Image

(Riisuttu mies)



(Riisuttu mies)

Elokuvaohjaaja Aku Louhimies ottaa elokuvansa kovin vakavasti – ja itsensä.
Teksti Kalle Kinnunen
Kuvat Aki Roukala

Aku Louhimies ei halua kertoa itsestään. Hän ei myöskään halua puhua mielipiteistään, eikä hän ainakaan halua keskustella elokuvistaan.

”Noh. Jos mä puhun, se määrittää mun töitä ihmisten silmissä etukäteen. On hyvä, jos niitä voi tulkita ihan omista lähtökohdista. Se, että tämän näköinen ja ikäinen valkoinen suomalaismies tekee elokuvan, määrittää sitä elokuvaa joka tapauksessa etukäteen.”

Louhimies täyttää heinäkuussa 40 vuotta. Elokuussa saa ensi-iltansa Käsky, Louhimiehen elokuvista ensimmäinen, joka ei tapahdu nykypäivän kaupunkimiljöössä. Leena Landerin romaaniin pohjautuva elokuva sijoittuu kansalaissodan aikaan. Ohjaaja sanoo silti näkevänsä Käskyssä paljon yhtymäkohtia aiempiin elokuviinsa.

”Pieniä ihmisiä suuren maiseman keskellä. Epookki ei ole olennaista, vaan tunteet. Teemat ovat ehkäpä yksinäisyys ja rakkaus, sekä lupausten pitäminen”, hän kuvailee ilmeisen vastentahtoisesti.

Onpas hankalaa.

Suomessa on totuttu uskomaan, että lyhytsanaisuus ja vakavuus ovat taitavuuden ja syvällisyyden merkkejä. Jos näin olisi, ei maasta löytyisi Louhimiestä etevämpää elokuvantekijää.

Mutta eihän se niin ole. Aku Louhimies saattaisi olla jopa hieman parempi, jos hän rentoutuisi hieman.

Antaessaan haastattelua Akseli Ensemblen työhuoneella Kruununhaassa Louhimies on yhtä kohtelias ja rauhallinen kuin kuvansa julkisuudessa. Ja erittäin varautunut, jälleen kerran.

Ympäristö ei vapauta tunnelmaa. Askeettinen työhuone puulattioineen ja nurkassa jököttävine pianoineen muistuttaa pienen maalaiskansakoulun juhlasalia. Hyvin suomalaista, hyvin kurinalaista, hyvin jäyhää. Voi kunpa Louhimies ottaisi vähän iisimmin. Jospa puhuttaisiin vaikka runkkaamisesta.

Käskyssä on masturbointikohtaus. Sellainen löytyy myös Louhimiehen jokaisesta viidestä aiemmasta elokuvasta.

Miksi jokaisessa elokuvassa pitää olla runkkaamista? Käskyssä se on kirjasta. Eihän Levottomissa ole?

On, polttarikohtauksessa, mutta muna on löysä, kai johtuen humalatilasta. Pitääkö päähenkilöittesi aina kasvaa nöyryytyksen kautta? Tuo on kiinnostava löytö näistä elokuvista. Mikä tahansa menetys, pettymys ja epäonnistuminen onkin, on aina mahdollisuus kasvuun. Niin kuin sanotaan – jos se ei tapa, se vahvistaa.

Tavoitteletko elokuvissasi shokkiarvoa? Noh. En tiedä, onko Käskyssä shokkiarvoja. Eihän se ole K-18.

Mikä inhorealismissa ja ihmisten alennustilan kuvaamisessa kiehtoo sinua? Ehkä… Mä pidän paljon dokumenttielokuvista. Ne ovat mulle tärkeitä. Pohdin usein, miksi tämä tarina on fiktio, eikä dokumentti. Minun täytyy perustella se itselleni. Yleensä vastaus on se, että tämä tarina on kerrottava fiktiona, koska on näytettävä asioita, joiden esittäminen dokumentissa satuttaisi kohteena olevia ihmisiä liikaa. Tämä voisi olla syy tuon tyyppiseen havaintoon. Mielestäni jalo ja ylevä voi olla yhdistettynä lihalliseen ja eläimelliseen.

