Apu

Remu Aaltonen, mennyt mies

1


Remu Aaltonen, mennyt mies

1970-luvulla Remu Aaltonen pisti uusiksi suomalaisen nuoriso- ja musiikkikulttuurin pelisäännöt. Nyt seitsemääkymmentä lähestyvä Hurriganes-legenda kummastelee älypuhelimia näprääviä teinejä ja hittilistoja hallitsevia räppäreitä. Oliko ennen paremmin?
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Petri Mulari

Monologi ei ota päättyäkseen. Remu Aaltonen, 68, nojaa kävelykeppiinsä ja puhua pälpättää taukoamatta. Palavasilmäinen rocklegenda istuu valtavalla puutuolilla kotonaan Helsingin Vanhankaupunginlahdella. Mutta mistä hän pauhaa? Siitä ei enää vähään aikaan ole ollut täyttä varmuutta. 

– Lavastajia, elokuvan tekijöitä. Muttei siellä katsomossa ole ketään. Kun ei siinä ole mitään tekemistä rytmin kanssa. Sitä mitä ne on tehneet, ei tiedä erkkikään. Siinä pistetään valkoista ja mustaa koko ajan menemään. Jumalauta mä sanon!

Haastateltavana Aaltonen on liukas kuin saippuapala: hölöttää kaiken aikaa vilpitön katse silmissään, mutta ei tule loppujen lopuksi paljastaneeksi kovinkaan paljon itsestään. Hän kiertelee ja kaartelee aiheen ympärillä varsinkin silloin, kun kysymys tuntuu hänestä epämukavalta tai sivuaa turhan läheltä hänen yksityiselämäänsä.

Täsmällisten vastausten sijaan häneltä saa useimmiten kasan aforismeja ja pseudofilosofista tajunnanvirtaa. Ajatukset alkavat ja päättyvät sattumanvaraisesti, menevät ristikkäin ja leikkautuvat yhdestä toiseen. Jos todellista sanomaa haluaa hakea, löytyy se rivien välistä – jos sieltäkään. Se on varmaan tarkoituskin.

Hetkeä aiemmin oven hänen valtakuntaansa on avannut ”roudariksi” itsensä esitellyt, harmaaseen kauluspaitaan ja suoriin housuihin pukeutunut, tuimailmeinen keski-ikäinen mies. Tosin roudari taitaa olla hänen kohdallaan hieman alimitoitettu termi, sillä hän hoitaa käytännössä kaikki liikuntavaivoista kärsivän esimiehensä arkipäiväiset menot: kuskaamiset, kaupassakäynnit ja niin edespäin.

Haastattelun alkaessa hän jää ovenrakoon pitämään vahtia.

Asetelma muistuttaa kuuluisaa kohtausta Kummisetä-elokuvasta: Vanha mafiapäällikkö – tässä tapauksessa Don Remu – valtaistuimellaan valmiina ottamaan vieraita vastaan. Kuvasta ei puutu kuin sylissä kehräävä kissa.

– Sä oot katsonut liikaa elokuvia, Aaltonen myhähtää vertaukselle.

Vaan eipä elämä täällä hänen nykyisessä valtakunnassaan aivan todelliselta vaikuta. Lattiasta kattoon erilaisilla eksoottisilla antiikkiesineillä sisustetussa asunnossa tuntuu, kuin aika olisi pysähtynyt jonnekin vuosikymmenien taakse. Kuluvasta vuosituhannesta muistuttavat vain ikkunan viereen aseteltu stereomankka ja makuuhuoneesta löytyvä pieni taulutelevisio.

Sitä Aaltonen ei tietenkään katso.

– Kun siihen jää jumiin. Se on vaan jätkiä varten, hän toteaa.

Remu Aaltosen persoonallisesti sisus­tettu asunto sijaitsee Helsingin Vanhankaupunginlahdella. Sinne hän muutti viime kesänä 19 Porvoon-vuoden jälkeen.

