Tallenteita on kaksi.
Ensimmäisellä esiintyy raspikurkku, joka rakastaa lavalla olemista ja itseään, hän on varmoilla ja nauttii joka sekunnista. Nauha on keväältä 1981 ja se kestää noin kolme minuuttia: Riki Sorsa, Reggae OK, Suomen euroviisukappale Dublinissa.
Sorsa analysoi monen monta kertaa myöhemmin, että artistin luonteeseen kuuluu egosentrisyys, narsismikin, halu esiintyä, näkyä, olla keskipisteenä, antaa iloa ja viihdyttää.
Letkeä notkutus jäi 16. sijalle, mutta tavoitti Euroopan nuorison: kävi kaupaksi 100 000 singlen verran. 28-vuotiaan Sorsan laulajanura lähti lentoon.
Toisen, noin minuutin mittaisen videon jälkimmäinen osa nauhoitetaan jokseenkin tarkalleen 35 vuotta myöhemmin helmikuussa 2016. Riki Sorsa teki sen omasta aloitteestaan Syöpäsäätiön käyttöön.
Siinä 63-vuotias Riki kertoo sairastuneensa keuhkosyöpään, tupakoineensa 30 vuotta, kun kaikki muutkin tekivät niin. Tupakan hän jätti kymmenen vuotta sitten, kun hänellä oli todettu kurkkusyöpä. Hän on menossa hoitoihin, on hoikka ja lähes ankaran näköinen, hiukset päässä.
Videon jatko taltioitiin kahta kuukautta myöhemmin, rankkojen hoitojen jälkeen. Riki kapuaa korkealle pallille työläästi, hän on kuoppaposkinen, hengästyy parista askeleesta, hiukset ovat kadonneet ja katse kamerassa hän kysyy: Lopetinko liian myöhään?
Reggae OK -joukkue Dublinin euroviisulavalla 1981. Jim Pembroken sävellys oli aikaansa edellä. Riki oli ylpeä itse suunnittelemastaan harlekiiniasusta.
Oli ensimmäinen tehtävä, viihdyttäjän sarka. Tuli toinen tehtävä: idea käyttää omaa kohtaloa ja tunnettuutta ihmisten auttamiseen, tarve vaikuttaa.
Jo ensimmäisen sairastumisensa aikaan Riki ajatteli, että tapahtuneella on ehkä tarkoitus ja syynsä, hänelle annettu tehtävä: kun asettuu alttiiksi ja käyttöön, laittaa hyvän kiertämään ja yrittää auttaa, se palaa korkojen kanssa takaisin.
Richard ”Riki” Esko Sorsa menehtyi keuhkosyöpään toukokuun 10. päivänä 2016.
Vasta ajan mittaan selviää, kulkevatko nämä kaksi videota rinnakkain; kumpi kestää aikaa paremmin ja jää elämään?
Riki ja Barbara Sorsa, sekä pojat Rasmus ja Rufus. Pojat ovat nyt aikuisia, opiskelleet ulkomailla. Barbaran ja Rikin kumppanuus kesti yli 30 vuotta.
Riki Sorsa oli outo lintu 1970-luvun Suomi-rockissa. Stadilainen, kielitaitoinen ja sulavakäytöksinen maailmanmies, kulttuurikodin kansainvälinen kasvatti, brittirockin muovaama, itsevarma suomalaisille vieraalla tavalla.
Lauttasaarelaispojan kapina löysi kanavansa The Who -yhtyeen konsertissa Helsingin Jäähallissa 1967: tää on se juttu, tuonne lavalle pitää päästä, My generation.
Ensimmäinen oma bändi oli The Zoo, ja ensimmäinen levy englanninkielinen ja omakustannettu. Riki treenasi huutamalla täysillä Lauttasaaren hyppyrimäen huipulla, ettei kukaan voi valittaa metelistä.
Kotona soi klassinen musiikki, siellä elettiin baletin treeni- ja esitysaikataulujen mukaan. Äiti oli palvottu prima ballerina Margaretha von Bahr, tulinen tulkitsija, suomenruotsalaisen isän ja venäläisen äidin tytär, joka kävi saksalaisen koulun. Rikin isä Esko Sorsa oli komea mies, kultaseppä ja yrittäjä.
Margaretha von Bahrilla oli ensimmäisestä avioliitostaan Rikiä yhdeksän vuotta vanhempi poika Robert von Bahr, josta varttui Tukholmassa yksi Ruotsin klassisen musiikin tunnetuimpia tuottajia.