Käsky antaa ymmärtää, että sivistys on vain pintaa, jonka voi raaputtaa pois. Käskyn kuvaamasta ajasta on vasta 90 vuotta. Muistan aina, kuinka mummo kertoi käännelleensä ruumiskasoja Töölön¬torilla yrittäessään etsiä vanhempiaan. Kun katsoo Kosovon ja entisen Jugoslavian tapahtumia – kyllä se sivistyksen kuori putoaa nopeasti, jos sikseen tulee.

Sota ja historiallisuus myy suomalaista elokuvaa hyvin. Oliko sotaelokuvalle helpompi löytää rahoitus kuin jollekin muulle aiheelle? Ei välttämättä. Minusta sota antaa mahdollisuuden tuoda esiin tunteita ja asioita puhtaammin, arkkityyppeinä.

Käsky on Louhimiehen kuudes pitkä elokuva. Debyytistä eli Levottomista on vain kahdeksan vuotta. Se oli ensimmäinen kotimainen elokuva vuosiin, joka oli suunnattu nuorille kaupunkilaisille aikuisille. Kiinnostavaa siinä oli myös vuoroin erotisoivasti, vuoroin naturalistisesti esitetty seksi, josta kohuttiin niin, että Jyväskylässä poliisi kielsi leffan esittämisen pääsiäispyhinä 2000.

Paljasta pintaa esitteli myös Riisuttu mies, jossa Samuli Edelmann tekee rokkipappina suomenennätyksen päähenkilön alastonkohtauksissa – pornossakaan harvoin päästään vastaavaan riisumistahtiin.

Louhimiehen elokuvat ovat kuitenkin leimallisesti vakavia. Nelonen mainosti Irtiottoja-tv-sarjaa ”kaupunkiahdistuksena”, ja siitä tuli arvostelu- ja yleisömenestys. Sarjasta elokuvaksi laajennettu Valkoinen kaupunki sekä Paha maa levittivät talvista kyynisyyttä valko¬kankaalle.

Louhimies kuuluu Akseli Ensembleen, lahjakkaiden helsinkiläisten kolkyt ja risat -taiteilijoiden kollektiiviin, joka tunnetaan ennen kaikkea näytelmistä. Muita jäseniä ovat muun muassa Louhimiehen vaimo Laura Malmivaara, Vilma Melasniemi, Samuli Edelmann, Juho Milonoff sekä Irtiottoja ja Pahaa maata käsikirjoittamassa ollut Paavo Westerberg.

Ryhmä on määritellyt tehtäväkseen ”tutkia ja tuottaa taidetta, tehdä näkymättömästä näkyvää ja kantaa vastuu”.

Ylevää, tärkeää ja vakavaa, vakavaa, vakavaa. Paatoksellisuudessaan Akseli Ensemblen julistukset lähestyvät jonkinlaista Hei me taiteillaan -itseparodiaa. Samoilla vesillä liikkuu Louhimies, joka ei ole kaihtanut töidensä vertaamista kirjallisuuden ja elokuvan jättiläisten -teoksiin. Levottomien yhteydessä puhuttiin Camus’sta ja Raymond Carverista. Valkoinen kaupunki vilisi viittauksia Taksikuskiin, ja tekijälle tuli siitä mieleen myös Dostojevski. Vertaukset ovat harventuneet, mutta eräässä haastattelussa ohjaaja näki Riisutun miehen jostain syystä Fargo-tyyppisenä elokuvana.

Ehkä on hyväkin, ettei Louhimies halua sanoa Käskystä mitään.

Levottomat kun ei ole tärkeä sukupolvielokuva, eikä versio Camus’n Sivullisesta. Se on seksiä tursuava, ylipitkä draamaelokuva, jossa keskenkasvuinen ja ehkä tunnevammainen nuori mies panee liikaa, mutta erinomaisen onnistuneessa valaistuksessa.

Paha maa on 2000-luvun parhaita suomalaisia elokuvia, mutta se ottaa Eppu Normaalin Murheellisten laulujen maan ironisen, kliseillä ahdetun sanoituksen kumman tosissaan. Sitä käytettiin pokerinaamalla alleviivaamaan Pahan maan episodien synkkyyttä.

Ehkä Paha maa takatukkaisine raggareineen ja alkoholisoituneine pölynimurikauppiaineen onkin salakavala satiiri suomalaisuuskliseistä. Onhan se vetävimmillään silloin, kun komediallinen ote on vahva.

