Riikka Suominen kasvoi umpikokoomuslaisessa kodissa ja vieroksui mielenosoittamista – Tänä kesänä hän lähti Elokapinan mukana kadulle
”Olen valmistautunut siihen, että poliisi kantaa minut paikalta ja kyyditsee kuulusteltavaksi laitokselle.” Riikka Suominen kertoo, millaista on osallistua kansalaistottelemattomuuteen osana Elokapinaa.
Kirjoitan spriiliukoisella tussilla käsivarteeni puhelinnumeron. Siihen soittamalla tavoitan putkatuen, eli henkilön, joka voi auttaa minua, jos poliisi ottaa minut kiinni. Jätän oman puhelimeni kotiin. Aion osallistua kansalaistottelemattomuuteen. Ensimmäistä kertaa elämässäni.
Vielä vuosi sitten olin arka osallistumaan edes perinteisiin mielenosoituksiin. Joukkomarssiminen oli minusta luotaantyöntävää. Minua ei ole kasvatettu sellaiseen, sillä lapsuudenperheeni oli umpikokoomuslainen. Emme marssineet vappuna tai muutenkaan.
Aikuisena olen yrittänyt opetella mielenosoittamisen, mutta valjuin tuloksin. Iskulauseiden huutamiseen olen ollut liian itsetietoinen. Niillä harvoilla marsseilla, joihin olen osallistunut, olen kävellyt vähän nolona. Lähinnä olen palellut ja toivonut pääseväni kotiin.
Nyt olen valmistautunut siihen, että poliisi kantaa minut paikalta ja kyyditsee kuulusteltavaksi laitokselle.
Kuulin Elokapinasta jo ennen kuin liikkeellä oli suomenkielistä nimeä. Toimittajana seurasin loppuvuodesta 2018 kun ilmastoaktivismi Suomessa nousi. Kansainvälinen ilmastopaneeli IPCC oli esitellyt uusimman raporttinsa ja moni huolestui siitä, miten vakavasti jo 1,5 asteen kuumeneminen uhkaisi ihmisen elinoloja.
Iso-Britanniassa oli juuri perustettu Extinction Rebellion -niminen uusi ilmastoliike. Sen ajatus oli herättää ihmisiä ilmastokriisiin uhmaamalla lakia. Aktivistit olivat jopa valmiita vankilatuomioihin. Tämä kuulosti radikaalilta ja uudelta. Kun aiheesta kiinnostuneet suomalaiset tapasivat, olin toimittajana paikalla.
Parikymmentä ihmistä kokoontui marraskuussa 2018 Helsingissä Pauligin huvilalla. ̉Monet osallistujat olivat olleet aiemminkin ilmastotoiminnassa, mutta kokivat etteivät marssit vaikuttaneet päättäjiin.
Yksi paikalla oleva sanoi: ”ei ole takeita toimiiko tämäkään, mutta on kokeilemisen arvoista”. Kirjoitin sen muistivihkooni.
Seuraavat vuodet seurailin Elokapinaa sivusilmällä. Tuin mielessäni tavoitteita, mutta toimittajan ammatin vuoksi mukaan meneminen oli mahdotonta.
Aktivistin leima on vihonviimeinen asia, jonka toimittaja haluaa kylkeensä. Se vie uskottavuuden. Minut on aikanaan koulutettu niin, ettei toimittajan ole hyvä edes äänestää, niin sitoutumaton pitäisi olla.
”Sisimmässäni olen aina epäillyt journalismin puolueettomuusvaatimusta.”
Päätin siis pysyä lestissäni: välitin tietoa ja vaadin päättäjiltä vastuuta. Koulutin kollegoita ilmastojournalismista. Kirjoitin kolumneja ja melskasin somessa. Vakuutin itselleni, että journalismi on ihmisten tärkein lähde ilmastotietoon. Sillä tavalla voin vaikuttaa siihen, että asiat muuttuvat.
Mutta vuosi vuodelta epäröinti kasvoi. Tietoa ilmaston kuumenemisesta on levitetty jo vuosikymmeniä. Itsekin olen tehnyt sitä 20 vuotta.
Sisimmässäni olen aina epäillyt journalismin puolueettomuusvaatimusta. Kantaaottamattomuus on sekin kannanotto. Se puolustaa nykytilaa.
Viime syksynä maailmanpolitiikka jatkoi synkkenemistään. Ilmastotoimet tuntuivat valuneen politiikan ö-kansioon, vaikka tieteelliset todisteet ekokriisin uhasta ovat vastaansanomattomat.
Nykypolitiikka ei ole pelastamassa meitä edes kriisin pahimmilta seurauksilta. Nykyisillä ilmastositoumuksilla maailmaa kuumennetaan yli 2,5 astetta.