Aaltosen mutkittelevia esityksiä kuunnellessa yksi asia tulee nopeasti harvinaisen selväksi: nykyaika ei ole häntä varten.

Tunnin visiitin aikana ripityksen kohteeksi joutuvat niin ”nörttien kynäilemä” Euroopan unioni, ”lappujaan kirjoittelevat” viranomaiset, ”kusettavat” yritysjohtajat sekä ”pumpulissa ja röyhelöissä” elävät nykynuoret että heidän kuuntelemansa musiikki: cheekit, elastiset ja jiiveegeet eivät lukeudu varsinaisesti hänen suosikkeihinsa.

– Mutta sitä ihmettelen miten hienosti se on markkinoitu, vaikka ei ole mitään sisältöä. Käsiä voi heilutella tai lautasta veivata edes takaisin vaikka kuinka kauan. Eihän se perustu mihinkään!

Hänen mielestään asiat olivat ennen yksinkertaisesti paremmin. Vanhempia ihmisiä ja tapoja kunnioitettiin. Ymmärrettiin tyylin päälle. Enää ei kunnioiteta mitään, mielensäpahoittaja surkuttelee.

– Nykypäivän skidit. On vaan ne saatanan koneet kädessä ja napit korvissa. Ei ajatella enää asioita, kun kaikki on siinä laitteessa. Ei se ole hyvä. Kolmivuotias sukulaistyttökin kun oli kylässä, se veivasi vaan sitä konetta. Olin että jumalauta, enhän mä osaisi lähettää tuolla viestiäkään.

Aaltonen on kerännyt antiikkia ja ”muuta roinaa” kirpputoreilta ja huutokaupoista vuosikymmenien ajan. – Enhän mä aina tajua, että olen itsekin jo vanha ukko, hän huokaa.

Tasa-arvoasiat ne vasta pahoja ovatkin. Hän tuhahtaa, että länsimaisessa kulttuurissa ”ämmä on nykyisin pahempi pomo kuin sälli”. Se ei ole luonnollinen asetelma, sillä hänen mielestään mikään ei ole oikeasti tasan.

– Jos tuossa olisi Jumala ja siltä kysyttäisiin, niin kyllä se sanoisi että mä olen ekaksi luonut miehen ja vasta sitten naisen. Voisin sanoa, että olen samaa mieltä. En rupea riitelemään.

Lisäksi häntä harmittaa, että kaikki se mitä pidettiin ennen epänormaalina, lasketaan nykyisin normaaliksi. Hän sanoo, että vielä ”kuuskytluvulla gimmat oli gimmoja”, 1980-luvulla asiat olivat vielä jossain määrin kunnossa, mutta sitten mentiin vikaan. 

Nykyisin homotkin hyppivät seinille, hän kummastelee.

– Kyllä ennenkin oli hinureita, mutta ne oli hissun kissun vaapula vissun. Kyllä jokainen saa olla oma itsensä, mutta ei siitä mitään numeroa tarvitsisi tehdä. Mutta se on nykyään muotia nämä lepakot ja muut. 

Kun kysyn, lähtisikö hän aikakoneella menneeseen jos voisi, vastaa hän empimättä ”totta kai, tietenkin”. Äänessä voi kuulla ripauksen haikeutta.

Mutta voi hänen – lievästi sanoen – poliittisesti epäkorrektia nostalgiankaipuutaan ymmärtääkin. 1970-luvulla hän tuli tunnetuksi kaikkivoipana bändiliiderinä, Hurriganesin itsetietoisena keulakuvana ja suomalaisen rock-kulttuurin voimahahmona – miehenä jolle ei ryppyilty. 

Nyt hieman kumarassa istuva Aaltonen myöntää, että ”vähän hitaaksihan tässä on tullut”.