Mutta kun ohjaajalta kysyy, hänelle se on rakkauselokuva.

”Mitä suurimmassa määrin. Uskon, että rakkaus voi pelastaa. Läsnäolo ja läheisyys.”

Vaikka Louhimies on Suomen vakavin elokuvantekijä, hän tekee myös hauskoja telkkarimainoksia. Louhimiehen käsialaa ovat esimerkiksi Miitta Sorvalin ja Pirkka-Pekka Peteliuksen Sonera-hassuttelut.

”Jollain pitää maksaa asuntovelkaa”, hän myöntää vaisusti.

Viime vuonna nettiin ilmestyi Aku Louhimies -elokuvaksi alkuteksteissä määritelty Talolliset, kökkö puolituntinen mainoselokuva talonrakentamisesta.

”Alkuteksteissä pitäisi lukea lyhytelokuva tai mainoselokuva”, Louhimies pahoittelee.

Mainosten tekemistä motivoi sekin, että pelimerkkejä on käytettävissä niin paljon enemmän. Jos ohjaajat punnitsisivat elokuvantekemisen kannattavuutta vain rahallisesti, ei heidän kannattaisi tehdä Suomessa muuta kuin mainoksia.

”Mainoselokuva kestää 30 sekuntia, ja budjetti on reilut 100 000 euroa. Pitkä elokuva kestää ainakin 90 minuuttia, ja budjetti on vähän yli miljoonan. Sehän kertoo, millaisella pieteetillä toinen voidaan tehdä. Tietysti mainoselokuvassa on mainostajan maailmankuva, ohjaaja on auttaja.”

Mainoksia Louhimies on ohjannut ilmaiseksikin, Greenpeacelle ja Lastensuojeluliitolle, sekä antanut kasvonsa Plan-kummilapsijärjestön mainoksiin.

Louhimies myöntyy globalisaatiokriittiseksi ja vastustaa kadunvarsimainosten seksismiä ja iltapäivälehtien sensaatiolööppejä. Eikä hän syö McDonald’sissa.

”En, ellei ole ihan pakko. Kyllä mä ajan Land Roverilla ja lennän aika paljon lentokoneella ja syön joskus lihaa. En ole mitenkään synnitön. Mutta tuntuu siltä, että ekokatastrofia ja ilmastonmuutosta ei oikein havaita, siihen ei reagoida. Nyt pitäisi toimia. Kun katsoo Itämeren tilaa – siihen haluaisi vaikuttaa vahvemminkin. Oli vaikea löytää Käskyn kuvauksiin koskematonta metsää. Kaikki on nykyään puupeltoa. Ihmiset eivät tiedä, miltä oikea metsä näyttää. Ja saaristosta etsittiin pitkään kuvauspaikkaa, jossa ei olisi merimerkkejä…”

Louhimies miettii hetken.

”Mutta kyllähän niitäkin (merimerkkejä) tarvitaan”, hän sanoo sovittelevasti, kuin kannanottona vesiliikenteen sujuvuuden puolesta.

Haastattelussa Louhimies reagoi useimpiin kysymyksiin sanomalla ensin hieman kiusaantuneen kuuloisesti noh. Sitten hän vastaa ja sanoo perään jotain nöyrältä kuulostavaa, kuten ”toiset ovat valinneet toisin”, ”muut voivat olla eri mieltä” tai ”asiat voivat tietysti muuttua”.

Mutta puolustuskannalle asettuva ja koiranpennun katseen takaa tarkkaileva ohjaaja ei ole koskaan epäröinyt pelata jokerikortilla saadakseen katsojistaan irti äärireaktion.

Yleisö reagoi tunnetusti voimakkaimmin siihen, jos elokuvassa surmataan viaton eläin. Levottomissa tapettiin kuin ohimennen koira, Irtiotoissa ja Valkoisessa kaupungissa henkensä heitti marsu. Käskyssä panokset kovenevat. Nyt ammutaan hevonen, ja historian tosiasiat antavat mahdollisuuden näyttää ihmisten joukkoteloituksia.

Pahuus näkyy Louhimiehen elokuvissa usein karikatyyreinä, on kyseessä sitten Käskyn kiero saksalaisviiksinen sotatuomari tai Pahan maan upporikas ja snobi hyväksikäyttäjähomo.

