Molemmat vanhempani olivat Viipurista kotoisin. Heiltä opin ”Ilo pintaan, vaikka reppu märkänis” -asennetta. Ja sitä, että elämä kantaa.

Lapsiani rohkaisen menemään kohti ammatillisia unelmiaan. Itse pääsin Teatterikorkeakouluun vasta kuudennella yrittämällä. Toistakin reittiä yliopisto-opiskelijana kokeilleena voin sanoa, ettei kannata tehdä kompromisseja.

Arvostan vakituista kiinnitystä ja kuukausipalkkaa, mutta Helsingin kaupunginteatteri on tarjonnut myös kauheasti haasteita ja pistänyt koville. Olen joutunut luottamaan itseeni ja siihen, että selviydyn ammatillisesti mistä vain.

Hyvä ammatillinen identiteetti heijastelee paljon muuhunkin itsetuntoon. En murene hiirulaiseksi siviilielämän haasteiden edessä. Teatterikorkeakoulu Turkan oppilaana kasvatti minua pelottomuuteen. Turkka sanoi aina, että eläkää rohkeasti.

Olen tottunut siihen, että minut tunnistetaan kadulla. Joskus vastaantulijat pyytävät imitoimaan Hansua ja vietämme pienen Fakta Homma -hetken.

En osaisi elää ilman eläimiä. Minulle tärkeät kanit Anita ja Hannu juoksentelevat vapaana kotona. Anitalla ja Hannulla on minuun jopa stressiä poistava vaikutus.

Huumorintaju ja eläinrakkaus yhdistävät minua ja ystäviäni. Mielestäni eläinten ystävät ovat ihan tietynlaisia ihmisiä. En tarkoita, että taantuisimme lässyttämään, vaan eläinrakkaat ihmiset kuuntelevat elämää laajasta perspektiivistä. Eläimiä ei pidetä alempiarvoisina eikä lisukkeina, vaan niiden kanssa halutaan elää rinnakkain. Sama kunnioittava asenne näkyy eri etnisiin ryhmiin suhtautumisessa.

Olin heppatyttö, minulla oli hevonenkin. Nykyisin käyn ratsastamassa pari kertaa viikossa. Silloin unohdan kaiken muun – ratsastaminen vaatii totaalista keskittymistä ja yhteistyötä hevosen kanssa.

Olen kärsimätön. Ärsyynnyn ja kyllästyn helposti ja joudun leikkaamaan teräväkielisyydeltäni terää. Toisaalta impulsiivisuus on voimavara. Olen nopea päätöksenteossa ja improvisaatioteatterissakin.

Liikunta on ollut aina iso osa minua. Olen varma, että olen ympäristölleni paljon mukavampi ihminen, kun olen saanut riittävästi ulkoilmaa ja -liikuntaa.

Toisten ihmisten kuunteleminen on vähintään yhtä arvokasta kuin se, että puhuu itsestään. Muita ihmisiä pitää arvostaa. Yksin kukaan meistä ei ole mitään.

En ymmärrä, miksi vanhenemiseen suhtaudutaan kuin miinuspisteeseen. Ei ikääntymistä tarvitse hävetä eikä naisen tarvitse pyrkiä näyttämään 30-vuotiaalta. Iän näkyminen ei ole luonteen heikkoutta.

Ikä on muutakin kuin numeroita. Tarvitsen entistä enemmän hiljaisuutta ja rauhaa. Ikäännyttyään ihmisen on mietittävä voimavarojaan ja palautumista – jopa sitä, milloin ja miten paljon viiniä voi juoda. Hyvää on se, että ikä lisää varmuutta. Ja uskallusta olla oma itsensä.