Viime vuonna hankittu asunto on remontoitu viimeisen päälle: keittiö on modernisoitu, tilava kylpyhuone on kuin kylpylästä konsanaan ja makuuhuoneen kattoa peittää käsinmaalattu fresko. – Yksi itäblokin gimma duunasi sitä kuukauden ajan, Aaltonen kertoo.

Rempallaan oleva kunto on tosin suurimmalta osin omien toilailujen tulosta. Jo 1990-luvun puolivälissä hän aiheutti itselleen Kittilässä tapahtuneessa koiravaljakko-onnettomuudessa osittaisen halvaantumisen.

Vuonna 2012 rysähti vähintään yhtä pahasti.

Kaarinasta Porvooseen matkalla ollut Aaltonen täräytti henkilöautolla kovassa nopeudessa päin kaistojen välissä olevaa liikenneopastinta. Rytäkässä vaurioituivat sekä polvilumpio että rintalasta. Liikuntakyky meni pitkäksi aikaa, hengenlähtökin oli lähellä.

Neljä vuotta ja viisi leikkausta myöhemmin jalka on edelleen huonona ja kävely hoippuvaa. Ensi vuonna edessä on jälleen uusi leikkaus. Silloin Aaltonen on lähes seitsemänkymppinen. Hänen oma äitinsä kuoli viime heinäkuussa 88-vuotiaana.

Pelottaako vanheneminen?

– Ei tarvi pelkää, kun ei ole mitään pahaakaan tehnyt. Niin se on, hän uhoaa.

Entä jaksaminen, huolettaako?

– Ei, kun nyt sä et ymmärrä. Kun nuppi on sellainen, että en reagoi missään vaiheessa siihen, etten muka ole vedossa. Jos joku vaikka soittaa ja kysyy, että mitä sulle Remu kuuluu, niin sanon että hyvää. Se on niin, että valitusvirret ei auta. Sillä vaan tilaa itselleen huonoja juttuja.

Mutta ei hänkään voi sitä kiistää, etteivätkö onnettomuudet olisi vaikuttaneet haitallisesti hänen varsinaiseen ammattiinsa. Aaltosen keikoilla lavalta on löytynyt jo vuosikausien ajan kahdet rummut: toiset hänelle itselleen, toiset varsinaista rytmiä ylläpitävälle rumpalille.

Toisaalta eivät hänen faninsa taida häneltä enää odottaakaan kunnianhimoisia soittosuorituksia. Heille tärkeämpää on nähdä vilaus Ganes-Remusta, elävästä legendasta. Musiikki tulee tässä arvoasteikossa kaukaisena kakkosena – tavallaan se on menettänyt jopa merkityksensä.

Mutta ei Aaltonen tästä lannistu. Luultavasti hän ajattelee, että samapa tuo miksi tulevat, kunhan tulevat. Jotakuinkin niin voi päätellä hänen vastauksestaan.

– Porvoossakin tytöt tulevat kadulla pyytämään nimmaria ja sanovat, että Remu, meidän päivä on pelastettu ja haluavat vielä fotonkin. Jos siitä tulee niille hyvä fiilis, niin sehän on tärkeätä.

Hiveleekö se itsetuntoa?

– Ei. Mutta pitää ajatella kokonaisuutta. Että joku tulee Porvooseen ja hänelle unelmien täyttymys on se että kävelen häntä vastaan. Se on kova juttu mun mielestä. Ei sitä saa rahalla.

– En pidä sitä oikein minään. Siitä puut­-tuu elementtejä, joita musassa pitää olla, toteaa Aaltonen nykypäivän musiikista.

Vaan on rahallakin ollut hänelle merkitystä. 1970-luvulla juuri Aaltosen johtama Hurriganes teki suomalaisesta rock-kulttuurista ensi kertaa vakavasti otettavaa liiketoimintaa. Vuonna 1984 ilmestyneessä teoksessa Remu – poika varjoiselta kujalta hän pohti raha-asioita seuraavasti: ”Ilman sitä sä et oo mitään, ja sua ei huomata. Mutta jos sä satut saamaan sitä paljon ittelles, niin sun pitää olla sinut sen kanssa.”

