Laura, 17, nousi bussista ja sitten kaikki pimeni – Heräsi sairaalassa ilman toista jalkaansa ja kasvot murskana
Mallintöistä ja eläinlääkärin ammatista haaveilleen Lauran elämä hajosi pimeällä tiellä tapahtuneeseen törmäykseen. Sekä Lauran kasvot että tulevaisuus on täytynyt rakentaa palasista uudelleen.
Lokakuisena lauantai-iltana vuonna 2012 ambulanssi pysähtyi tienristeykseen Forssantiellä, lähellä Ypäjän Hevosopistoa. Sairaankuljettajat olivat ohi ajaessaan kiinnittäneet huomiota tiellä lojuvaan käsilaukkuun ja isompaan olkalaukkuun. Käsilaukussa oli lompakko, mutta pimeällä tiellä ei näkynyt ketään. Mitä ihmettä oli tapahtunut?
Tutkiessaan aluetta tarkemmin sairaankuljettajat löysivät ojan pohjalta pahasti loukkaantuneen nuoren naisen.
Hän oli 17-vuotias Laura Karhula, joka opiskeli Ypäjän Hevosopistolla. Laura oli jäänyt tienristeyksessä auton alle vain pari minuuttia ennen sairaankuljettajien saapumista ja lentänyt törmäyksen voimasta kymmenen metrin päähän ojaan.
– Jos ambulanssi ei olisi osunut paikalle niin nopeasti, en olisi enää hengissä, Laura toteaa nyt, 13 vuotta onnettomuuden jälkeen.
Vuonna 2012 Laura Karhula eli tavallista aikuistuvan nuoren naisen elämää, johon kuuluivat kaverit, hevoset sekä haaveet eläinlääkärin ammatista. Laura suoritti Ypäjällä sekä lukiota että hevosalan ammattitutkintoa.
– Vietin paljon aikaa koulukavereideni kanssa ja asuimme yhdessä opistolla. Olin iloinen tyttö täynnä unelmia, Laura kuvailee.
Kohtalokkaana lokakuun viikonloppuna Laura oli viettänyt kaksi päivää Helsingissä mallikurssilla, ja matkustanut sen jälkeen bussilla takaisin Ypäjälle. Lauran muistikuvat päättyvät siihen, kun hän jäi bussista kello kuuden aikaan illalla. Myöhemmin hän on nähnyt poliisitutkintaa varten otettuja valokuvia tapahtumapaikalta.
Risteyksen kohdalla Lauraa vastaan ajoi henkilöauto. Jostakin syystä kuljettaja, kolmekymppinen mies, jonka myöhemmin todettiin ajaneen päihtyneenä ja ilman ajokorttia, käänsi auton keulan Lauraa kohti. Törmäyksen jälkeen mies pakeni paikalta, mutta jäi yleisövihjeiden perusteella kiinni seuraavana päivänä.
– Kuvien mukaan olin törmäyshetkellä tien reunassa pellon puolella. Yritin siis todennäköisesti väistää autoa, mutta se oli liian myöhäistä, Laura miettii.
Laura kiidätettiin kriittisessä tilassa Turun yliopistolliseen keskussairaalaan. Siellä häntä pidettiin nukutettuna kaksi viikkoa, ja hänelle tehtiin useita vaativia leikkauksia. Lauralla oli aivovamma sekä yli kymmenen murtumaa ympäri kehoa, muun muassa vasemmassa sääressä, lonkassa, häpyluussa, solisluussa, niskassa sekä molemmissa käsivarsissa.
Oikean jalan reisiluu oli palasina ja valtimo katkennut. Veri ei kiertänyt jalkaan, joten se oli alkanut mennä kuolioon. Kun Lauran Pohjois-Suomessa asunut äiti saapui Turkuun tyttärensä tueksi, hän joutui heti tekemään vaikean päätöksen. Lääkäri suositteli jalan kiireellistä amputaatiota reiden kohdalta.
– Äiti kysyi viiden kirurgin mielipiteen ennen kuin antoi luvan. Hän tiesi, että päätös muuttaisi loppuelämäni. Se oli kuitenkin ainoa järkevä ratkaisu siinä tilanteessa, Laura kertoo.
Myös Lauran kasvot olivat pahasti murskana. Kaikki luut otsaluuta lukuun ottamatta olivat murtuneet ja hän oli menettänyt suuren osan hampaistaan.
