahdollisimman kaukaa.

Antti Tuomaisen Parantaja edustaa tavallaan uudentyyppistä dekkaria Suomessa. Se on yhdistelmä noiria ja scifiä, jonka kerronnan laatua on kiitelty.

Tuomaisen mukaan dekkari onkin kirjallisuuden kuninkuuslaji.

”Hyvän rikosromaanin pitää toimia niin monella tasolla. Se pitää olla hyvin ja hienosti kirjoitettu. Pitää olla rakenne, joka on toisaalta tuttu kaikille mutta silti yllättävä. Hyvässä dekkarissa kielen on oltava upeata ja mukana pitää olla tunne ja tunnelma.”

Parantaja voitti keväällä Vuoden johtolanka -palkinnon, jonka Suomen Dekkariseura jakaa edellisen vuoden parhaalle dekkariteolle. Kirjojen lisäksi sen voi siis saada vaikka elokuva tai kuunnelma.

Palkinnon nosteessa Tuomainen on neuvotellut Rike ja Juha Jokelan kanssa Parantajan sovittamisesta elokuvaksi ja kirjan oikeudet on myyty jo neljääntoista maahan. Miten se oikein kävi? Näin: Tuomaisen kirjojen kustantaja Jan Erola Helsinki-kirjoista ehdotti tukholmalaisen Salomonsson-agentuurin kirjallisuusagentille Szilvia Molnarille, että tämän kannattaisi tutustua teokseen. Molnar ja Salomonsson ovat tulleet tunnetuiksi Suomessa Sofi Oksasen kansainvälisen uran avittajina.

”Kiinnostuin Tuomaisesta, koska koin, että hän suhtautuu rikoslajityyppiin eri tavalla kuin muut rikoskirjailijat. Hän haastaa genren, mikä on tärkeää, kun pohjoismaista rikoskirjallisuutta on kaikkialla”, Molnar sanoo.

Suomalainen jännitys on alkanut näyttää eksoottiselta – erilaiselta kuin vaikkapa ruotsalainen tai norjalainen. Kirjallisuusagentti Tiina Kristoffersson kertoo esimerkin: ”Puhuin juuri hollantilaisen kustantajan kanssa. Hänen mukaansa Suomi on uusi Skandinavia.”

Täkäläiset kustantamot ja agentit eivät kuitenkaan ratsasta suomalaisuudella vaan myyvät dekkareita osana pohjoismaista kertomusperinnettä. Mikä suomalaisessa jännityksessä sitten kiehtoo maailmalla? No, ne tavalliset kliseet: koskematon luonto, slaavilaisuus ja äkkiväärä huumori. Samat asiat kuin Arto Paasilinnan kirjoissa tai Kaurismäen elokuvissa.

Suomalaiset tekijät kuitenkin lähinnä pyrkivät pyristelemään eroon stereotypioista. Sen sijaan Helsingissä asuva amerikkalainen jännityskirjailija Jim Thompson ei häpeä Suomi-kliseitäkään. Hän maalaa dekkareissaan synkän ja hieman kornin kuvan suomalaisista. Eksotiikalla mässäillään myös hänen uudessa Kylmä kuolema -kirjassaan.

Tietenkään pelkkä eksotiikka ei riitä. Jännitysviihteen myymiseen pätevät samat lainalaisuudet kuin muuhunkin: kustantajalla tai agentilla on oltava joko näyttöä suurista myyntimääristä kotimaassa tai alan palkinto, että ostajat kiinnostuvat. Ja ensin agentin ja kirjailijan itsensä tulee olla innostunut asiasta. Aina niin ei käy. Suomen myydyimmän jännityskirjailijan Ilkka Remeksen kirjoja on käännetty vain viroksi ja saksaksi. Hänen johnlecarremaisten juonikoukeroidensa voisi kuvitella koukuttavan myös muualla, mutta Remes ei halua, että kustantamo myy hänen oikeuksiaan.

”Hän haluaa tutkia ja miettiä asiaa itse”, kustannusoikeusosaston johtaja Meena Kaunisto WSOY:lta sanoo.

Remeksen linja on poikkeuksellinen, sillä yleensä jännityskirjailijat ovat olleet hyvinkin avoimia erilaisille kaupallisille kokeiluille ja sivu­poluille. Reijo Mäen Vareksella on oma drinkkiopaskirja ja Outi Pakkanen on tehnyt dekkareissaan esiintyvälle Anna Laineelle keittokirjan.

Monet dekkaristit ovat alkaneet kirjoittaa lastenkirjoja, joissa vilahtelee aikuisten dekkareista tuttuja hahmoja. Esimerkiksi Harri Nykänen aloitti keväällä nuortenkirjasarjan, jossa seikkailevat Johnny & Bantzo -poliisikirjan päähenkilöt nuorina 1970-luvun Helsingissä.

Jännityskirjailijat ovat usein kustantamoiden bestsellereitä. He eivät kuitenkaan ole tyytyneet asemaansa kultamunia munivina kanoina vaan ovat olleet alalla etunenässä järjestämässä parempia tekijänoikeussopimuksia. Toimittaja Jouni Tervo ja kirjailija Harri Nykänen perustivat CrimeTime-osuuskuntakustantamonkin, johon liittyi helmikuussa 12 eturivin jännityskirjailijaa, muun muassa Matti Rönkä, Outi Pakkanen, Seppo Jokinen ja Jarkko Sipilä.