Riki oli villi, ei viihtynyt koulussa eikä pianotunneilla musiikkikonservatoriossa, hän halusi laulaa rokkia. Koulun jälkeen hän kävi armeijan ja kauppaopiston, teki töitä isän firmassa sen verran, että saattoi harrastaa rokkia ja matkustaa maailmalla.
Hän näki kaikki mahdolliset konsertit, kuunteli levyt, luki brittilehdet, katsoi elokuvat. Hänen musiikki- ja leffatietämyksensä olivat ainutlaatuista tasoa, ja mielipiteet varmoja.
Rikin velipuoli Robert von Bahr asuu Tukholmassa ja vetää BIS-levymerkkiä, joka taltioi Jean Sibeliuksen tuotannon Lahden Sinfoniaorkesterin kanssa.
Alusta asti Riki oli intohimoinen esiintyjä.
Näytti ja kuulosti Rod Stewartilta – ja voi, miten hän ehtikään kyllästyä tähän vertailuun! Oli samanlainen tukka, iso tuulenhalkoja, pitkä kaulaliina, yleisöön kontaktia hakeva etukenoesiintymisasento, raspikurkku ja armoitettu rytmitaju.
Vuonna 2010, kun Riki teki varovaiseksi mitoitettua paluuta kurkkusyövästä toivuttuaan, hän kertaili menneitä Avun haastattelussa näin:
– Tulin koko kansan tuntemaksi Riki Sorsaksi 29-vuotiaana. Ei pää silloin enää sekoa. Olin sekoillut 10-15 vuotta aiemmin, käynyt läpi kasvukivut, kokemusten keräilyt, omien rajojen etsimisen. Ei tarvinnut tehdä sitä julkisesti, kuten lapsitähtien täytyy.
Euroviisua suuremmaksi hitiksi nousi Muuttohaukka-kappale, Pugh Rogefeldtin hieno Aftonfalken. Rogefeldt ihastui Rikin versioon niin, että esittää siitä keikoillaan yhden säkeistön suomeksi, työläästi ja rikimäisesti.
Muuttohaukan Riki puolestaan lauloi ruotsiksi Knokke Cupissa, kun Suomen kolmikko Anneli Saaristo, Kirka ja Riki kilpailivat Euroopan parhaiden artistien ja viihdeohjelmien kisassa vuonna 1983. Trio voitti hopeaa, ja Anneli Saaristo Euroopan Pop star -tittelin.
Riki arvosti äitiään Margaretha von Bahria suuresti. Margaretha von Bahr, 94, kuoli kolme kuukautta ennen poikaansa.
Rikin esiintymiskieli vaihtui englannista yhä selkeämmin suomeksi, rock popiksi ja siitä kohti folkinomaisten balladien voittokulkua.
1980-luvun loppupuolella meni lujaa. Riki kiersi maata, nuori avioliitto Krista Mikkolan kanssa kariutui. Myöhemmin Riki totesi, että se puhkesi siihen, ettei hän ollut koskaan kotona. Ystävyys Euroopan huipputaidegalleristien joukkoon nousseen Krista Mikkolan kanssa säilyi.
Leirinuotio-orkesterinsa kanssa Riki teki töitä puolenvuosikymmentä. Syntyi monta hienoa hittiä, kuten
Joella vuonna 1993, ja Suomen euroviisuksi pyrkinyt Haaveissa vainko oot mun. Siitä tuli Rikin sydänystävä Hjallis Harkimon maailmanympäripurjehduksen
tunnussävel.
80-luvulla Riki tutustui myös itseään kymmenen vuotta nuorempaan kauniiseen suomenruotsalaiseen opiskelijatyttöön.
Riki ja Barbara avioituivat vuonna 1987, pian he odottivat kolmosia ja ryhtyivät pikavauhtia etsimään tilavaa asuntoa. Lapset menehtyivät keskenmenossa.
Vuonna 1989 perheeseen syntyi Rasmus, vuotta myöhemmin Rufus.
Sorsan 2000-luvun alkupuoli oli ammatillisesti vaisumpaa. Hän kiersi yhä Suomea, ajoi tuhansia kilometrejä, keikoista monet soivat ravintoloissa taustanauhan säestyksellä.
Riki nautti uudenlaisista töistä: Uudesta Iloisesta
Teatterista, sketsien tekemisestä, roolista tv-sarjassa Bergströms ja Svenska Teaternin revyystä Sista skriket, jossa sai laulaa, tanssia ja näytellä.
Rikin haastattelu Efter Nio -ohjelmaan kuvattiin 15.3.2016. Hän oli toiveikas toipumisensa suhteen. Pari päivää myöhemmin selvisi, että syöpä oli levinnyt kaikkialle.