Louhimiehen elokuvista laajimmin on levinnyt Paha maa. Se pääsi suppeaan teatterilevitykseen muun muassa Britanniassa, Benelux-maissa ja Tanskassa. Brittilehdet kirjoittivat ”elämä on helvettiä -filosofiasta” ja ”halvaantuneista tunteista” – ja pitivät näkemästään. The Guardianin kriitikko kehui elokuvan loisteliaaksi. Pohjoinen pessimismi on laji, jolle on art house -elokuvapiireissä tietty tilaus. Eroavan taksikuskin syöksykierrettä kuvaava Valkoinen kaupunki on pyydetty maailmalle jo yli 40 elokuvatapahtumaan ja palkittukin useasti. Se on komea saavutus. Mutta kuinka pitkään rypemistä voi toistaa?

Louhimies on vaikea tyyppi, sen myöntävät useat hänen kanssaan työskennelleet ihmiset. Kukaan ei kuitenkaan salli sitä painettavan lehteen omalla nimellään. Pelätään, että asiat, joita ei ole tarkoitettu loukkaaviksi, tulkittaisiin sellaisina. Se on riski, kun ihminen on ”totaalisen ehdoton”, kuten eräs käsikirjoittaja kuvailee.

Ei ole sattumaa, että juuri Louhimies on ajautunut toistuvasti kiistoihin elokuviensa tekovaiheessa, Pahan maan leikkauksesta ja Riisutun miehen käsikirjoituksen muokkaamisesta. Jälkimmäistä elokuvaa ei oikeusjutun erikoisen sopimusratkaisun jälkeen saa enää esittää elokuvateattereissa. Louhimiehen kanssa paljon työskennellyt tuottaja Aleksi Bardy muotoilee asian niin, että tällä on eräänlainen kaksoisluonne.

”On Akun julkinen olemus, viisas, sotilaallisen järjestelmällinen ja tiukka. Ja sitten vaikeammin kiinnisaatava puoli, joka tulee esiin läheisemmässä yhteistyössä. Se liittyy Akun ehdottomuuteen ja järkähtämättömään näkemyksen seuraamiseen. Se on luovan energian, taiteilijuuden ydin, mutta kenties myös joidenkin Akun läpikäymien konfliktien ydin.”

Menestys sinänsä ei ole syynä isoon egoon.

”Aku on aina olettanut menestyvänsä. Hänelle menestys ei ole tullut yllätyksenä”, Bardy hymyilee. ”Aku on joukkuepelaaja, mutta keskushyökkääjän paikalla.”

Yksi esimerkki Louhimiehen taiteellisesta tinkimättömyydestä – tai egoilusta – löytyy Levottomien dvd:ltä. Mukana on kommenttiraita, jolla leikkaaja Samu Heikkinen erehtyy kysymään Louhimieheltä, kuinka hyvin elokuvan hittejä vilisevä soundtrack myi.

”Biisit on valittu täysin epäkaupallisista syistä!” ohjaaja sähähtää yllättäen, selvästi tuohtuneena.

Ennen kuin Louhimies pääsi yliopistoon valtiotieteelliseen tiede¬kuntaan ja sitten Taideteolliseen, hän ehti harkita armeijauraa.

Se jotenkin sopii sänkipäiselle miehelle, jonka huolestuneilta kasvoilta hymyn löytävät vain harvat ja joka on luennoinut yrityksissä organisaatiojohtamisesta. Mutta toisaalta tuntuu oudolta, että Bardyn, Santeri Kinnusen, Mikko Koukin, Liisa Kuoppamäen ja Aleksi Mäkelän koulukaveri Kallion ilmaisutaidon lukiosta olisikin lähtenyt sotilaaksi, eikä kulttuurielämään.

”Pääsin kadettikouluun, mutta elämäntilanne ei mahdollistanut jatkoa”, Louhimies kertoo. ”Suomen puolustusvoimien mainoslause on nyt, että ’tee työtä jolla on tarkoitus’. Sille voi hymyillä, tai sitten ei. Se oli mulle kuitenkin luonteenomainen maailma, helppo ja mukava... vaikka nyky-ystävistä suurin osa on siviilipalvelusmiehiä, totaalikieltäytyjiä tai hulluja. Toisaalta seuraan aktiivisesti puolustuspolitiikkaa.”

