Koska olen viimeksi pitkästynyt yhdessä toisen ihmisen kanssa? Silmäillyt kyllästyneenä ympärilleni ja yrittänyt katseella tavoittaa jonkun virikkeen. Alkanut paremman puutteessa selittää jotain sattumanvaraista alitajunnasta kumpuavaa juttua.

Mietin asiaa, kun olin katsomassa elokuvaa Aftersun. Siinä 11-vuotias brittityttö ja hänen nuori isänsä ovat aurinkolomalla 1990-luvulla Turkissa. Leffa oli taitavasti kuvattu ja näytelty. Pinnan alla kytivät suuret tunteet. Huomasin silti keskittyväni valkokankaalla asiaan, joka ei oikeastaan kuulunut elokuvan juoneen. Siihen, miten isä ja tytär lojuvat tylsistyneinä aurinkotuoleissa. Siihen, että tytär huomaa, kun isä tanssahtelee parvekkeen oviaukossa. Siihen, että rantabaarissa nuoriso pelaa biljardia. Siihen, miten vanhempi teinityttö huomaa päähenkilötytön yksinäisyyden.

Väitän, että mitään näistä ei tapahtuisi 2020-luvun aurinkolomalla. Nyt kyseiset henkilöt olisivat kukin uppoutuneita omiin älypuhelimiinsa.

Olen ihan yhtä kännykkäkoukussa kuin muutkin. Voin tervehtiä aamulla Hesarin uutissovellusta, ennen kuin toivotan huomenet vieressä makaavalla puolisolle.

Ja tiedän, että julkinen keskustelu on ilman tätä kolumniakin täynnä huolipuhetta netin haitoista mielenterveydelle, keskittymiskyvylle ja yöunille. Mutta minä en ole huolissani, olen kokenut menetyksen. Missä ja milloin saa surra kaikkea sitä, minkä älypuhelin on ihmisten välisistä kohtaamisista hävittänyt?

Sitä mietin myös, kun luen kirjaa Erikoisen naisen kaupunki. Se kuvaa fragmentteja kirjailija Vivian Gormickin (s. 1935) elämästä New Yorkissa. West Siden vuokra-alueen jalkakäytävillä miehet pelaavat dominoa, naiset istuvat portailla juttelemassa, nuoret heilastelevat ja bussissa tuntemattomat ryhtyvät juttusille. Yhtenä iltana kirjailija kävelee kadulla ja näkee naisen ja miehen vastakkain liikkumattomina. Mies tähyää naisen kasvoihin, nainen on kääntänyt katseensa pois ja muotoilee äänettömästi sanan ei. Kun kirjailija kävelee heidän ohitseen, hän näkee parvekkeella pariskuntaa kiihkeästi tuijottavan naisen, jonka kasvoilta näkyvästä tuskasta ei voi erehtyä.

Minulta tämä tosielämän draama olisi mennyt ohi. Katseeni olisi ollut Twitterissä käynnissä olevassa väittelyssä.

Ja kyllä, kukaan ei estä minua lopettamasta vimmaista chattailua ja uutisten vahtaamista. Ihan vapaasti voisin alkaa elää analogisesti. Mutta netin dominoiva vaikutus kohtaamisiin ei ratkea sillä, että yksittäinen ihminen menee lakkoon. Sosiaaliset suhteet ovat ihmisten välistä dynamiikkaa.

Voi olla, että jo televisio muutti sen viattoman yhdessäolemisen, jota minä haikailen. 1960-luvulta saakka ihmiset ovat tulleet viihdytetyiksi eikä saman tilan jakaminen ole pakottanut pitämään yllä keskustelua tai keksimään yhteistä tekemistä. Mutta perinteisen television katsominenkin oli jaettu kokemus. Siinä oltiin saman nuotiopiirin äärellä. Enää ei olla.

Tämä kolumni ei sisällä mitään ratkaisua nykytilanteeseen. Eivät älypuhelimet katoa, ja tuskin ihmisetkään muuttavat käytöstään. Mutta kai sitä saa surra menetettyjä asioita, ilman että pitää ehdottaa toimenpideohjelmaa?

Yhdysvalloissa on järjestetty aikuisten kalliita viikonloppuleirejä, joille ei saa tuoda älylaitteita. Idea kuulostaa höpsöltä ja vähän huijaukselta, mutta sisimmässäni minäkin haluaisin sellaiselle. Haluaisin tylsistynyttä odottelua muiden seurassa, huomata kun toisen ihmisen ilme, tunnelma tai asento muuttuu, katsella ohilipuvaa elämää.

Haluaisin jakamatonta huomiota, tulla nähdyksi. Eivätkö kaikki halua sitä? Fyysisessä maailmassa tulen näkyväksi pelkästään sillä, että astun ihmisten ilmoille (paitsi jos kaikki ympärillä tuijottavat ruutujaan eivätkä huomaa). Mutta kuten Jia Tolentino kirjoittaa Trikkipeilissä, netissä pelkkä oleminen ei riitä. Siellä nähdyksi tuleminen vaatii, että pitää jatkuvasti tehdä jotain ja performoida.

Haluaisin myös eksyä, niin kun Aftersunin päähenkilötyttö eksyy hotelliin puutarhaan. Eksymisen kokemuksenkin on älypuhelimen gps vienyt.

Riikka Suominen on helsinkiläinen toimittaja ja ilmastoaktivisti.