Täysi pysähdys tuli vuonna 2006. Riki oli viemässä äitiään lääkärintarkastukseen ja tuli ihmetelleeksi lääkärille kaulaansa kohonnutta pattia. Se osoittautui kurkkusyövän etäpesäkkeeksi.
Hoitomuodoksi päätettiin valita rankimmat mahdolliset säde- ja sytostaattihoidot, jotta vältyttäisiin suurelta leikkaukselta – siinä joudutaan useimmiten katkaisemaan kielihermo, ja puhe puuroutuu.
Joku kertoi lehdille nähneensä Rikin syöpähoidoissa. Hetken mietittyään Riki päätti kertoa taudistaan. Yhteydenottoja tuli satamäärin, kannustuksia ja tiedusteluja voinnista. Kaikkiin ei voinut vastata, vaikka tuntui, että piti.
Riki Sorsa ryhtyi pitämään blogia. Sinne hän kirjoitti omalla stadin kielellään tuntemuksiaan ja kokemuksiaan, kipuja, pelkoja, väsymystä – ei halunnut kenenkään korjailevan kieltä ja vesittävän sanomaa. Blogilla oli parhaimmillaan 200 000 seuraajaa.
Näin hän muun muassa kirjoitti: ”On Myrsky ja Myllerrys, eikä mikään enää ole itsestään selvää. On tämä saatanallinen tauti, ovela rotta, Iso S, muotoaan muuttava Alien sisällä.”
Kahden vuoden jälkeen selvisi, että tauti on talttunut. Laulutaito oli tallella, mutta sylkirauhasia ei enää ollut, kurkku kuivui, äänihuulet vuotivat rasituksessa verta, puhe ei ollut entisen selkeää.
Riki ryhtyi Syöpäsäätiön pr-mieheksi, reissumieheksi, joka kiersi maata puhumassa toisille syöpää sairastaneille. Hän kutsui heitä kollegoiksi, ei kohtalotovereiksi, ja esiintymisiään keikoiksi: oli riemu päästä taas keikalle, olla lavalla, antaa yleisölle jotain.
Esiintymisrutiini oli tallella, mikrofoni yhä ystävä. Ja kuulijat kuin yhtä perhettä, he olivat samassa veneessä, kulkivat käsi kädessä.
Yksinpurjehtija Hjallis Harkimon urakka on ohi 1987. Riki ja Hjallis ehtivät olla ystäviä lähes puoli vuosisataa.
Kuolemanpelosta puhuttiin paljon, ja siitä, miten lähes jokainen ajattelee: mitä pahaa olen tehnyt, miksi minua rangaistaan tällä?
Riki oli täynnä kiitollisuutta Suomen terveydenhoitojärjestelmälle, syöpäsairaalaan empaattisille ammattilaisille, jotka olivat kuulleet ja nähneet kaiken, auttoivat heikkoa, pelokasta ja ruumiintoimintojensa holtittomuuden järkyttämää potilasta.
– Minulle pahin hetki oli se, kun jouduin Meilahteen koviin hoitoihin valmisteltavaksi samalle osastolle, jossa isäni oli menehtynyt imusolmukesyöpään 1991. Olin äkkiä pieni ja poloinen, putosin itsesääliin ja itkukohtaukseen, josta minut veti tolpille vuoteen laidalle istahtanut viisas hoitaja. Hän puhutti ja puhui siinä pari tuntia.
Kuuden vuoden takaisessa haastattelussa Riki puhuu kirkkaita sairaudenaikaisista oivalluksistaan. Että sen jälkeen ei enää pelota mikään. Kaikkeen tulee äkkiä realismia ja nöyryyttä: elämä ei ole omissa käsissä, paras sopeutua tilanteeseen ja uskoa niitä, jotka tietävät.
– Ei elämän ja kuoleman välisten asioiden edessä pidä paljon nokkaa nostaa tai kulkea rinta rottingilla. Enemmän siinä kulkee nöyränä ja kiitollisena kaikesta, mitä on saanut.
– Olen kovin tyytyväinen. Jos elämä loppuu nyt, ajattelen että olen saanut kaiken ja älyttömän paljon enemmän kuin mitä osasin pikkupoikana edes kuvitella. Olen saanut tehdä rakastamaani työtä koko ikäni, harrastuksesta tuli työ. Mulla on ihana vaimo ja kaksi tervettä poikaa, siinä on tuhatkertaista bonusta!
