Image

Reetta Rädyn kolumni: Tapasitko Suomen puutalot vai tyypit?

Reetta Rädyn kolumni: Tapasitko Suomen puutalot vai tyypit?
Tiedämmekö kesän roadtrippien ansiosta jotain lisää muista suomalaisista, kysyy Reetta Räty.

Kaukomatkaikoni Riku Rantala kirjoitti Hesarissa löytäneensä syyslomalla Pietarista Lontoon, Pariisin, Barcelonan – ja Berliinin (HS 23.11.). Yksi matkailun hölmöyksistä liittyy siihen, että haluamme nähdä varsinkin Berliinin siellä, missä sitä ei ole. Tämä tuttu höpinä: Tallinna on uusi Berliini, Kiova on uusi Berliini, Ateena on uusi Berliini, Tbilisi on…

Ymmärrän tietenkin vertauksen. Hauskaahan se on, että Helsingissäkin on ulkobileitä, Keravalla purkutaidetta ja Matiljedalissa pienpanimo. Mutta mutta.

Rantalan kirjoitusta seurasi kiinnostava mielipide-kirjoitus. Setan Minna Minkkinen muistutti, että sateenkaarivähemmistöjen kannalta Pietari ei todellakaan ole Berliini (HS 28.11.). ”Venäläiset sateenkaari-ihmiset hakevat turvapaikkaa Suomesta epäinhimillisen ihmisoikeustilanteen vuoksi.” Vaino koskettaa ennen kaikkea paikallisia, mutta kirjoitus osuu myös tapaamme puhua matkakohteista.

Matkailun yhteydessä kaupungeista puhutaan rakennetun ympäristön, maisemien, hotellien ja ruuan kautta sen sijaan, että puhuttaisiin ihmisistä ja siitä millainen fiilis on. Sitä ei saa selville etänä eikä ohikulkiessa, sillä kaupungin henki ei noudattele vain sitä, mitkä ovat viralliset valtasuhteet tai demokratian taso.

Vastarinta, todelliset säännöt, arvot ja ajatusmaailma avautuvat kaduilla ja kapakoissa, ihmisten tasolla. Tämän Rantalakin toki tietää. Olihan Madventures siitäkin harvinainen matkaohjelma, että siinä tavattiin ihmisiä eikä piazzoja.

"Kerava saattaa yhdestä Instagram-kulmasta käsin näyttää Berliiniltä, mutta se ei tunnu siltä. Tämä ei tee Keravasta epäkiinnostavaa, päinvastoin. Mutta opimmeko jotain keravalaisuudesta käymällä Keravalla? Pitäisikö edes yrittää?"

Kotimaanmatkailukin saattaisi olla aavistuksen nykyistä kiinnostavampaa, jos paikkoja esiteltäisiin ihmisten eikä pannukakkuvalikoiman kautta. Olen miettinyt tänä suurena kotimaanmatkailun kesänä, lisääntyykö ymmärrys Suomen erilaisista elämänmenoista samalla, kun ihmiset löytävät Kotkan, Pietarsaaren, Loviisan, Hailuodon, Kokkolan tai Puumalan.

Olemme nyt ihastelleet, millaisia ovat kotimaan rannat, vesireitit, vegaanivalikoimat ja puutalot. Mutta millaista jengiä niissä asuu? Onko hyviä tyyppejä? Helppo hengittää millaisena vain?

Kun kotimaan roadtripit on tehty, voi kysyä, tiedämmekö toisistamme jotain lisää.

Luin erästä Berliiniä koskevaa juttua varten Daniel A. Bellin ja Avner De-Shalitin kirjan The Spirit of Cities (2011). Kirjoittajat analysoivat kaupunkien henkeä etnografisessa hengessä. Ajatus on, että kaupunkeja määrittävät niiden arvot, identiteetti ja eetos. Kaupungin henki on politiikkaa, historiaa, taloutta ja kulttuuria. Se on kiinni ihmisistä, ei vain sitä, millaisia ovat rakennukset, butiikki­hotellit tai luontopolut.

Hyvä mittari on se, miten missäkin suhtaudutaan moninaisuuteen – ei vain ulkoiseen, vaan myös ajatusten ja elämäntapojen kirjoon. Ei kannata tuomita tuppukyliä tuntematta niiden omia friikkejä.

Kaupunkitutkijoilta olen oppinut ajatuksen, joka tuntuu tunnistettavalta: kaupunkia määrittävät sen äärilaidat, ei keskusta. Siksi Kerava saattaa yhdestä Instagram-kulmasta käsin näyttää Berliiniltä, mutta se ei tunnu siltä.

Tämä ei tee Keravasta epäkiinnostavaa, päinvastoin. Mutta opimmeko jotain keravalaisuudesta käymällä Keravalla? Pitäisikö edes yrittää?

"Pelottaa, että koko ajan on enemmän niitä, jotka kertovat varmoina miten asiat ovat – ja vähemmän niitä, jotka kysyvät, miten asiat mahtavatkaan olla."

Usein matkailuun liittyy loma, ja loma taas liittyy omaan rauhaan. Siihen eivät kuulu vieraat ihmiset ja heidän ajatuksensa. Maailmalla tulee otettua kontaktia ihmisiin siksikin, että ainakaan omatoimimatkalla ei pärjää yksin. Pitää kysyä yöpaikkaa ja kyytiä. Opas kertoo tarinansa, majatalon emäntä omansa.

Kotimaassa on helpompi pysyä omissa oloissaan. Sitähän meillä arvostetaan, etäisyyttä. On kuitenkin niin, että jos yrittää ymmärtää Suomea, sen muutosta ja polarisaatiota, ajattelua tai sen puutetta, on tavattava Suomen ihmisiä.

Se vaatii muutakin kuin somea ja mökkirantaa. Usein ihmiset näyttävät kaukaa selkeiltä ja läheltä ristiriitaisilta. Syksyn tullen pelottaa, että pandemia käpertää meidät taas kotisohvan uumeniin, jyrkkien tulkintojen maisemaan, paheksumaan toisiamme, pitämään muita naurettavina. Vittu ihmiset!

Pelottaa, että koko ajan on enemmän niitä, jotka kertovat varmoina miten asiat ovat – ja vähemmän niitä, jotka kysyvät, miten asiat mahtavatkaan olla.

Reetta Räty on Tampereen yliopiston työelämäprofessori, joka yrittää seuraavaksi tajuta Tamperetta.

Julkaistu: 17.9.2020
Kommentoi »