Välillä fyrkkaa hankittiin hieman kyseenalaisinkin konstein. Esimerkiksi vuoden 1978 Saarijärven juhannusfestivaaleilla Aaltonen uhkasi tapahtumajärjestäjää pistoolilla kadoksissa olleen keikkapalkkion vuoksi.

Napit ovat olleet oikeuslaitoksen kanssa vastakkain moneen otteeseen: 1987 hän sai huumerikoksista puolentoista vuoden ehdottoman vankeustuomion. 2008 rapsahti 45 päiväsakkoa rattijuopumuksesta, huumausaineen käytöstä sekä ampuma-aserikkomuksesta. Sen autokolarinkin yhteydessä hänen verestään löydettiin metamfetamiinia.

Aaltosen omasta mielestä hänen maineensa roistona on kuitenkin pitkälti median rakentamaa.

– Eihän kukaan ole niin lempeä kuin minä. Mä luotan aina kaikkiin, enkä rupea kollaamaan kenenkään tekemistä. Jos olisin hoidellut kaikki nämä mulkut, jotka ovat tehneet mulle källin, niin se olisi ollut ihan pam pam pam, hän sanoo kuvitteellista konepistoolia kädessään pidellen.

Myös juuri julkaistussa, Markku Salon kirjoittamassa elämäkertateoksessa Remu (Johnny Kniga) hän kiistää syyllistyneensä laittomuuksiin. Milloin hän on ollut sivustaseuraaja, milloin lavastuksen uhri.

Perustelut kuulostavat hieman liirumlaarumilta.

– Ihmisen elämähän perustuu siihen että se elää. Se mikä oli laillista, onkin laitonta nykypäivänä. Tämä yhteiskuntahan on suurin rikollinen, mitä maan päällä on. Miten ihmisiltä voi vaatia sen enempää? Täällä ollaan ihan kyykyssä koko porukka. Mä en mene kyykkyyn mistään.

Kun kysyn hänen nykyistä suhdettaan huumeisiin, aloittaa Aaltonen polveilevan esitelmän päihteiden kauhuista ja siitä, miten ”hirvittäviä vaikutuksia” niillä voi nuorelle ihmiselle ja hänen perheelleen olla. Sitten narahtaa ovi hänen takanaan ja roudari astuu sisään.

– Meillä on reseptit. Meillä on lailliset reseptit, hän toteaa jämäkällä äänellä ja päättää keskustelun.

Aaltonen nousee paikaltaan ja köpöttää ikkunanvieressä odottavan mankan luokse, kävelykepistä ja pöydän karmista tukea hakien. Hän sujauttaa levyn soittimeen.

Hän toteaa juhlallisesti musiikin olevan hänelle yhtä tärkeää kuin elämä. Hän painaa play-nappulaa ja marraskuussa ilmestyvä Remu & Hurriganesin albumi Electric Play käynnistyy.

– Oon itekin aika ihmeissäni. Että tuli aika hyvä.

Haastattelu on päättymässä. Kumpi on hänelle tärkeämpää, totuus vai hyvä tarina?

Hän kääntyy ja katsoo kujeilevasti silmiin.

– Mun mielestä ne on aika tärkeitä kummatkin. Jos ne tulevat hyvin toimeen keskenään, niin se on se kultainen keskitie. Silloin ei ole mitään hätää. Mutta jos on kunnon taiteilija, niin ei saa olla ollenkaan omaatuntoa. Sitä ei saa olla, koska ei se auta mitään jos miettii asioita. Siinä kuluttaa vaan turhaan nuppia. ●

Teksti Ville Hartikainen, kuva Petri Mulari

Julkaistu: 18.11.2016