Riki sanoi nauttivansa elämästä enemmän kuin ikinä, kun ei enää ole kauhea kiire. Ei ole kiire olla Riki Sorsa, ei tarvitse koheltaa, vaan on taas aikaa olla oma itsensä, tulee uudenlainen rauha. Hän arveli löytäneensä taas itsensä, sen luomusorsan, joka välillä jäi pullasorsan alle piiloon. Musiikki oli nautittavampaa kuin ikinä, vanhat leffat ihania, mökillä kupsuttelu suurenmoista, makuaistin palattua ruoat herkullisempia kuin koskaan.
Margaretha von Bahr kuoli 94-vuotiaana helmikuun lopulla 2016. Vuositolkulla Riki soitti äidille joka aamu, muistutti päivän tekemiset, kävi päivittäin katsomassa. Äidin loppusuoralla Riki ei halunnut rasittaa tätä omalla sairastumisellaan, vaan selitti pipopäisyyttään sikeällä flunssalla – pitää suojautua vilustumiselta. Pipon alla ei enää ollut hiuksia.
Margaretha von Bahrin hautajaiset olivat maaliskuun puolivälissä. Riki oli juuri saanut toiveikkaita uutisia omasta kunnostaan, siitä oli määrä tehdä haastattelua Apuun heti hautajaisten jälkeen. Niitä Riki kuvasi kauniiksi tapahtumaksi, 150 vierasta, joukossa paljon äidin entisiä oppilaita.
Toiveikkuus vaihtui parissa päivässä tiedoksi siitä, että tauti on levinnyt joka puolelle, eikä juuri mitään ole enää tehtävissä. Tapaaminen peruttiin Rikiltä tulleeseen viestiin: ”Huonoja uutisia”.
Avun päätoimittaja Marja Aarnipuro, Rikin kaveri vuosikymmenten ajalta ja oman rintasyöpäkokemuksensa kautta yksi Rikin kollegoista, lähetti Rikille pari viikkoa myöhemmin viestin, johon tämä heti vastasi kiitossoitolla siitä, miten kivaa on, kun kaverit ottavat yhteyttä.
– Riki oli menossa vielä yhteen sädehoitoon, ja hän vaikutti rauhalliselta ja positiiviselta. Sanoi, että heillä on kaikki hyvin. Aurinko paistaa ja hän makoilee olohuoneessa. Uloskin saisi mennä, mutta kävellä ei enää jaksa, Marja Aarnipuro kertaa.
Sitä Riki ihmetteli, ettei kipuja ole, vaikka syöpä on levinnyt kaikkialle. Barbia, vaimoaan, rautaista naista, hän kiitti kaikesta.
– Riki sanoi tapaavansa sädehoidon jälkeen lääkärin. Silloin selviää, koska hän muuttaa Terhokotiin ja koska hän pääsee syvään uneen. Sovimme, että soitan taas viikon päästä. Siihen puheluun hän ei enää jaksanut vastata, Marja kertoo.
Riki Sorsa ei siirtynyt Terhokotiin, vaan Terhokodin hoidot toimivat hänen kotonaan Lauttasaaressa. Siellä hän sai nukkua rauhallisesti pois Barbaran hoitamana. Niin hän halusi kuolla. Barbara Sorsa kertoi Ilta-Sanomille, että Riki oli hyvin väsynyt, valmistautunut, vaikka yhä toivoikin.
Kaikki asiat oli puhuttu, menneet ja jälkeenjäävien tulevaisuuttakin pohdittu. Lähtijällä oli rauha, ei pelkoja ja selkeänä ajatus siitä, että hän oli saanut elää hienon elämän.
Kun tieto Riki Sorsan kuolemasta tuli, ystävät ja työkaverit kertasivat yhteisiä muistoja ja lausuivat jäähyväissanoja.
Lasse Norres, joka oli tuntenut Rikin lapsuudesta asti, kertoi Iltalehden haastattelussa lounasporukasta, jolla oli tapana tavata säännöllisesti, Riki, Lasse, Vesa Aaltonen ja Kojo. Huhtikuussa he vielä tapasivat jäähyväistunnelmissa muistellen. Seuraavaa lounasta ei tullut. Riki ilmoitti tekstiviestillä, ettei enää jaksa. Viimeisessä tekstiviestissä hän kiitti ystäviään yhteisestä matkasta.
Kuuden vuoden takaisessa haastattelussa Riki Sorsa sanoi:
– Ei ihminen yksin pärjää, apua pitää antaa ja saada. Kaikki tarvitsevat toisiaan. Everybody needs somebody to love – se on selvä. Hieno lause, jonka joku joskus keksi – tais muuten olla Jeesus aikanaan, paljon ennen poplyyrikkoja.
Teksti Raila Kinnunen, kuvat A-lehtien kuva-arkisto ja Lehtikuva
