Apu

Riitta Nelimarkka: Kun ammuin ensimmäistä kertaa antiloopin, minut valtasi ylpeys



Riitta Nelimarkka: Kun ammuin ensimmäistä kertaa antiloopin, minut valtasi ylpeys

Taiteilija Riitta Nelimarkka kertoo, että hän ei ole ehtinyt elämässään tylsistyä.
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Toni Härkönen

Riitta Nelimarkan haastattelu julkaistiin alun perin Avun Mitä olen oppinut -palstalla lehdessä 45/2017.

"Kannattaa miettiä, mitä valitsee ja mihin aikansa laittaa. Täytyy keskittää voimansa, ja on osattava kieltäytyä tarpeeksi usein, sillä elämä on lyhyt. 

Sain itseluottamusta ja mallin suhtautua elämään ja itseeni jo teekkarivanhemmiltani ja isoisältäni Eero Nelimarkalta. He kaikki olivat luovia persoonia, ja vakuutuin siitä, että saan olla oma itseni ja ettei ketään tarvitse kumarrella. Olen pienestä lähtien ihaillut ja apinoinut heitä. Olen osa jatkumoa. 

Isältäni opin karttamaan ”paskantärkeyttä”. Tällä termillä hän kutsui naurettavaa hienostelua. 

Kriisitilanteet haastavat toimimaan. En lamaannu tai jää suremaan. Kun kohtaa katastrofeja, jotka väistämättä kuuluvat elämään, ei oikeastaan ole muuta tietä kuin toimia.

Elämässä on osattava antaa anteeksi itselleen ja muille. Joskus olen tyytymätön itseeni. Se on varmaan isovanhempien luterilaisen työetiikan jäännettä, joka edelleen kummittelee. 

Pitkä parisuhde on sopinut minulle. Seurustelin puolisoni, Jaakko Seeckin, kanssa jo teini-iässä, ja olemme olleet naimisissa 46 vuotta. Uskon, että pitkä liitto rakentaa lapsille ja lapsenlapsille muurin, joka pitää, tapahtui elämässä mitä tahansa. Iso perheyhteisö ei ole vankila vaan perusyksikkö, jossa itse kukin voi olla vapaa ja oma itsensä. 

En sano, että arki on parasta, sillä rakastan myös juhlia ja niiden järjestämistä. Ateria ystäville tai perheelle on juhla yhtä lailla kuin konsertti tai ooppera. En tee ruokaa keittokirjojen ohjeilla, vaan improvisoin ainesten mukaan. 

Tylsää minulla ei ole ehtinyt olemaan. Ripaus mustalaisverta pitää liikkeessä. Lapsena juoksin aina, en koskaan kävellyt. Samaan tahtiin elän ehkä edelleen. Teen yhtä aikaa kaikkia projektejani, sillä minun on helppo hyppiä teemasta ja tekniikasta toiseen. Kuljen aina lehtiö ja kynä mukanani. Myös taksi- ja lentomatkat ovat hyvää työaikaa.

Monenlaisia yllätyksiä on tullut eteen, mutta eniten minua on yllättänyt oma itseni, spontaanisuus, jolla teen ratkaisuja.  

Vasta yli 60-vuotiaana olen ollut kypsä näkemään elämän koko kaaren. Keski-iässä sitä ei vielä hahmota. Lapsenlapset ovat kaaren alkupään viisaita alkioita, joista on pidettävä hemmetin hyvää huolta. Huomaan, miten suvun geenit pulpahtelevat heissä esiin. On minun vuoroni olla hyvä isoäiti heille.

Hengitä ja keskity täysillä. Tämä mieheni ohje piti, kun ammuin ensimmäisen kerran antiloopin Namibiassa. Ensin tuli raskas olo, itketti ja kauhistutti. Pian minut valtasi ylpeys, että pystyin siihen.  

Pulahdus mereen joka aamu vuoden ympäri on esteettinen kauhurituaali, joka pitää minut hilpeässä endorfiinissa.

Olen aina elänyt rakkauden ympäröimänä. Se pysyy loppuun asti, vaikka saattaa muuttaa muotoaan."

Teksti: Riitta Heimonen

Julkaistu: 24.11.2017