Apu

Raum o ain vaa Raum



Raum o ain vaa Raum

Vanha Rauma, Pohjoismaidenlaajin yhtenäisenä säilynyt puukaupunkialue, ei ole pölyttynyt museo, vaan elävä historiallinen kaupunginosa – ja Unescon ensimmäinen maailmanperintökohde Suomessa.
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Jorma Lehtola, Piritta Fors

Vanhan Rauman kasvot ovat yhä keskiajan uurtamat. Kapeat, mutkikkaat kadut ja kujat kuiskivat kaikuja aina 1400-luvulta saakka, jolloin kukaan ei ollut kuullutkaan ruutukaavoituksesta.

Syreenit tuoksuvat. Talvisin lämmityspuiden lempeä savu leyhyy savupiipuista.

Tiiviisti rakennetulla 29 hehtaarin alueella on kuutisensataa rakennusta, valtaosa yksityisessä omistuksessa. Asukasluku on rapiat 800.

Yksikerroksiset lautavuoratut hirsitalot ovat tallella. Niitä on 1700-luvulta saakka, mutta valtaosa on saanut uusrenessanssityylinsä 1890-luvulla, kun purjelaivakauden kulta-aika toi rahaa, millä nikkaroida.

Raumasta tuli Suomen viides kaupunki vuonna 1442. Lukuisat tulipalot kurittivat sitä aina vuoteen 1682.

– Keskikaupungin tasaiset maat on varmasti rakennettu ensimmäisenä. Komeimmat talot olivat Kuninkaan- ja Kauppakadulla, tulliportin lähellä. Tulli hallitsi 1800-luvun alkuun asti. Viereisille pelloillekin piti kiertää tulliportin kautta. Siinä tulee se keskiaikaisuus ja keskieurooppalaisuus, sanoo arkkitehti Jukka Koivula.

Joka talolla on nimensä, yleensä Rauman murteen genetiivimuodossa, julkisivun soikeaan kylttiin taiteiltuna. Ne ovat iso osa vanhan Rauman perintöä.

– Ensimmäiset kyltit tulivat 1900-luvun alussa. Siihen saakka se oli muistitietoa. Talot tunnettiin nimellä eikä osoitteella. Ihmiset puhuivat Pungista ja Baltsarista. Osa oli ammattinimiä, osa henkilönimiä. Se oli kuten maaseudulla. Talon nimi säilyi, vaikka renki tuli isännäksi.

1960-luku oli koitua idyllin turmioksi, kun vanhojen puukortteleiden tilalle kaavailtiin korkeampaa kaupunkirakentamista. Vastavoimaksi syntyi ajatus vanhan puukaupungin pelastamisesta.

Rakennusperintöä vaaliva Vanha Rauma Yhdistys luotiin 1974. Nortamo-Seor taas on vaalinut, että Rauman giält, vanha merimiäskultturi ja raumlaist henkki tuara framil. 

Vanhan Rauman suojellun julki­sivun takana jokainen voi rakentaa pihapiirinsä mieluisekseen. 

Kun Jukka Koivula tuli Raumalle 1970-luvun alussa, vanha puoli oli ihan muuta kuin nyt.

– Täällä oli puolet omistajia, puolet vuokralaisia ja kymmenkunta perikunnan taloa. Moni mietti laman keskellä, kannattaako jäädä, kun tulevaisuuden näkymät eivät olleet kummoiset, hän muistaa.

– Oli heikkoakin hoitoa ja todella surullisia taloja, jotka paloivat useampaan kertaan tai joissa tapahtui murhia. Mutta osa asukkaista olikin tilapäisiä, keikkatöitä tekeviä naisia ja miehiä, jotka asuivat täällä edullisesti.

Iso muutos, myös asenteissa, alkoi 1980-luvun alussa uuden asemakaavan myötä.

– Kun ei enää saanut kerrostaloja keskustaan eikä laajoja, uusia liiketaloja, ihmiset alkoivat passiivisesti suojella rakennuksia. Sen jälkeen korjausinnostus vähitellen syttyi, Koivula sanoo.