Jokin sisälläni kypsyi. Ilmoittauduin Elokapinan perehdytykseen ja päädyin tukimielenosoitukseen syyskuussa 2024. Tukimielenosoitus on aivan tavallinen poliisia totteleva mielenilmaus, mutta jo se tuntui räväkältä. Elokapinan lipun alla toimiminen oli minulle radikaalia.
Kohteliaat keinot on jo käytetty. Olen kirjoittanut lehtiin ja päättäjille, lahjoittanut rahaa ja keskustellut ilmastosta sivistyneesti Petteri Orpon kanssa A-studiossa.
Nämä keinot ovat tärkeitä, ja aion jatkaa niitäkin, mutta niin kauan kuin saastuttavilla voimilla on äärettömän paljon enemmän rahaa ja valtaa, ei kauniisti pyytäminen riitä. Lobbari pyytää vielä kauniimmin ja tarjoaa päälle lounaan ja vaalirahat.
Puoli vuotta tukimielenosoitukseen osallistumisen jälkeen päätin lähteä myös Elokapinan perehdyttäjäkoulutukseen.
Minulla ei ollut juuri mitään kokemusta koko liikkeestä, mutta nyt olin jo perehdyttämässä muita sen toimintaan. Tunsin olevani valeperehdyttäjä, mutta Elokapina on hierarkiaton liike. Sille ei ole keskusjohtoa tai linjaorganisaatiota. Kuka vain saa tarttua eri tehtäviin. Lupaa ei tarvitse kysellä, vastuu ja vapaus ovat osallistujilla.
Se mitä vaaditaan, on sitoutuminen liikkeen arvoihin. Arvoja ovat esimerkiksi tavoite elinkelpoisesta planeetasta, väkivallattomuus ja valtarakenteiden purkaminen.
Sen jälkeen, kun olen ottanut ensimmäiset askeleet Elokapinan suuntaan, homma alkaa edetä omalla painollaan.
Kesän isoon mielenilmaukseen, Kulovalkeaan, huomaan ilmoittautuvani kiinniotettavaksi. Siis rooliin, jossa en tottele poliisin poistumiskäskyä.
Sitä varten pitää käydä neljän tunnin koulutus kansalaistottelemattomuudesta. Opin, että poliisin poistumiskäskyn uhmaamisesta voi saada niskoittelusyytteen ja kymmenen päiväsakkoa. Harjoittelemme, missä asennossa on turvallista istua, kun poliisi kantaa pois.
Mielenosoituspäivänä, maanantaina kesäkuun yhdeksäntenä, sataa kaatamalla. Päällystän pahvilaatikosta askartelemani kyltin kontaktimuovilla. Kyltissä lukee ”Yritin eka kaikkea muuta, mut ilmastotuho jatkuu. Siksi olen tässä”.
Puen päällekkäin kaksi villapaitaa, tikkitakin ja pitkän sadetakin. Pakkaan reppuun eväitä ja termospullon teetä. Puhelimen jätän kotiin. Olen oppinut, että poliisilla on oikeus tutkia kiinniotetun puhelin. Se tuntuu sietämättömän tungettelevalta.
Muistutan läheisiäni siitä, että saatan olla seuraavan vuorokauden tavoittamattomissa.
Minua ei varsinaisesti jännitä. Pelkään kuitenkin sitä, että joku autoilijoista sekoaa ja ryhtyy väkivaltaiseksi. Pahimmillaan ajaa päin.
Se, että joku huutelee auton ikkunasta ei siis huolestuta. Pelkään väkivaltaa. Ja myös sitä, että ehkä en osaa olla tottelematta poliisin käskyä. Tai ehkä vihainen käsky tuntuu kauhean pahalta ja saa olon tuntumaan siltä, että olen väärässä, vaikka periaatteessa olenkin varma asiastani.
Elokapinassa painotetaan, että vaikka on ilmoittautunut kiinniotettavaksi, milloin vain saa perääntyä. Olen päättänyt kuunnella itseäni.
”Pakkaan reppuun eväitä ja termospullon teetä.”
”Mitä me vaaditaan? Ilmastotekoja!” ”Tuhon tuet alas!” huudan noin kuudenkymmenen muun ihmisen kanssa. Olemme tukkineet Teollisuuskadun kesken iltapäiväruuhkan. Teollisuuskatu on Helsingin Vallilan halkaiseva liikenteen valtaväylä.
Ensin ajoradalle menivät esiblokkaajat, jotka vetivät sen poikki banderollit, kun liikennevalo oli vihreä. Kun liikenne oli pysäytetty, me muut menimme tielle. Nyt seisomme siinä ja huudamme iskulauseita. Paikalla on myös monta metriä korkea vihreä taidepuu.
