Toimittaja Rauli Virtanen tunsi Martti Ahtisaaren 45 vuoden ajan – Apu julkaisee harvinaiset kuvat presidentistä maailmalla

Kun vuonna 1978 ensimmäisen kerran tapasin Martti Ahtisaaren, hän oli minulle ja varmasti myös 99 prosentille suomalaisista varsin vieras nimi.

Olimme molemmat juuri muuttaneet asumaan New Yorkin Manhattanille, ja saatoin kotini ikkunasta nähdä kolmen korttelin päässä sijainneen Ahtisaaren perheen asuinrakennuksen East Riverin rannalla.

Silloisena Suomen Kuvalehden kirjeenvaihtajana minun roolini oli tehdä YK:ssa puurtavia tuntemattomia suomalaisia tunnetuiksi. Etelä-Afrikan apartheidhallinnon alla olleen Lounais-Afrikan eli Namibian kansakuntaohjelmaa, vaaleja ja itsenäistymistä valmistellut Ahtisaari teki minuun oitis vaikutuksen.

Ensimmäisen lehtihaastattelun jälkeen ajattelin, että tuossapa on tärkeilemätön, ystävällinen ja toimittajan tyhmiin kysymyksiin kärsivällisesti vastaava kaveri, jonka kanssa olisi joskus kiva päästä kaljalle. Yhdeksän vuotta nuorempana en heti sitä uskaltanut ehdottaa. Kutsu irlantilaiseen pubiin 2. Avenuen ja 27. kadun kulmalle tuli häneltä kuitenkin pian.

Olin hetkessä yksi Martin sadoista ystävistä.

Sitten sain kutsun Eevan, Markon ja Martin kodissa pidettyyn tilaisuuteen. Hermoilin puvun ja solmion valintaa tuohon tärkeiden YK-diplomaattien iltaan.

Oven avautuessa huomasin olevani illan typerimmin pukeutunut vieras. Miljöössä ei ollut mitään suomalaista, ei hillittyä hiljaisuutta, ei Marimekkoa tai Iittalaa.

Maailma pienoiskoossa oli kokoontunut vilkkaasti keskustelemaan ja nauramaan äärimmäisen vieraanvaraisten Ahtisaarten kotiin, jonka seiniä koristi taide edellisestä asemamaasta Tansaniasta, missä Martti oli aiemmin toiminut Suomen nuorimpana suurlähettiläänä.

Afrikkalaisten ilo ja värit olivat läsnä tuossa ja niin useissa todistamissani tapahtumissa Ahtisaaren ympärillä. ”Ahtisaaren ympärillä” on kuitenkin väärin kirjoitettu, koska hän sulautui aina joukkoon, yhdeksi muista, ottamatta roolia, usein alentamalla itsensä.

En muista tilaisuutta, jossa hän ei olisi kiittänyt Eevaa tai työtovereitaan tai henkilökuntaansa, olivat he sitten YK:n tai CMI:n väkeä tai taloudenhoitajia, turvamiehiä ja autonkuljettajia kotioloissa Namibian Windhoekissa, Mäntyniemessä ja Töölössä.

Martti Ahtisaaren karjalaisen lämmin, huumorin täyttämä, kaikkia kuunteleva ja tarvittaessa sovitteleva persoona sekä poikkeuksellisen suuri sydän sulattivat nopeasti häneen varauksellisestikin suhtautuneet henkilöt Etelä-Afrikan julmurihallinnon edustajia, Indonesian kenraaleja, Venäjän Viktor Tshernomyrdinia ja maakuntamatkoilla tutuiksi tulleita suomalaisia myöten.

Tavallaan häkellyttävää oli sekin, kuinka hän saunan ystävänä sopeutui löylyporukkaan New Yorkin itäisen 10. kadun turkkilais-venäläisessä saunassa, joka tuolloin ei olisi läpäissyt minkään asteen terveys- tai siisteystarkastusta.