– Näytin niin pahalta, että sairaalassa vieraillut ystäväni mietti silloin, olisiko ollut parempi, että en olisi jäänyt henkiin.
Parin viikon jälkeen Laura siirrettiin helikopterilla Rovaniemelle, lähemmäs kotikuntaansa. Tuosta matkasta hän ei muista mitään, vaan ensimmäiset muistikuvat ovat Rovaniemen keskussairaalan teho-osastolta. Siellä Laura alkoi pikkuhiljaa sisäistää, mitä hänelle oli tapahtunut.
– En pystynyt alkuun puhumaan, sillä minulle oli tehty kirurginen ilmatie. Kirjoitin paperille kysymyksiä vanhemmilleni. Olin edelleen aika sekaisin ja toistelin samoja kysymyksiä. Mitä jalalleni on tapahtunut? Miksi minulla on tällainen vamma? Nuo laput ovat edelleen tallessa, Laura kertoo.
Nuorena ja hyväkuntoisena Laura alkoi toipua leikkauksista nopeasti. Hän vietti Rovaniemellä sairaalassa kaksi ja puoli viikkoa ja siirtyi sitten kahdeksi kuukaudeksi kotihoitoon äitinsä luo. Sieltä matka jatkui kuukaudeksi Helsinkiin, missä hän opetteli kävelemään proteesilla.
Henkinen toipuminen oli sen sijaan vaikeampaa. Lauran kasvot rakennettiin uudestaan titaanin avulla, mikä muutti niiden muotoa leveämmiksi ja lyhyemmiksi. Mallinurasta haaveilleelle Lauralle ulkonäkö oli aina ollut tärkeä, joten kasvojen radikaali muuttuminen oli kova paikka. Herkkänä ihmisenä hän otti ulkonäköön liittyvät negatiiviset kommentit helposti itseensä.
– Itkin usein sitä, etten ollut enää yhtä kaunis kuin ennen. Alkuvaiheessa kasvot olivat todella turvoksissa ja oli epävarmaa, miltä tulisin jatkossa näyttämään.
Muutokset olivat niin rajuja, että Laura halusi mieluiten sivuuttaa tapahtuneen ja päästä nopeasti takaisin arkeen. Jo sairaalassa häntä huoletti eniten se, että hän jää opinnoissa muita jälkeen.
Neuropsykologi, jonka vastaanotolla Laura kävi aivovamman vuoksi sekä käsitelläkseen onnettomuutta, varoitti häntä kiirehtimästä. Aivot tarvitsivat aikaa palautua. Sinnikkäänä ihmisenä Laura kuitenkin palasi opintojen pariin helmikuussa 2013, vain neljä kuukautta onnettomuuden jälkeen.
Pian hän joutui huomaamaan, että neuropsykologi oli ollut oikeassa. Hän ei pysynyt opinnoissa muiden perässä ja joutui jättämään kursseja kesken.
– Arvosanani huononivat ja olin todella väsynyt. Tarvitsin kahden tunnin päiväunet joka päivä, vaikka nukuin yöt hyvin.
Ensimmäisen tallitöissä vietetyn viikon jälkeen jalan tynkä tulehtui niin pahasti, että Laura joutui muutamaksi päiväksi Turun yliopistolliseen sairaalaan tiputukseen.
– Se oli siinä mielessä hyvä reissu, että pääsin tapaamaan minua onnettomuuden jälkeen hoitaneita lääkäreitä.
Laura on tavannut myös sairaankuljettajat, jotka pelastivat hänen henkensä onnettomuuspaikalla. Tapaaminen oli kaikille osapuolille merkityksellinen.
– Sain heiltä vastauksia moniin kysymyksiin ja otimme yhteiskuvan saman ambulanssin edessä, jolla he sinä iltana liikkuivat. Se kuva on tärkeä aarteeni.
Ongelmista huolimatta Laura sinnitteli kevään koulussa. Hän eli kuin viimeistä päivää ja halusi kokea kaiken heti. Takaraivossa jyskytti tunne siitä, että elämä tulisi loppumaan pian. Laura tapasi miehen ja oli hetken aikaa onnensa kukkuloilla.
– Ajattelin, että kaiken pahan jälkeen olin löytänyt elämäni rakkauden ja että kaikki tulisi olemaan pelkkää ruusuilla tanssimista, hän naurahtaa.
