Pörssiyritys elää kvartaaleittain, mutta meidän muiden on saatava maailma valmiiksi kaksi kertaa vuodessa. Viimeksi stressikäyrä hipoi sietämättömyyttä ennen juhannusta. Juuri nyt on toinen sesonki.

Ennen vuodenvaihdetta meillä on tapana luututa, pöyhiä, tuulettaa, arkistoida, heittää menemään kaikki kertynyt enemmän tai vähemmän tärkeä krääsä. Juuri nyt on muistettava ystävät, jotka eivät tulleet mieleen esimerkiksi laskiaisrokkaa syödessä. Juuri nyt on kiiruhdettava täyttämään ääneen lausumattomat toiveet pelkästä velvollisuudentunteesta.

Kaikkein kuuliaisin emäntä vaihtaa ikkunoihin jouluverhot.

En voi kuin ihailla. Omissa ikkunoissani ovat samat verhot palvelleet 18 vuotta. Vetoan väitteeseen, että aikoinaan valmistettiin laatua.

Täydellisyyden tavoittelijalle joulunaika on raskasta, eikä se silti näytä samalta kuin blogistien kuvissa. Niissä kimaltavat tietäjien aarteet. Mikään ei riko valkoisen sohvan, hyasinttiasetelman, torkkupeittojen ja kynttilämeren symbioosia. Se ei ole syntynyt sekahedelmäsopasta. Kuvissa ei lapsi oksenna rotaviruksen kourissa, isoisä ei sammu kinkun päälle eikä anoppi soita, että milloinkas te meille ehditte, lanttulaatikko kuivuu uunissa.

Armoa voi hakea vaikka valtiovallan suunnasta: pääministerin virka-asunnon pihaltakin näytti jääneen lehtiä ja tuulen katkomia oksia haravoimatta.

Syksyn jäänteet lepäsivät siellä levällään ja vailla viimeistä silausta kuin rakenneuudistus, eikä se ohikulkijaa haitannut, rauhoitti vain.

Ehtii sitä huomennakin, älkää missään tapauksessa kiirehtikö ja hössöttäkö siivoamisenne kanssa.

Kalenteri antaa nykyisin niin arvaamattomaan arkeen toki ryhtiä ja jämäkkyyttä. Yhdessä lempielokuvassani Mister Chance eli Peter Sellers kohoaa valtakunnan huippuvirkaan jaarittelemalla kasvukausista ja vuodenaikojen vaihtelusta. Täydestä meni. Mikään ei ole yhtä varmaa kuin kukoistus ja kuihtuminen.

Toisaalta kalenteri myös orjuuttaa.

Onko loma aina aivan pakko pitää vuoden lopuksi tai kesällä? Vietin viikon maaseudulla marraskuussa. Pimeys ja hiljaisuus lohduttivat paremmin kuin torkkupeitto. Kello kolme iltapäivällä ei enää voi tirkistellä, millaisia cocktailpaloja nakerrellaan pihan oravaseurapiireissä. Siispä oli rauha paneutua sisäaskareisiin, kuten tuohivirsujen punontaan ja villojen kehräämiseen.

Vitsivitsi. Pellavaa loukutin.

Julkkiskyselyjen perusteella joulupäivänä loikoillaan pirtissä yöpukineissa. Minä teen yleensä pitkän kävelyn jonnekin toimistorakennushelvetin keskelle. Eikö jouluna ole tarkoitus nimenomaan muistaa yksinäisiä, ja onko yksinäisempää näkyä kuin typötyhjä toimistokortteli joulupäivänä?

Perinteistä on osattava myös luopua, eikä luopuminen tarkoita samaa kuin luovuttaminen.

Harrastin vuosikymmenet juoksemista. Juoksin aamuisin ennen töihin menoa tai työpäivän jälkeen. Viikonloppuisin saatoin jolkutella pitkiä, monen tunnin lenkkejä. En voinut kuvitella elämää ilman juoksemisen tuomaa tyyneyttä ja hyvää oloa.

Eräällä maratonilla koipi alkoi ikävästi vihloa. Älysin, että kirjoituspöytä kutsui minua Lauttasaaren siltaakin enemmän, kunhan vain ensin jaksaisin maaliin.

Taivalsin iloisena loppuun aavistaen, että uusia maalitolppia riittää.

Tämä on viimeinen kolumnini Apu-lehteen. Kiitos, lukijat, lämpimästä palautteesta.

Saapa nähdä, kuinka täytän sen ajan, joka minulta jää näiden kolumnien kirjoittamisesta.

Ties millaiset verhot vielä rypytän.