Lapseni aloitti syksyllä ala-asteen kolmannen luokan ja sen myötä uuden vieraan kielen opettelun. Lapsella itsellään ei ollut mielipidettä, valitako ranska vai espanja. Niinpä me lapsen isän kanssa vertailimme käsi poskella kieliä. Ranska on hieno kulttuurikieli ja hyödyksi, jos ryhtyy kokiksi tai EU-hommiin. Toisaalta espanja avaisi valtavan eteläamerikkalaisen kulttuurin ja sitä puhuvat futissuosikit vauhdittaisivat opiskelumotivaatiota.
Tällaisia me vanhemmat puntaroimme, jotta jälkikasvu saisi mahdollisimman hyvät eväät elämään. Viemme lasta vauvauintiin ja haemme paikkaa kielikylvystä. Siloittelemme tietä rahastosäästämisellä ja kouluvalinnalla. Minä patistan lasta purjehdusleirille, koska rohkeus vesillä liikkumiseen on tärkeä taito. Mutta isoimpiin edessä odottaviin vaikeuksiin en häntä osaa valmistella.
Tämänhetkinen päästötahti on johtamassa siihen, että lapseni elää aikuisena maailmassa, joka on lämmennyt useilla asteilla. Haluan uskoa, että päästöjä vähennetään, mutta silti lapseni tulee elämään toisenlaisissa olosuhteissa kuin mistä minulla on kokemusta. Miten varustan hänet siihen? Kannattaako opetella hiihtämään? Pitäisikö retket Ateneumiin vaihtaa kotitarveviljelyn harjoittelemiseen?
Koulussa lapselle tuutataan kiitettävästi ympäristöasiaa: käytävillä on julisteita Amazonin suojelusta ja ruokalassa varoitellaan ruokahävikistä. Päiväkodista lähtien on opetettu kierrättämään. Mutta minulle ei riitä, että lapsi opetetaan suojelemaan luontoa. Eikä riitä sekään, että hän oppii derivoimaan ja voi kahdenkymmenen vuoden päästä keksiä jonkun suodattimen tehtaan piippuun. Haluan, että jälkikasvuni pärjää kuumenneessa maailmassa.
”Meitä uhkaa ympäristökatastrofi, eikä meno muutu, koska lapset sosiaalistetaan kotona ja koulussa jatkuvaan kuluttamiseen”, on kasvatustieteen professori Veli-Matti Värri sanonut lehtihaastattelussa.
Hänestä koulu toteuttaa nykyihannetta, jossa ihminen on ensisijaisesti työntekijä ja kuluttaja, johon maan kilpailukyky nojaa. Silloin ei auta vaikka tunnilla opetetaan, ettei luontoa saa roskata, jos koko koulutus tähtää siihen, että oppilaat tulevaisuudessa tuottavat markkinatalouteen lisää tarpeita ja tavaraa.
Kirjassaan Kasvatus ekokriisin aikakaudella Värri kritisoi, että sivistysideaalista on siirrytty kohti kilpailuideologiaa. Ärsyynnyin aikanaan itsekin, kun Helsingin päivähoidon arvoihin oli tungettu yrittäjämyönteisyys.
Olen toisinaan kysynyt vinkkejä haastattelemiltani asiantuntijoilta. Ympäristösäätiön pomo neuvoi kehittämään lapsen minäkuvaa niin, ettei se ole tavaroiden ja omaisuuden varassa. Ekologian professori ohjeisti hakeutumaan hässäköitä pakoon maaseudulle. Kaupungeissa ihmiset kärsivät ensin, kun kukaan ei tyhjennä roskia eikä ruokaa ole. Journalistikollega kannusti säästämään rahaa. Sillä lapsi voi myöhemmin vaikka ostaa asunnon korkealta merenpinnan yläpuolelta. Olen painanut ohjeet mieleeni, mutta ne ovat osoittautuneet käytännössä vaikeiksi. Rahastotilin saldolla ei vielä vuoristomökki irtoa.
Lapsi valitsi opiskella espanjaa. Hän tuskin käyttää kieltä eläkeläisenä Aurinkorannikolla. Näillä näkymin suuri osa eteläistä Espanjaa on 2070-luvulla kuivunut autiomaaksi.
Sen sijaan hän voi puhua espanjaa niiden ihmisten kanssa, jotka ovat paenneet tänne maailman tulvivista suurkaupungeista.
Kasvatusprofessori Värrin mielestä pitää kasvattaa empatiaan, kohtuuden hyveisiin ja hyvään kuvittelukykyyn. Opettaa lapsille, ettemme omista luontoa.
Minä alan kallistua siihen, että välitunnit ovat tärkeimmät. Kriiseissä tarvitaan yhteistyötä. Kuten australialainen globaalin ekologian professori Corey Bradshaw on sanonut: ”Kenen uskot pelastavan sinut, kun kriisi iskee?”
Siitähän ongelmani kumpuaa. Haluaisin olla lapsen loppuelämän häntä pelastamassa. Kun se tuskin on mahdollista, pitää luottaa, että hän onnistuu keräämään muita kilttejä ihmisiä rinnalleen.
Riikka Suominen on helsinkiläinen toimittaja ja ilmastoaktivisti.