Viehättääkö ohjaajaa armeijan selkeys, ajatus siitä, että maailma voidaan laittaa muotteihin?

”Varmaan jotain sellaista. Siinä maailmassa on helppo mitata, osaako jonkin asian vai ei. Tämä voi kuulostaa monesta tyhmältä, mutta mulle reserviupseerikoulu oli ikään kuin hyvä koulutus ohjaamiseen tai ainakin tuotannon pyörittämiseen. Ihmisten liikuttamista, asioiden toteuttamista. Menisin mielelläni kertausharjoituksiin, jos vain kutsuttaisiin.”

Suomen lehdissä kirjoitettiin, että Käsky sai maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla. Se oli puolitotuus. Käsky, englanniksi Tears of April, esitettiin Cannesissa market-rinnakkaistapahtumassa, eli sitä ei valittu viralliseen ohjelmaan. Market on elokuvien kauppapaikka, josta näytöspaikan – yhden 1 600:sta – saa rahalla. Elokuva tullaan varmasti esittämään osatuotantosopimuksen vuoksi Arte-kanavilla Saksassa ja Ranskassa. Varsinainen ulkomaanmyynti on vasta alkanut.

”Ei Suomessa nähdä, kuinka laajaa työtä tuottajan on tehtävä, että päästään näkyviin, vaikka festareille. Musta jää pääsi Berliinin kilpasarjaan ja se on tosi hyvä, mutta se tarvitsi siihen aktiivisen tuottajan, joka etsi kansainvälisen myyntiyhtiön, jolla oli voimaa nostaa se sille paikalle. Isoille festareille pääsy ei ole ohjaajan, vaan tuottajan käsissä. Ei se ole kiinni vain siitä, onko elokuva hyvä vai huono”, Louhimies sanoo.

Hän uskoo ohjaavansa vielä elokuvia ulkomaillakin.

”Kuten kaikki ohjaajat, mä haluan tehdä elokuvia, jotka leviävät mahdollisimman laajalle. Minulle on tavoite – ei vain pelkkä unelma – tehdä elokuvia muutenkin kuin vain suomeksi.”

Ne, jotka odottavat Käskyn olevan kolkko elokuva, eivät taatusti pety.

Päähenkilöt ovat punakaartilainen Miina Malin (Pihla Viitala) ja oikeudentuntoinen jääkäri Aaro Harjula (Samuli Vauramo). Alussa valkoiset saartavat pakoon yrittävän joukon punaisia naisia. Heidät surmataan säälimättä. Ainoa henkiinjäänyt, Malin, joukkoraiskataan. Näkemästään hermostunut Harjula haluaa viedä naisen asian sotaoikeuteen, vaikka vääpeli on teloittamisen kannalla.

Käsky ei ole sotaraina, jossa hiippailtaisiin aseet kädessä vihollisten perässä. Se on enemmänkin kamaridraama, jossa henkilöt ovat kuin shakkipöydän nappuloita. Kyse on siitä, kuka syö kenet ja miten.

Sotateema myy Suomessa, mutta Käsky ei silti ole suuren yleisön elokuva. Tuotantoyhtiö arvioi, että katsojia tulee ”yli 100 000”. Rankemmat kohtaukset pitävät sankaritarinoiden suosijat loitolla.

Käskyssä on erinomaisen elokuvan ainekset. Kuvailmaisu ja monet yksittäiset kohtaukset ovat maailmanluokkaa. Päällimmäisinä jäävät silti mieleen irvokkaimmat kohdat, joissa nuorilta ja kauniilta päähenkilöiltä riistetään kaikki arvokkuus. Ei voi välttyä tunteelta, että Louhimies vetää rankkuudesta yhtäläisyysmerkit syvällisyyteen. Seksuaalisella häpäisemisellä mässäily alkaa jo maistua maneeriselta.

Elokuva olisi todennäköisesti parempi, jos sitä olisi viilattu tiiviimmäksi ja vähemmän osoittelevaksi. Vaikka jonkun muun kanssa.

Tuottaja Markus Selin sanoi aikanaan, että Pahan maan kansainvälinen menestys olisi ollut huomattavasti parempi, jos sitä olisi tiivistetty vartilla. Louhimiehen mukaan tämä kuulostaa hassulta.