Taloihin kuuluu yleensä pihapiiri ulkorakennuksineen. Kaupunginosan ulkoista ilmettä varjellaan, lisärakentaminen tapahtuu pääosin porttien ja talojen sisällä.

Koivula on suunnitellut monta kohdetta Vanhassa Raumassa pikkuremonteista uudisrakennuksiin – sekä tietenkin oman työ- ja asuintalonsa Naulamäessä.

– Olen korjaillut näitä vuosien mittaan, omin käsin niin kuin melkein kaikki täällä tekevät. Itselleni se on ollut jatkokoulutusta. Kun on tehnyt jotain, pystyy paremmin neuvomaan.

Opastusta vanhojen talojen kunnostukseen tarjoaa myös korjausrakentamiskeskus Tammela. Siellä keitetyillä maaleilla on vanhan kaupungin punamultajulkisivuja maalattu. Nyt tosin toiminta tökkii, kun eläköityneelle neuvonta-arkkitehdille ei ole nimitetty seuraajaa.

Kuninkaankatu on vanhan Rauman perinteinen, pieteetillä ehostettu valtasuoni.

Vanhassa Raumassa historia kerrostuu. Keskiajan sointujen lisäksi on tuoreempaa uusrenessanssia ja lähes koko 1900-luvun kirjo jugendista funkikseen ja modernismiin. 1800-luvun lopusta lähtien on piirustuksiakin hyvin jäljellä.

– Niiden piirtäjät olivat enemmän harrastelijoita, yksi urkuri ja toinen metsänhoitaja, jotka matkivat kansallisia tyylejä tai arkkitehtien töitä, ja kirvesmiehet tekivät vielä omia sovituksiaan. Ne eivät ole puhtaita uusrenessanssitaloja tai kansallisromanttisia, vaan niissä on aina aineksia parinkymmenen vuoden etäisyydellä. Mutta se oli kumminkin niin voimakas uudistumiskausi, että kyllä kaupunki silloin pesi kasvonsa, Koivula arvioi.

Niistä ajoista Vanha Rauma on muuttunut rajusti.

– Pihapiirien agraarielintapa on muuttunut. Ennen lehmät kerättiin yhteen ja kuljetettiin yhteiselle laitumelle. Aika monessa talossa oli vielä sodan jälkeen possu tai jotain. Kasvillisuus on tullut sen jälkeen, Rauma on muuttunut lehteväksi kaupungiksi.

Valtaosa vanhoista puurakennuksista on kunnostettu viimeisen 30 vuoden aikana. Samalla ne ovat saaneet nykyajan mukavuuksia. Alueen vetovoima asuinympäristönä on kasvanut.

Vanha Rauma ei ole mikään pönäkkä museoalue, vaan elävä kaupunginosa. Liikkeiden määrä on ihan toista kuin 1800-luvulla torikauppiaiden aikaan. 1970-luvulla niitä oli jo parisataa.

– Toistasataa niitä vieläkin on, mutta niin sanotut rehelliset kaupat ovat vähentyneet. Täällä ei ole yhtään elintarvikeliikettä, hyvää luomukauppaa lukuunottamatta. Niitä oli kymmenen vielä 1970-luvulla. Nyt on taiteilijoita, partureita ja sisustusliikkeitä, Koivula sanoo.

Yritystoiminta on epävakaata. Yrittäjät vaihtuvat, eikä kaikkiin liikkeisiin saada toimijoita, vaikka hintataso on alhainen.

– Se liittyy kaupan rakenteen muutokseen, mutta myös ulkoiseen ympäristöön, kauppakeskusajatteluun. Jossain vaiheessa kannettiin kauheasti huolta siitä, millä saisi ne hurjat valomainokset ja teippaukset pois. Nyt on ongelmana tämä krumeluurijuttu. Saisi tulla jotain modernia tai kivaa jäynää, mutta helposti mennään tämmöisen väännetymmän kautta.

