Apu

Riikka Ala-Harja: Kirjailijan ammatissa inhoan yksinäisyyttä


Kirjailija ja dramaturgi Riikka Ala-Harja, 52, pelaa joukkueessa frisbeetä yksinäisen työn vastapainoksi.
Kuvat Kirsi Tuura

Kolmekymppisenä asuin kuusi vuotta Itä-Helsingin edustalla Vartiosaaressa. Sinne ei ole siltaa, piti soutaa veneellä. Ystävystyin saaren talonmiehen Sinikan kanssa. Hän oli enkelimäinen, kiireetön nainen, joka piti huolta kaikista saaren asukkaista. Kerran kelirikon aikaan palasin kaupungista myöhään illalla naskalit kaulassa ja näin vilaukselta Sinikan talvitakin. Hän oli valvonut minun vuokseni ja oli jossain piilossa varmistamassa, että pääsen turvallisesti jään yli. Hänestä huokui viisautta, lempeyttä ja rakkautta.

Äidiltäni olen perinyt uteliaisuuden maailmaa kohtaan. Kotona ei keskusteltu omista asioista vaan maailman asioista. Äiti on opettaja ja isä oli pappi. 70-luvun alussa oli aika radikaalia, kun pappilaan tuli taistolaisvärittynyt Taide-lehti. Meillä ramppasi koko ajan jengiä, ja tykkäsin tarkkailla ihmisiä.

Olen käytännön ihminen, en kuitenkaan millään tavalla käsityöläinen. Mutta osaan järjestellä asioita ja keksiä ratkaisuja.

Uskallan avata suuni

Minulla on hyviä naapureita, ja naapuriavun pyytäminen on nykyään helppoa. Siihen voi vaikuttaa sekin, että asuin kahdeksan vuotta Ranskassa. Uskallan avata suuni. Ranskassa suhtaudutaan lapsiin ehkä hiukan rennommin. Suomessa tuntuu joskus, että se on sellaista äitiyden suorittamista.

Elämäni dramaattisin tapahtuma oli isän kuoleman lisäksi oman perheeni hajoaminen Ranskassa. Silloin tajusin, että tilanteesta piti yrittää selviytyä antautumatta dramaattisuuteen – pitää mennä hetkeksi tapahtuman sivuun eikä sinne syövereihin, vaikka olisi ihan vereslihalla. Tämä oivallus on auttanut sekä erotilanteessa että muissakin tilanteissa myöhemmin.

Anteeksi antaminen on hirveän vaikeaa. Se on silti eettisessä olemisessamme niitä tärkeimpiä asioita – eikä vain antaa anteeksi, vaan myös pyytää anteeksi. Mielestäni olen vähän oppinutkin sitä. Verbaalisen kommunikaation vaikeus on jonkinlainen teema kaikissa kirjoissani.

Välillä haluaisin rysäyttää asiat eteenpäin

Romaanin kirjoittaminen on raskasta ja hidasta. Kävin sen taas läpi viime talvena, kun kirjoitin romaaniani En Saab. Pitää malttaa seisottaa kirjaa ja luottaa siihen. Se vaatii kärsivällisyyttä, vaikka välillä haluaisi vain rysäyttää asiat eteenpäin.

Kirjailijan ammatissa inhoan yksinäisyyttä. Työ on hyvin staattista. Siksi on tärkeää myös opettaa kirjoittamista Teatterikorkeakoulussa ja harrastaa joukkuelajeja. Pelaamme joka maanantai ultimate frisbeetä 90-luvulla alkunsa saaneen jengin kanssa. Tykkään muistakin joukkuelajeista. On kivempi voittaa joukkueena kuin yksin.

Olen harrastanut myös Lapin-vaellusta. Rentoudun vaelluksella eri tavalla kuin muualla, koska ruumiillinen väsymys tekee hyvää. En urheile terveyden tai laihduttamisen takia, vaan sen rauhan ja levollisuuden vuoksi, mikä ruumiin väsyttämisestä seuraa.

Muutama vuosi sitten sain kutsun Pietariin sarjakuvafestareille. Ymmärsin siellä, että saan olla onnellinen, kun sanomisiani ei sensuroida. Voin tehdä rauhassa kirjailijan työtä.

Julkaistu: 20.9.2019