”Pieneltä paikkakunnalta lähteminen saatetaan nähdä siellä ylimielisyytenä” – 'Syrjäseudun tytöt' haluaisivat, että myös maaseudun nuorista tytöistä keskusteltaisiin

Vaaleanpunaisia seiniä peittävät sarjakuvateokset, ja katosta pinkistä valorenkaasta roikkuu piirrettyjä enkeleitä. Näyttelyhuoneessa soi herkkä, melodinen musiikki, ja sen perällä, lasisen vitriinipöydän vieressä, istuu nuori nainen vieraskirja kädessään. Kävelen hänen luokseen.

– Moikka, oon Riina Tanskanen. Jännittävää, en ole tehnyt tällaista aiemmin.

Olen kutsunut kaksi nuorta opiskelijanaista, Veera Törmikosken ja Nelli Rätyn, vierailemaan Riina Tanskasen näyttelyssä Tampereen työväenmuseo Werstaalla. Vaikka he eivät ole tavanneet aiemmin, Törmikoski ja Räty ovat jo vuosien ajan seuranneet Tanskasen taidetta sosiaalisessa mediassa ja pitäneet siitä.

Riina Tanskanen, 27, tunnetaan karnevalistisen vakaviksi luonnehdituista Tympeät tytöt -sarjakuvateoksistaan, jotka alkoivat levitä sosiaalisessa mediassa vuonna 2020. Tampereen työväenmuseo Werstaalla esillä oleva näyttely pohjautuu Tanskasen tuoreimpaan teokseen Luokkakipuja (2025), joka jatkaa hänen aiempien teostensa teemoja tyttöydestä, vallasta ja yhteiskunnan rakenteista.

Tanskanen ei aluksi uskonut, että sarjakuvat kiinnostaisivat ketään muuta kuin häntä itseään. Piirtäessään hän sai purettua sisälle patoutuneita tunteita ja jäsenneltyä ajatuksia. Jakamalla teoksiaan sosiaalisessa mediassa hän kuitenkin huomasi, että käsittelemänsä teemat ja tilanteet olivat monille jaettuja kokemuksia.

– Se on sekä liikuttavaa että surullista, Tanskanen sanoo.

Vaikka Tanskanen kuvitti itselleen ajankohtaisia aiheita, kuten kaksikymppisyyden kipukohtia, hänen taiteensa resonoi myös naisissa, jotka olivat eläneet samat vaiheet vuosikymmeniä aiemmin.

Nelli Räty ja Veera Törmikoski saapuvat näyttelytilaan ja kertovat olevansa hieman jännittyneitä. Kun he esittäytyvät Tanskasen kanssa, jännitys alkaa vähitellen hälvetä. Kolmikko huomaa taustoissaan paljon yhteistä: kaikki ovat kotoisin pieneltä paikkakunnalta ja päätyneet opiskelemaan Tampereelle. Tanskanen, 27, opiskelee kirjallisuustiedettä, Räty, 24, yhteiskuntatieteitä ja Törmikoski, 21, luokanopettajaksi.

Kierros alkaa sarjakuvateoksella Boy meets boy, joka kertoo kapitalismin ja patriarkaatin 500-vuotisesta rakkaustarinasta – vertauskuvana yhteiskuntajärjestelmän historiasta ja dynamiikasta.

Räty kertoo pitävänsä Tanskasen taiteesta, koska se kuvastaa nerokkaasti ja moniulotteisesti, miten esimerkiksi yhteiskuntaluokka, sukupuoli ja kotipaikka vaikuttavat ihmiseen. Hän arvostaa, miten teemat tulevat esiin sekä huumorin että taiteen keinoin.

Törmikoski on käynyt näyttelyssä aiemmin, mutta teos saa hänet jo toistamiseen hymähtelemään.

Tunnelma muuttuu rennommaksi, kun Tanskanen alkaa kertoa näyttelyn syntyprosessista ja sarjakuvien taustalla olevista ajatuksista. Piirrokset syntyivät alkuvuonna 2025 kaksi vuotta kestäneen, täysipäiväisen kirjoitustyön seurauksena.

Lopulta näyttelystä muotoutui isompi kuin hän oli osannut kuvitella, ja hän on tyytyväinen uurastuksensa lopputulokseen. Seinillä olevat sarjakuvat yhdistävät Tanskasen henkilökohtaisia kokemuksia sekä eri ihmisiltä keräämiään tarinoita.

