Reijo Mäki: Aion vielä opetella ikonimaalausta ja nuorallakävelyä – ja vähentää valehtelua
– Viimeksi rakastuin viime vuosituhannella. Se tapahtui Porissa yhtenä perjantai-iltana, ravintola Itäpuiston nurkkapöydässä. Kyseessä oli Marja eli vaimoni, Reijo Mäki muistelee.
Juuri nyt ottaa päähän, että äskettäin minulta taas tivattiin Instasta, Facesta ja Twitteristä, vaikka en ole ikinä ollut somessa enkä mene. Se on aina sitä samaa, että tarjoudutaan Facebook-kaveriksi, ja sitten ihmisten on niin vaikea muka uskoa sitä, kun kerron, että en käytä sellaisia.
Lapsuuteni sitkein haave oli löytää metsästä kulta-aarre. Hopeatkin kai olisivat kelvanneet.
Teini-iässä ihailin erityisesti Stoke Cityn jalkapallojoukkueen maalivahti Gordon Banksia ja Larry Thornea eli suomen kielellä siis Lauri Törniä.
Teini-iässä inhosin erityisesti erästä tyyppiä naapurikylästä. Hänellä oli sportti-Tunturi ja kovat puheet.
Minuun jäi pysyvät jäljet, kun viisaudenhampaani leikattiin. Poskeni nimittäin tulehtui, ja minulle syntyi siitä ikuinen hymykuoppa.
Pelkään kuollakseni korkeita paikkoja. Sille ei ole mitään erityistä syytä. Jotkut pelkäävät hammaslääkäriä, hämähäkkejä tai klovneja – minä en, vaan minun pelkoni ovat korkeat paikat.
Häpeän syvästi sitä mökää ja taksien ovien pauketta, joka on olennainen osa erinäisiä humppaturneitani, joilla kerään aineistoa kirjoihini. Julkinen kovaääninen kännäily ja tyhmät höpinät tuppaavat heittämään jälkikäteen morkkista pintaan.
Viimeksi rakastuin viime vuosituhannella. Se tapahtui Porissa yhtenä perjantai-iltana, ravintola Itäpuiston nurkkapöydässä. Kyseessä oli Marja eli vaimoni.
Join pääni täyteen, kun Markus Selin täytti kuusikymmentä ja järjesti juhlat ihan juuri tässä helmikuussa.
En enää rakasta Charles Bukowskin kirjallisuutta, niin kuin tein nuorena, mutta tietynlainen arvostus ei kai häivy koskaan.
Ystäväni ihmettelevät tapaani olla vastaamatta puhelimeen, vaikka kuinka olen heille selittänyt, että olen enemmän tekstiviestimies. Piste.
Suomen olisi aika jo luopua tästä ikuisesta luovuttamisesta ja olla enemmän rinta kaarella.
Sen päivän haluan nähdä, jolloin Vladimir Putin ja Sergei Lavrov toteavat yhteen ääneen: ”Tsori, tällä kertaa vika oli meidän!”
Luulin itsestäni liikoja, kun 16-vuotiaana yritin erästä Merjaa. Mutta hän sitten lähtikin juuri sen aiemmin mainitsemani naapurikylän sportti-Tuntsan kyytiin.
Aion vielä opetella ikonimaalausta, nuorallakävelyä ja pitsinnypläystä – ja yritän opetella myös vähentämään valehtelemistani.
Jos elän yli satavuotiaaksi, niin oon mää kyll’ ku klapill’ päähä lyäty, eli kauhiast hämmästyny, ett’ mitä mää tääll’?