Sataa herkeämättä. Joku tööttää. Joku pui nyrkkiä tuulilasin läpi. Pyöräilijät näyttävät peukkua.
Elokapinan mielenilmauksissa tehdään suuri määrä tukityötä. On hyvinvointivastaavia, ensiapuihmisiä, kuvaajia ja lakitarkkailijoita. Meidän protestissamme autoilijoiden rauhoittelijana toimii muiden mukana näyttelijä Ville Virtanen. Hän, kuten valtaosa tukihenkilöistä, ei osallistu kansalaistottelemattomuuteen. (Elokapinassa toimitaan nimimerkeillä tai lempinimillä. Koska Virtanen on itse kertonut osallistumisestaan Hufvudstadsbladetissa, tohdin minäkin kertoa.)
Poliisi saapuu paikalle. Useita maijoja parkkeeraa ympärillemme.
Olen täynnä jäätävää määrätietoisuutta. Protestointi tuntuu pelkästään oikealta.
Olen puhunut ilmastohätätilasta jo pitkään. Tiedän että tiede sanoo meidän olevan vaarassa. Nyt toimin hätätilan vaatimalla vakavuudella.
Haluan panna itseni likoon ilmaston puolesta.
”Poistukaa ajoradalta! Siirtykää kadun reunaan!” poliisi kuuluttaa megafoniin. Jään paikalleni. Tämän kiellon uhmaaminen ei ole vielä niskoittelua. Vasta se on, jos ei noudata henkilökohtaista poistumiskäskyä.
Tähänastisessa elämässäni olen pikemminkin kohentanut ryhtiäni, jos olen nähnyt poliisiauton. Kotibileissäkin olen se, joka vääntää stereoita pienemmälle. Mutta kuten ilmastopamfletin kirjoittanut professori Rebecca Willis on sanonut, mitä epätyypillisempi ja kokemattomampi mielenosoittaja on, sitä tehokkaampi viesti hänen osallistumisensa on.
Kesäkuun Kulovalkeassa kapinoi useita kaltaisiani keski-ikäisiä ja eläkeikäisiä rouvia. Osa meistä ei ole juuri ennen protestoinut. Nyt huoli ympäristötuhosta saa meidät seisomaan ajoradalla.
Tässä elämäntilanteessa minulla on velvollisuus kapinoida. Olen terve ja minulla on varaa maksaa päiväsakot. Lehdessä kerrotaan, että nuori mies on jäänyt vaille luvattua työharjoittelupaikkaa, kun turvallisuusselvitys paljasti hänen toimineen Elokapinassa.
Olen viittäkymppiä käyvä keskiluokkainen yrittäjä, eikä niskottelumerkintä vaikuta uraani. Toki minäkin mietin, viekö julkikapinointi minulta työtarjouksia. Poliisiväkivaltaa en pelkää. Luotan sukupuoleni ja ikäni suojaavan minua.
”Tässä elämäntilanteessa minulla on velvollisuus kapinoida.”
Kyselyissä toistuu, että suomalaiset ovat huolissaan ilmastosta ja valmiita mittaviinkin muutoksiin sen pelastamiseksi. Kyselyissä toistuu myös, että ihmiset eivät usko naapurin olevan. Ympäristöstä välittäminen on siis onnistuttu marginalisoimaan. Oikeasti se ei ole marginaalista vaan valtavirtaa.
Tiedelehti Naturessa julkaistu tutkimus selvitti viime vuonna, että 89 prosenttia maailman ihmisistä haluaa tehokkaampia ilmastotoimia.
Elokapinassa yritetään tehdä tätä enemmistöä näkyväksi. Kansalaistottelemattomuudella halutaan pakottaa päättäjät hommiin. Marsseihin ja vetoomuksiin poliitikkojen ei selvästikään ole tarvinnut reagoida.
Päästöt eivät vähene siinä tahdissa, kuin maailman maat Pariisin sopimuksessa lupasivat. Moni ympäristökriisi vain pahenee.
Ei ole suurempaa rikosta kuin olla puuttumatta ekologiseen kriisiin, perustelevat protestoijat niskoitteluaan.
Minä ajattelen, että kansalaistottelemattomuus repii mahdollisuuksien ikkunaa auki. Jos minä kehtaan istua kadulla, joku arempi uskaltaa tulla tukimielenosoitukseen.
Tärkeintä on saada ihmiset kaduille. Panna kroppaa likoon. Tietenkään en voi olla varma, onko tämä toimiva keino.
Kansalaistottelemattomuuden yhteydessä mainitaan aina rotuerottelua vastustanut Rosa Parks ja Mahatma Gandhi. He onnistuivat. Mutta yhtä gandhia kohtaan on tuhansia lakia uhmanneita protestoijia, jotka saivat teosta vain rangaistuksen, eivät nimeään historiankirjoihin.