Boy meets boy -teosta seuraa sarjakuva Syrjäseudun tytöt. Se kuvaa pienten tehdaspaikkakuntien arkea, autioituvia kylänraitteja, tyhjentyviä kouluja ja nuoria, jotka etsivät itseään niiden keskellä. Syrjäseudun tyttö viettää lapsuutensa ”entisten ihmisten raunioissa”, mutta kokee yhteisöllisyyttä pienissä piireissä. Lupaus ikuisesta ystävyydestä saa kolhuja, kun toinen muuttaa kaupunkiin ja toinen jää syrjäseudulle.

Huoneessa näyttelymusiikin lomassa kaikuu kuiskauksia. Joku lukee sarjakuvaa ääneen. Kun Törmikoski ja Räty uppoutuvat lukemiseen, keskustelen Tanskasen kanssa siitä, kuinka suuri sattuma on, että he kaikki ovat kotoisin jostain muualta kuin kaupungista.

Se ei enää tunnu olevan sattumaa, kun he alkavat keskustella juuri lukemastaan sarjakuvasta. Teos herättää Rätyssä ja Törmikoskessa paljon samaistumisen tunteita.

– Kun muutin syrjäseudulta pois, tuli sekä ylpeä että syyllinen olo, Törmikoski kertoo.

Hän sanoo, että Raahen Vihannista, pieneltä paikkakunnalta lähteminen saatetaan nähdä siellä ylimielisyytenä tai ”nokan pystyyn nostamisena”.

– Mutta ei se johtunut siitä. Halusin vain jotain muuta. Toisaalta samaan aikaan kaipaan niitä hiekkateitä ja tuttuja ääniä, hän jatkaa.

Vähitellen muut näyttelyvieraat hämärtyvät silmäkulmiin, kun keskustelu syvenee yhteisiin kokemuksiin.

– Valintojen määrä lisääntyy paljon muuttaessa kaupunkiin. Pikkupaikkakunnan vähäiset vaihtoehdot luovat toisaalta turvaa, sanoo Siilinjärveltä kotoisin oleva Räty.

Kotona käydessään hän kokee toisinaan ulkopuolisuutta. Hän lähti, mutta perhe jäi Pohjois-Savoon. Uusi elämä kaupungissa tuntui muuttohetkellä ihmeelliseltä, mutta ei täysin vastannut niitä kiiltokuvia, joita hän oli ehtinyt mielessään rakentaa.

Riina Tanskanen on halunnut sarjakuvallaan kuvata myös ristiriitaa, jota monet Suomen pienet paikkakunnat kokevat: muuttoliike keskuksiin vie mukanaan nuoria ja työikäisiä, ja samalla palvelut, koulut, terveydenhuolto sekä työpaikat vähenevät.

Veera Törmikoskea koskettaa Tanskasen ajatus siitä, etteivät syrjäseudut kuihdu itsestään, vaan ne kuihdutetaan.

– Koulujen lakkauttaminen, palveluiden lähteminen ja katujen hiljeneminen katkeroittavat ihmisiä. Se kuuluu siellä kylän ainoan Salen kulmalla.

Hän kertoo myös pelostaan, jonka Oulaisten yöpäivystyksen lakkauttaminen aiheuttaa.

– Koen suurta huolta siitä, mitä sitten tapahtuu isovanhemmilleni tai perheelleni. On kohtuutonta katsoa vierestä näennäisiä säästöjä. Se asettaa ihmiset todelliseen vaaraan, hän sanoo.

Hänelle on herännyt katkeroitumisen sijaan halu puolustaa syrjäseutuja.

– Suomessa on niin paljon arvokasta maaseutua ja muutakin kuin suuria kaupunkeja. Haluan taistella syrjäseutujen puolesta.

Rätyä ja Törmikoskea alkaa itkettää. Erityisen vaikuttavaa heidän mielestään on se, että teos käsittelee yhteiskunnallista aihetta tyttöyden kokemuksen kautta.

Sarjakuvasta nousee esiin seuraava kohta:

Raunioiden keskellä syrjäseudun tytöt puskevat elämää kuin rikkaruohot. Mutta samaa tahtia, kun rinnat ja reidet kasvavat, maailma tuntuu kutistuvan.

