Revin koulumatkalla putkikassini säpäleiksi, jotta saisin tilalle trendikkäämmän – Tarvitsemme vain vähän asioita, mutta olemme mainosten uhreja
Erittäin suuren dopamiiniruiskeen saan nykyään myös, jos ostan kesken kaupunkireissun sandaalit, jotka vaihdan saman tien tulikuumien lenkkareiden kärventämiin jalkoihini, kirjoittaa Katja Ståhl.
Ihminen tarvitsee niin kovin vähän asioita. Niin vähän, että ei meinaa luetteloa saada kasaan. Ravintoa ja suojaa. Joku on sitä mieltä, että toisia ihmisiä, moni taas pärjää oikein hyvin ilmankin, tai on ainakin valmis vaihtamaan ihmiskontaktit eläinkontakteihin. Oli miten oli, vähällä pärjää.
Olenhan minä aina tiennyt, että vähällä pärjäämme, mutta varsinaisesti asia kirkastui, kun vietin viisi viikkoa autiolla saarella Filippiineillä. Kyseessä oli kilpailu nimeltä Selviytyjät. Siellä minulla oli mukana yksi paita, yhdet pitkät housut, kahdet alushousut ja uimapuku. Ruokaa oli varattu noin puoli desiä keittämätöntä riisiä päivässä. Niillä pärjättiin ihan mainiosti. Puhdasta vettä sentään saimme juoda loputtomasti. Siltä osin olimme etuoikeutettuja. Muilta osin elimme niin kuin suurin osaa maailman ihmisistä. Kyllä siinä silmät aukeavat.
Noin seitsenvuotiaana olin täysin varma, että vähintään alkuvuosi menee pilalle, jos en saa joululahjaksi piirustuslevyä. Onneksi perheeni ei ottanut riskiä, vaan sain levyn. TV-mainoksen uhrina olin täysin varma, että onnellisuuteni oli siitä kiinni.
Joitakin vuosia myöhemmin revin kaverini kanssa koulumatkalla putkikassiani säpäleiksi, jotta saisin tilalle uuden, laatikkomallisen Adidas-laukun. Tunsin itseni sivustaseuraajaksi, koska kannoin olallani vääränlaista laukkua. Juoneni onnistui. Mitkä onnen ajat siitä alkoivatkaan! Uutta laukkua sopi nimittäin käyttää myös lunttaamiseen kokeissa. Laukun pohjalle mahtui kivasti koulukirja auki. Kun samoihin aikoihin minulle ojennettiin myös upouusi kolmivaihteinen Nopsa-pyörä, olin käytännössä voittamaton.
”Näin rakensin itselleni minäkuvaa henkilöstä, joka jumppaa pallonsa kanssa.”
Teiniyden lähdettyä kunnolla käyntiin huomasin, että minulta puuttuvat yhä ulkoiset naiseuden merkit, vaikka muilla niitä jo oli. Koska näitä ei (silloin) saanut kaupasta, jouduin kärsimään. Siinä eivät uudet lenkkarit tai nahkatakki lämmittäneet yhtään, kun minäkuva oli piloilla.
Minäkuvani ei ole vieläkään täysin toipunut teiniyden tuskasta, mutta tänä päivänä onnistun sentään ostamaan itseni onnelliseksi. Joitakin vuosia sitten onnellistutin itseni jumppapallolla. Näin rakensin itselleni minäkuvaa henkilöstä, joka jumppaa pallonsa kanssa. Hyvin meni läpi – minulle.
Tänä päivänä kiipeän onnen kukkulalle ketterimmin menemällä syömään hyvää ruokaa. Erittäin suuren dopamiiniruiskeen saan nykyään myös, jos ostan kesken kaupunkireissun sandaalit, jotka vaihdan saman tien tulikuumien lenkkareiden kärventämiin jalkoihini. Saattoi näistä olla joku mainoskin jossain?