Jatkuvuuttakin toki on, kuten kultaseppä Raimo Helkelän liike, joka neljännessä polvessa jatkaa vaarin aloittamaa työtä. 

– 1970-luvulla kaksi kultaseppää hoiti vanhan Rauman tarpeet. Tänään kilpailua on ihan riittävästi, Helkelä hymähtää pajassaan Kuninkaankadulla.  

– Sotien jälkeen täällä tehtiin sotakorvauskuunareihin laattoja. Ei ollut koneita, mutta isävainaja sai jostain pienen koneen hankittua, ja siitä lähti tämä kaiverruspuoli, jota on jatkunut.

Barokkiajan raatihuone tuo terveisiä 1700-luvulta. 

Kirjailija Juha Numminen on löytänyt luomisen rauhan vanhan kaupungin pikkukadulta, jonne ”taksitkaan eivät löydä”. 

Viisitoista vuotta hän on varatuomarivaimonsa Riitan kanssa asunut Raumalla, toisen mokoman sitä ennen vapaa-ajan asukkaana, ja kirjoittanut siellä kolmisenkymmentä kirjaa.

– On mielenkiintoista miettiä, mikä merkitys tällä miljööllä, tällä pihalla, talolla ja torilla täytyy olla tuotannolleni, vaikka en siitä kirjoita. Joku fiilinki, joka leimaa tuotantoani, Numminen pohtii.

He asuvat ”hyvällä kivijalalla” 1860-luvun talossa, jonka lastulevyt, ”hirveän värityksen ja pompöösit tapetit” he ovat jo aikapäiviä sitten vaihtaneet.

– Talonomistajilla oli keittiö, kaksi kamaria ja pikkutalossa vuokralaisia, kuten ravintola Otavan tarjoilija. Vastapäisen mökin mummu kertoi katselleensa ikkunasta, kun kaupunginjohtaja hiippaili tarjoilijan luona, Numminen naurahtaa.

Nummiset kokevat yhä olevansa ”helsinkiläisiä, jotka asuvat Raumalla”, vähän kuin kuokkavieraina kuppikuntien ja kiltojen keskellä. Rauma on heille ”ristiriitaisten tunnel­mien kaupunki”.

– Jos tekisin kuvauksen vanhasta Raumasta, ihmisen kokoinen kaupunki olisi hyvä teema. Se on myös riitoja, kauheita seurakuntaskismoja ja pieniä skandaaleja siellä sun täällä. Rauma on tavattoman sisäänlämpiävä pieni kaupunki, josta löytyy myös kaikkia satamakaupungin ongelmia: huumeita, väkivaltaa ja alkoholismia, Juha Numminen sanoo.

– Toisaalta vanha Rauma on rauhallinen ja idyllinen, ihan kuin ei olisi kiinni nykyajassa. Näin helsinkiläisenä hämmästyttävintä on se, miten hienosti täällä pystytään miljöötä hoitamaan, sekä vanhaa että uutta. Olemme vuodesta 1984 seuranneet tätä kehitystä, millaisesta villistä lännestä tämä on vähitellen rakennettu.

Vaikka Raumakin on väestön ikääntyessä ja työttömyyden kalvaessa joutunut kiristelemään vöitä, laadusta ei ole tingitty.

Ruokapuoti Lumo panostaa paikalliseen luomuun.

– Kirjasto kanaalin rannassa on varmasti Suomen hienoimpia. Hauskannäköinen kaupunginteatteri on noussut yhdestä kellariloukosta. Vanhan Rauman pääkadut on kivetty ja katulämmitys lisätty. Ne ovat todella satsanneet. Se on hienoa katsoa, Juha Numminen kehaisee.

– Vieläkin, kun kävelee kaduilla esimerkiksi talvella ja savupiipuista tulee savun haju, miettii, että asunko mä täällä todellakin, Riitta Numminen sanoo.

– Ilman hyviä naapureita tämä ei olisi onnistunut. Yksi kävi katsomassa, etteivät putket jäädy, kun olimme poissa, toinen tyhjensi postilaatikon ja piti muutenkin silmällä. Kaikki on lähellä ja kaikkialla ollaan erittäin ystävällisiä.