Poliisi taluttaa minut bussin luo. Hänen kollegansa teitittelee minua ja kirjaa ylös henkilötietojani paperille tai padille. Minut kuvataan. Nousen kyytiin, bussi näyttää aivan tavalliselta HSL:n linja-autolta.
Minua ei otettu kiinni vielä Teollisuuskadulta. Istuin kadulla, kun poliisi antoi minulle henkilökohtaisen poistumiskäskyn. Olin ajatellut jättäytyväni kannettavaksi, mutta poliisilla oli apunaan nuoria, hermostuneen oloisia rajavartioita. En halunnut, että he kantavat minua, pelkäsin hartiavammaa.
Teollisuuskadulla poliisi tyytyi sivuun siirtämisen jälkeen vartioimaan, ettemme enää palanneet kadulle. Tunnin kahvitauon jälkeen menimme Hämeentielle ja blokkasimme sen. Seisoin kadulla, kun poliisit tulivat molemmille puolilleni ja kuljettivat minut bussille.
Minulle ei annettu henkilökohtaista poistumiskäskyä.
Pasilan poliisiasema tuntuu olevan täynnä meitä elokapinallisia. Odottelemme aulassa, ovet ovat lukossa. Juttelemme, jaamme eväitä, jotkut pelaavat Yatzya, osa lepää. Päivä on ollut pitkä ja vaatteet likomärkiä. Minä luen toiselta kiinniotetulta lainaamaani romaania.
Kuulustelussa kiellän syyllistyneeni rikokseen.
Poliisi voisi tulkita lakia niin, että mielenosoitusoikeus olisi tärkeämpi kuin autokaistat ja autot ohjattaisiin muualle. Jos Elokapina telttailisi päiviä vaikkapa Mannerheimintiellä, seuraan voisi liittyä yhä enemmän ilmastosta huolestuneita. Poliitikot joutuisivat kuulemaan joukon vaatimukset.
Hollannissa näin tapahtui vuonna 2023. Silloin ilmastoaktivistit pysäyttivät viikkojen ajan liikennettä toistuvilla tuhansien ihmisten tiesuluilla. Julkinen tuki toiminnalle kasvoi ja maan hallitus alkoi etsiä tapoja leikata fossiilisille jaetuista miljardeista. Poliittinen tuuli Hollannissa kääntyi kuitenkin ennen kuin leikkaukset toteutettiin.
”Kuulustelussa kiellän syyllistyneeni rikokseen.”
Puolen yön jälkeen pääsen ulos poliisiasemalta. Päätös rangaistuksestani tulee todennäköisesti vasta kuukausien päästä postissa.
Poliisiaseman ulkopuolella odottaa kolme kapinallista, putkatuki. Heiltä saisi välipalaa, kuumaa teetä ja halauksia, mutta minulle riittää bussilippu kotimatkaa varten.
Kesäyö on hiljainen, Sade on lakannut ja minun askeleeni kevyet. On vaikea nukahtaa, vaikka pitäisi kerätä voimia. Protestit jatkuvat seuraavana päivänä.
Muutama päivä Kulovalkean jälkeen juttelemme etänä pienryhmissä siitä, mitä fiiliksiä mielenosoitus on herättänyt. Minun oloni on lähinnä euforinen. Tuntuu, että olen saanut kerrankin kanavoitua ilmastoturhaumaani tekemiseen.
Juuri nyt Elokapinan kaltainen yhteisö tuntuu tärkeältä. Jos löydän tehokkaamman keinon, vaihdan siihen. Oleellisempaa kuin jäädä puntaroimaan täydellistä toimintaa, on alkaa toimia.
Ja minusta Elokapina myös onnistuu. Nekin lehtitekstit, joissa Kulovalkeaa arvostellaan, mainitsevat ilmastohätätilan. Kuvituskuvissa näytetään banderolleja, joissa muistutetaan ympäristölle haitallisten tukien maksavan vuodessa suomalaisille neljä miljardia euroa.
En tiedä, saavuttaako Elokapina tavoitteensa. Voi olla, että liikkeestä jää käteen vain tukuittain päiväsakkoja ja ilmaston tärvääminen jatkuu kuten ennenkin.
Minä epäilen, että Elokapinalle käy kuten Vanhan valtaukselle. Se oli vuonna 1968 tapahtunut opiskelijaprotesti Helsingin vanhalla ylioppilastalolla. Jälkeenpäin suunnilleen kaikki tuolloin eläneet ovat väittäneet osallistuneensa siihen.
Uskon, että tulevaisuudessa moni muistelee istuneensa ajoradalla tai vähintään tukeneensa Elokapinaa.