”Pidin CrimeTimeen lähtöä loogisena jatkona uralleni. Kotimaiset kustantamot ovat hyviä, mutta nyt on hyvä aika kokeilla tätä. Ovia ei ole paiskottu”, Sipilä sanoo.

Hän näkee dekkaristien ”joukkopaossa” myös hyvää. Koska isot kustantamot julkaisevat jatkossakin rikoskirjoja, uusille tekijöille avautuu nyt enemmän mahdollisuuksia. Iso koneisto kykenee myymään tuntematonta nimeä paremmin kuin pieni CrimeTime.

CrimeTimen esikuva on ruotsalainen Piratförlaget-kustantamo. Sen mallissa kirjailijalla on aiempaa suurempi määräysvalta muun muassa siihen, kuinka paljon kirjan tuotosta käytetään markkinointiin. Parhaimmillaan kirjailija nettoaa moninkertaisesti aiempaan verrattuna. Riskitkin ovat suuremmat.

Tällaisten kustantajakokelaiden ammattitaitoa on myös epäilty. Laadun epäillään kärsivän, kun tekijöiden, kirjojen ja työn määrät kasvavat. CrimeTimelle on ennustettu samanlaista kohtaloa kuin Piratförlagetille: siitä tulee lopulta ihan tavallinen kustantamo.

Laitinen istuu kuulusteluhuoneessa selin takana olevaan peili-ikkunaan ja kirjoittaa lausuntoa tietokoneen kuulustelukaavakkeelle. Pöydän toisella puolella kyyhöttää kasaan valuneena hauraanoloinen hahmo, huppu pään yli vedettynä. Kädet ovat sylissä, kämmenet jalkojen väliin työnnettyinä. Pää roikkuu alhaalla, tummat, hoitamattomat hiukset valuvat hupparin aukosta.

Finlandia-ehdokkaanakin ollut Marko Kilpi on poliisi ja tietää mistä kirjoittaa, poliisityön arjesta. Siihen uppoudutaan myös hänen uudessa Elävien kirjoihin -kirjassaan.

Haloo, eikö poliisityön arjen läpivalaiseminen ala jo kyllästyttää? Meillä on kirjojen lisäksi jo useita poliisin työtä kuvaavia reality-ohjelmia ja ensi vuonna televisiosta tulee uusi Pikku Roba -draamasarja, joka keskittyy rikosten sijaan poliisiyhteisöön.

Svenska Dagbladet kirjoitti huhtikuussa, kuinka ruotsalaiset kustantamot ovat kyllästyneet kliseisiin komisarioihin, Lisbeth Salander -plagiaatteihin ja CSI-tv-sarjan kopioihin.

”Ruotsalaiset rikoskirjailijat ovat aina osanneet kirjoittaa hyviä tarinoita, mutta se ei enää riitä. Lajityypin pitää kehittyä”, sanoo luovan kirjoittamisen opettaja Soren Bondeson lehdessä.

Suomessa dekkarigenre ei ole vielä ehtinyt ylikuumentua niin kuin länsinaapurissa. Siksi meillä ei ole käyty samaa keskusteluakaan. Ehkä pitäisi. Ainakin suomalainen jännitys saisi jo irtautua perinteistään.

”Jos saan toivoa ihan mitä vaan, niin olisi tosi kiva lähteä myymään nuorta kirjailijaa, uutta nimeä, joka kirjoittaa kauhu-yliluonnollis-hässäkän, joka ankkuroituu tähän moderniin yhteiskuntaan”, kirjallisuusagentti Tiina Kristoffersson sanoo.

Dekkarit ympäri maailman ammentavat vahvasti yhteiskunnan kommentoinnista. Esimerkiksi Jarkko Sipilä tarttuu mielellään ajankohtaisiin aiheisiin. Hän oli muutama vuosi sitten suunnittelemassa vaaliraha-aiheestakin dekkaria, mutta hautasi idean.

”Ajattelin, että ei aihe varmaankaan ole vuoden päästä pinnalla. Olinpa aika väärässä.”

Ruotsalainen dekkaristi Anders Roslund esitti brittilehden haastattelussa helmikuussa teorian, miksi Ruotsista tulee niin paljon hyvää rikosfiktiota. Hänen mukaansa sillä on suora yhteys Olof Palmen salamurhaan vuonna 1986. Tuo laukaus päätti kansankodin viattomuuden ajan. Traumat alkoivat purkautua erityisesti rikosfiktioon.

Onko se syy, miksi suomalaisissa dekkareissa isot rikokset tuntuvat yhä puhtaalta fantasialta? Suomalaisten sotatraumat ovat ensi­sijaisesti purkautuneet ryssävihalla mässäilevään sotakirjallisuuteen. Viime aikoina jännitysfiktiossamme on alkanut näkyä 1990-luvun laman jälkiä. 2000-luvun lopun koulusurmia, massairtisanomisia ja muita traumoja käsitellään varmasti pian myös dekkareissa.

Tietenkin on väärin toivoa, että mitään pahaa tapahtuisi oikeasti, mutta ehkä juuri sitä suomalainen rikosviihde kaipaa.

Image 6-7/2011

Julkaistu: 28.11.2011