Kuvanveistäjä ja hopeaseppä Eila Minkkisellä on retrospektiivinen näyttely museolla – pronssi, kupari, paperi ja lasi ovat taittuneet rohkeisiin muotoihin. 

Raumaa niistä on turha etsiä, koska sydän on universaali, mutta vanhan Rauman puumiljööstä hän on tavoittanut työnteolle tärkeän rauhan ja turvallisuuden.

– Jotenkin se historia on tässä päivässä lähellä. Kalatorilla on tehty kaivauksia, ja olen koko ajan odottanut, että tulisi joku esine, josta voisi tehdä Rauman kaupungille jonkin kivan jutun, mutta harmillisen vähän sieltä löytyy.

Minkkisen talon piirustukset ovat vuodelta 1889.

– Talossa on hieno kivijalka. Joku menestynyt ihminen tässä on ollut. Ei ollut kuin yksi laho kohta, josta vesi oli päässyt hirteen. Mieheni, joka on rakennusinsinööri, konttaili talon alla ja tutki.

– 35 vuotta olen remonttia tehnyt omin pikku kätösin, eikä valmista tule minun elinaikanani. Kyllä seuraavat sukupolvet saavat jatkaa, hymähtää aviomies Veikko Niinimäki.

Pimeä ja kylmä navetta on muuttunut ateljeeksi. Lantaluukku on säilytetty ja vähän hirsiseinää. Valkea uuni konttorin nurkassa on tuoreempaa tekoa.

Kukkivaan pihaan on tulossa juhannusruusua synnyinkulmilta Konginkankaalta, sininen kukkameri vuohenkelloa ja jotain keltaista, ”vähän kuin Rauman värit”. Mustaviinimarjaa ja karviaisia on niin monta sorttia, että niistä talven marjat ja mehut valmistaa.

– Tämä on ihan ihanne, asunto ja työtilat samassa talossa. Voi tulla keskellä yötä töihin, jos tulee inspiraatio, Minkkinen sanoo. 

Rauma ja Rooma ovat Minkkiselle olleet mukava akseli. Tämä talo ja pihapiiri ovat hänen Villa Lantensa. Löytyypä hänen korunsa jo Pariisin Louvrestakin, dekoratiivisen taiteen osastolta – ”siellä se on, ja siellä lukee Rauma”.

Vanha Rauma ei ole pelkkää puutaloidylliä. Se on myös Raumanjoen polveilevaa rantamaisemaa ja tietenkin 1400-luvun lopussa rakennettu Pyhän Ristin kirkko keskiaikaisine seinä- ja holvimaalauksineen.

Mutta varjo on noussut taivaalle. Kanaalin rantaan mielitään isoa kauppakeskusta, joka uhkaa jyrätä pikkuputiikit vanhasta kaupungista ja vaarantaa sen aseman maailmanperintökohteena.

Museovirasto on jo älähtänyt, eikä se arkkitehdistäkään järin järkevältä kuulosta.

– On suunniteltu, että pelkkiä liiketiloja olisi 16 500 ja kokonaiskerrosala 30 000 neliötä. Kaksi kerrosta, 60–80 liikettä ja päällä kahdessa kerroksessa parkkipaikat. Se söisi vanhan Sokos-tavaratalon ja linja-autoaseman, ja lisäksi tulisi erittäin tehokkaasti rakennettuja korkeita kerrostaloja, Koivula sanoo.

– Se on kaappausluonteinen suunnitelma, jossa kaupunki on rakennusyhtiön kanssa mukana. Minusta ne ovat olleet nokattomia ja härskejä siinä. 

Koivula uskoo, että maailmanperintöstatus saattaa hillitä rujompia suunnitelmia - ”se häpeä, että kaupunki menettäisi sen arvonsa”. 

- Suunnitelmat on kuitenkin tarkoitus viedä valtuustoon monista muistutuksista ja lausunnoista huolimatta, Koivula harmittelee. ●

Julkaistu: 28.9.2015