– Usein kun puhutaan maaseudun nuorista, puhutaan vain pojista. Tytöt nähdään synnyttäjinä tai poissaolevina, Tanskanen sanoo.

Hän toteaa, että keskustelu keskittyy usein vain 'katoaviin kohtuihin' – synnytysikäisiin naisiin, joiden poistuminen nähdään uhkana alueen tulevaisuudelle.

– Naisista puhutaan ikään kuin he lähtisivät nokka pystyssä pois syrjäseuduilta. Sitä pidetään hylkäämisenä. Mutta koskaan ei kysytä, miksi he lähtevät, Törmikoski sanoo.

– Syy voi olla esimerkiksi jämähtäneet normit, joissa naisen odotetaan pariutuvan ja saavan lapsia, vaikka ei itse haluaisikaan, Nelli Räty toteaa.

Pienillä paikkakunnilla muutos herättää usein vastustusta.

– Halutaan, että jäädään, mutta uudistaminen ja muutos eivät ole sallittuja, nykyisin politiikassa vaikuttava Törmikoski sanoo.

Räty pohtii, että median huomio voisi keskittyä myös niihin naisiin, jotka jäävät syrjäseuduille.

– He eivät ole pelkkiä synnyttäjiä. Olisi kiinnostavaa kuulla, mitä he ajattelevat ja mitkä ovat heidän unelmiaan, hän sanoo.

Syrjäseudun tytöt -teosta seuraa sarjakuva Luokkakipuja, joka kertoo luokkahyppyä tekevästä sinnikkäästä tytöstä. Hän tekee kaikkensa ponnistaakseen duunaritaustastaan korkeakouluun. ’Hyppytyttö’ haaveilee jostain suuremmasta ja pääsee yliopistoon. Hän onnistuu rakentamaan uudenlaista elämää kaupungissa, mutta ei pääse täysin irti syrjäseudulta jääneistä tavoista. Ulkopuolisuuden tunne kulkee mukana.

Etäisyyden kasvaessa lapsuudenkotiin alkaa hiipiä jäytävä tunne, joka paljastuu luokkakivuiksi. Tanskasen teoksessa kutostien varteen heitetyt ruumiinosat kuvastavat irtautumista entisestä elämästä.

Törmikoski kokee sarjakuvan osuvaksi, sillä se kuvaa lähtemiseen liittyvää surua ja ristiriitaa, jota hän itsekin on kokenut.

Räty kertoo olevansa perheensä ensimmäinen yliopisto-opiskelija. Kukaan hänen lähipiiristään ei ole opiskellut yhteiskuntatieteitä. Hän ei koe tehneensä varsinaista luokkahyppyä, mutta on hypännyt kohti tuntematonta.

– Meidän yhteiskuntamme on niin yksilökeskeinen, että se aiheuttaa yksinäisyyttä ja yhteisöllisyyden puutetta. Pitää aina pärjätä, hän sanoo.

Tanskanen kertoo halunneensa tehdä kirjan, jonka lukija voisi antaa vanhemmilleen keskustelunavaukseksi. Monella saattaa olla sisällään tunne, jota ei osaa sanoittaa ja taide voisi auttaa tekemään sen näkyväksi.

Luokkakivut viittaa henkiseen, sosiaaliseen ja joskus fyysiseen ristiriitaan, joka liittyy yhteiskuntaluokasta toiseen siirtymiseen – esimerkiksi työväenluokasta keskiluokkaan. Tanskanen ajattelee, että moni voi kokea luokkakipuja tiedostamattaan.

Vaikka aiheet ovat raskaita, sarjakuvien pehmeät värit, tyttöyden kokemusta välittävät kuvat ja oivaltava kieli tekevät niistä Rätyn ja Törmikosken mielestä helposti lähestyttäviä.

Kierrettyämme loputkin näyttelyn teokset, jätämme sen taaksemme. Näyttely, joka herätti voimakkaita samaistumisen tunteita, saa Törmikosken ja Rätyn kiittämään Tanskasta.

– Kiitos. On tärkeää, että sanoitat näitä asioita ihan tulevaisuudenkin tyttöjä varten, Törmikoski sanoo.

– On tärkeää tehdä yhteiskuntakriittistä taidetta, joka käsittelee ongelmia tyttöyden kokemuksen kautta, Räty lisää.