”Noh. Vaikea sanoa, olisiko Titanic ollut suurempi vai pienempi menestys, jos loppu ei olisi ollut niin traaginen? Jos joku tietäisi, miten menestyselokuva tehdään, eihän me muuta tehtäisi”, ohjaaja sanoo.

Kuvauksissa Louhimies antaa näyttelijöiden improvisoida ja saa filmille tilanteita, joissa on realistisia jännitteitä henkilöiden välillä. Sen jälkeen hän on taas päällikkö, jolle itsepäisyys on määrätietoisuutta.

”Koska Suomessa elokuva on kulttuuritoimintaa, yhteiskunnan tuki suuntautuu taiteelliseen työhön. Ohjaajalla täytyy olla final cut, oikeus ja velvollisuus päättää elokuvan lopullisesta sisällöstä. Luovuuden edellytys on se, että on vastuussa, ja ohjaaja on vastuussa sisällöstä.”

On ilmiselvää, että Louhimies voisi olla jo ulkomailla töissä, jos hän luottaisi muidenkin arvostelukykyyn – eikä ottaisi itseään niin vakavasti. Louhimiehen vakavuus on tuskin ylimielisyyttä, enemmänkin kovaa ja ristiriitaista itsekritiikkiä.

”Monet ovat olleet Käskystä vaikuttuneita”, Louhimies mainitsee itse haastattelun lomassa, sangen vaatimattomalta kuulostavaan sävyynsä.

Jos Louhimies olisi kansainvälinen ohjaaja, hän sanoisi myös, että Käsky on hänen paras työnsä – oli hän sitä mieltä sisimmässään tai ei.

”Niin kai pitäisi haastattelussa sanoa. Mutta mun työ tässä on tehty. Toivon, että paras on joku, joka ei ole vielä tullut esille.”

Artikkeli on julkaistu Imagen numerossa 5-6/2008. Seuraavassa numerossa (7/2008) julkaistiin tämä alla oleva Louhimiehen vastine artikkeliin:

Voi kun on hankalaa... Elokuvia ei voi tehdä pöytälaatikkoon. Elokuvakulttuuri tarvitsee yleisöä ja mediaa. Uskon, että ohjaajana minun kannattaa tuoda elokuviani esille ja puhua niistä. Siksi kai haastatteluja annetaan.

Kirjoittaessaan Käsky-elokuvasta (Image 5–6/08) toimittaja Kalle Kinnunen ei tehnytkään juttua elokuvasta, kuten oli asiansa esitellyt haastattelua pyytäessään.

Neljän tunnin haastattelun aiheeksi olimme rajanneet elokuvani ja etenkin elokuussa ensi-iltansa saava Käskyn. Julkaistu juttu ei vastaa sisällöltään ja sävyltään käymiämme keskusteluja. Käsky jää vähälle huomiolle ja juttu painottuu muuhun (toimittajan näkemykseen Aku Louhimiehestä).

Sanomisiani on muokattu, irrotettu yhteyksistään ja yhdistelty, jotta ne kai paremmin vastaisivat toimittajan ennakkokäsityksiä.

Olimme sopineet, että tarkastan haastattelun, kuten minulla yleensä on tapana, ennen kuin se menee eteenpäin. Useista pyynnöistä huolimatta Kinnunen ei kuitenkaan toimittanut juttua kokonaisuudessaan tarkastettavaksi.

Kalle Kinnusen juttu sisältää myös väärintulkintojen lisäksi muutamia asiavirheitä, jotka olisi ollut helppo korjata.

Aku Louhimies

Samassa numerossa Louhimiehen vastineen kanssa julkaistiin myös toimituksen oikaisu artikkelista, joka on alla kokonaisuudessaan.

Imagen toimittaja käsitti sopineensa Aku Louhimiehen kanssa artikkeliin kirjattujen sitaattien tarkistuttamisesta, kuten tehtiinkin. Väärinkäsitys ei tullut lehden tietoon ennen numeron painoon menoa. Jutussa oli kaksi asiavirhettä: Käsky-elokuvassa ei ammuttu hevosta toisin kuin jutussa kerrotiin, eikä elokuvaa ollut myyty Ranskan Artelle, ainoastaan Saksaan, toisin kuin levitysyhtiö FS Filmin tiedote väitti.

Edit: Oikaisu päivitetty artikkelin perään kokonaisuudessaan 27.4. klo 19.49.

Julkaistu: 26.4.2018