Oikeammin sanottuna se, miten tuon saunan vanha kantaporukka, lähinnä Itä-Euroopasta hengissä selviytyneet, Neuvostoliittoa, kommunismia ja YK:ta saunassa alituisesti sadattelevat juutalaiset ja venäläiset emigrantit suhtautuivat Marttiin. Paikassa, jonne hienostuneet YK-diplomaatit eivät olisi koskaan astuneet. Martti otti huikeilla sosiaalisilla tai­doillaan heidät kaikki esittämättä mitään. Saunan seinälle tulikin myöhemmin presidentti Ahtisaaren kuva.

Pitkään ystävyyteemme Ahtisaaren kanssa on mahtunut paljon sykähdyttäviä hetkiä. Ne vain vahvistivat 45 vuotta sitten saamiani ensivaikutelmia Martista: kaikki ne kohtaamiset vuosien aikana hänelle rakkaassa Namibiassa, suoma­laisten rauhanturvaajien asenne häntä kohtaan Namibiassa ja Kosovossa, Indonesian Acehissa naisten ja median kiintymys ja uteliaisuus. Ja niin edelleen.

Olin etuoikeutettu saadessani niinkin suuren osan kiireisen Ahtisaaren ystävyydestä. Opin häneltä niin paljon ihmisten kohtaamisesta ja inhimillisyydestä.

Muistan senkin innostuneen Martin, jonka kanssa usein marssimme 1980-luvulla Madison Square Gardeniin. Siellä hän työpäivän päätteeksi eläytyi New York Rangersin suomalaispelaajien otteluun popcornit ja oluttuoppi kädessä.

Liput saimme ainakin kerran Raimo Helmiseltä. Hän muistelee Ahtisaarta uudessa Raipe-kirjassaan. ”Ei tehrä tästä numeroa” -miehiä molemmat.

Leppoisan miehen sisimmästä löytyi myös tarvittaessa lujuutta, silloin kun neuvottelut takkusivat. Sen oppivat monet riitapukarit tuntemaan, Serbian Slobodan Milosevicia myöten.

Kun Namibia-prosessi pitkään takkusi YK:n ehkä kaikkien aikojen surkeimman pääsihteerin Kurt Waldheimin aikana, harmistunut Ahtisaari sanoi minulle kerran leikillään: ”Teki mieli heittää Valtsu ulos siitä 38. kerroksen ikkunasta!”

Waldheimin jälkeen Ahtisaari mainittiin yhtenä ehdokkaana seuraavaksi pääsihteeriksi, olihan Namibian itsenäistyminen yksi YK:n hienoimmista operaatioista. Suomalainen New Yorkin sauna­porukka tietenkin teki verkostoissaan kaikkensa Ahtisaaren puolesta.

Ahtisaaren oma tausta vaikutti myös siihen, että tämän päivän evakot, kotinsa vasten tahtoaan jättäneet yli sata miljoonaa ihmistä olivat hänen sydämessään ja mielessään. Oslon Nobel-juhlien tilaisuuksissa hän toi sen liikuttavalla tavalla esille.

Vuonna 2008 suomalaiset ja media olivat jo menettäneet uskonsa Suomen presidenttinä käyneen ja upean rauhanvälitysorganisaatio CMI:n luoneen Ahtisaaren mahdollisuuksiin saada Nobelin rauhanpalkinto.

Monet asiat ovat unohtuneet, mutta ei se puhelinsoitto Oslosta ja Martin suusta tullut ”mange tak”, kun hän sai tiedon palkinnosta.

Kuvasimme tilaisuuden Eevan ja Martin kotona Töölössä. Tätä videota on aina kiva katsoa ja muistella suomalaista suurmiestä, joka kansain­välisti meitä niin paljon, kaikkensa antaen.

Kuvat Rauli Virtanen. Video, jossa Ahtisaari saa kuulla kodissaan Nobel-palkinnosta: YLE/Rauli Virtanen Productions, kuvaaja Seppo Ekholm.