Riitta Nykänen: Maiseman voima

Sain kesälomalla tilaisuuden katsella horisonttia moneen otteeseen. Ääretön meri on aina yhtä pysäyttävä kokemus. Sitä katsellessa ei tee mieli tehdä muuta. Hyväkin kirja jää helposti kakkoseksi. Riittää, että istuu ja vain katselee merta ja veden liikettä. Mikä siinä on, että aaltojen kohina ei häiritse yhtään, olipa se miten pauhaava tahansa. Luonnon ääni ei koskaan tunnu melulta.

Veden voima on ihmeellisen vangitseva. Kesämökin järvimaisemaan en ole koskaan kyllästynyt. Ikinä ei tule mieleen, että tätä on nyt katseltu riittämiin.

Virtaukset ja tuuli tekevät tutustakin maisemasta kiinnostavan. Usein näyttää siltä kuin järvessä olisi salaisia polkuja, jotka näyt­täytyvät vain hetken ja sitten salaperäisesti katoavat.

Joskus jään seuraamaan kuikkapariskunnan reittiä, havahdun ohi lipuvaan joutsenpariskuntaan tai unohdun tuijottamaan hyppivää kalaparvea. Talvisin olen ilahtunut lumiseen maisemaani eksy­neestä ketusta, joka määrätietoisesti jolkuttelee kohti edessä olevaa saarta.

Myös työpaikan ikkunasta pilkottaa meri. Pyöräytän välillä tuolini toisinpäin ja käännyn katsomaan, mitä rannassa tapahtuu. Etenkin utuiset, merisavuiset aamut ovat mieleeni.

Usein näen merellä kalastavan yksinäisen miehen, joka tuo mieleeni isäni. Isällä oli samanlainen kumarahko ryhti ja rau­hallinen soutamisen tahti.

Välillä vene pysähtyy, mies heittää onkensa mereen ja istuu hievahtamatta paikoillaan. Hänellä ei näytä olevan kiire minnekään.

Vuosien saatossa olen aloittanut meditoinnin kymmeniä kertoja. Olen istunut mukavassa nojatuolissa, lukenut tarkasti ohjeet, tuijottanut milloin huoneen nurkkaa, milloin lepattavaa kynttilää ja yrittänyt hiljentää meluavaa mieltäni.

Jostain syystä en ole saanut itseäni aisoihin, ja aloillaan istuminen on pian alkanut tuntua puuduttavalta. Yritykseni hiljentyä ovat valuneet usein hukkaan.

Luonnossa tilanne on toinen. Se rauhoittaa ihmisen automaattisesti – ilman mitään seremonioita, tapoja tai suoritusta. Riittää, että suuntaa katseensa kohti vettä tai kävelee metsässä. Aistit valpastuvat ja mieli hiljenee kuin itsestään.

Iän myötä maisemalla on entistä enemmän merkitystä. On tärkeää, mitä ikkunasta näkyy ja mihin katse kiinnittyy. ­Kaupungin valojen sijaan valitsen nykyään maisemakseni mieluummin vaikka vain ­pienen palasen luontoa kuin vilinän ja vilskeen.

Suloista syyskuuta!