Pian Laura tuli raskaaksi ja alkoi odottaa esikoistaan. Suhde lapsen isän kanssa päättyi jo raskausaikana, mutta Laura oli onnellinen tulevasta elämänmuutoksestaan. Äitiyteen valmistautuminen auttoi häntä keskittymään siihen, mikä elämässä oli tärkeintä.
– Raskaus oli kaivattu tauko, jonka aikana pystyin rauhassa käsittelemään tapahtuneita asioita ja miettimään, mitä halusin tulevaisuudessa tehdä. Kun keskityin tulevaan lapseeni, opin siinä sivussa hyväksymään itseni sellaisena kuin olen.
Laura muutti Rovaniemelle ja suoritti lukion loppuun aikuislukiossa. Eläinlääkäriopinnot eivät kuitenkaan olleet aivovamman vuoksi enää realistinen tavoite. Myös haaveet mallina työskentelystä piti unohtaa.
– Ulkonäköni oli muuttunut niin paljon, enkä pystynyt proteesin vuoksi kävelemään normaalisti tai käyttämään korkokenkiä.
Onnettomuudesta on nyt yli kymmenen vuotta, mutta sen seuraukset vaikuttavat yhä Lauran elämään. Vuosien aikana Lauran kasvoja on muotoiltu mahdollisimman luonnollisiksi.
– Leuka on tarkoitus leikata vielä kerran, samoin kuin nenä, joka on hieman vino.
Ennen kasvoleikkauksia Lauralta piti poistaa suurin osa jäljelle jääneistä hampaista, sillä niiden juuret olivat vaurioituneet. Aluksi hän joutui käyttämään hammasproteesia, jonka hän koki inhottavaksi. Se piti ottaa pois syödessä ja sitä piti puhdistaa jatkuvasti. Muutama vuosi sitten Lauralle rakennettiin pysyvä hammassilta, joka on parantanut elämänlaatua huomattavasti. Sekin vaati kuitenkin useamman leikkauksen.
– Suuhun piti tehdä luunsiirre, jotta saatiin rakennettua pohja hammassillalle. Prosessi on ollut pitkä ja jokaisen leikkauksen välissä on pitänyt odottaa puoli vuotta ennen seuraavaa, Laura kuvailee.
Laura on oppinut elämään muuttuneen ulkonäkönsä kanssa ja arvostamaan kaikkea sitä, mitä hänellä elämässään on. Lukuisat arvet ympäri kehoa ja kasvoja muistuttavat menneestä, mutta ne eivät ohjaa esimerkiksi hänen pukeutumistaan.
Proteesi tuo elämään omat haasteensa. Amputaatio jouduttiin tekemään niin nopeasti, että tyngän muoto ei ole optimaalinen. Holkki pitää uusia noin vuoden välein, sillä se alkaa herkästi hiertää tynkää ja aiheuttaa siihen kipeitä haavaumia.
Leikkaukset ja niistä toipuminen laittoivat tulevaisuuden suunnittelun vuosiksi tauolle. Laura etsi pitkään paikkaansa ja tunsi välillä itsensä ulkopuoliseksi, kun samanikäiset kaverit opiskelivat ja siirtyivät työelämään.
Nyt Laura on valmistunut optometristiksi ja työskentelee optikkoliikkeessä Helsingissä. Vuonna 2014 syntyneen esikoispojan lisäksi kotona viilettää 2,5-vuotias poika. Aivovamma aiheuttaa ajoittain kovaa väsymystä, mutta Laura kokee jaksavansa lasten kanssa ja töissä tällä hetkellä hyvin. Hän yrittää olla murehtimatta sitä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.
– On vaikea ennustaa, tuleeko jalan kanssa myöhemmin ongelmia tai miten pärjään aivovamman kanssa, kun ikää tulee lisää. Siksi pyrin siihen, että jos elämäni päättyisi huomenna, olisin jo ehtinyt kokea asioita ja lähtisin täältä onnellisena.
Lauraan törmännyt mies tuomittiin muun muassa törkeästä rattijuopumuksesta, törkeästä liikenneturvallisuuden vaarantamisesta ja törkeästä vammantuottamuksesta vuoden ehdottomaan vankeusrangaistukseen. Laura ei ollut paikalla oikeudenkäynnissä eikä hän ole kiinnostunut tapaamaan miestä. Vaikka hän on hyväksynyt tapahtuneen osaksi elämäntarinaansa, viha yliajajaa kohtaan tuskin katoaa koskaan.
– Hän tulee aina olemaan syypää siihen, mitä minulle tapahtui. En pysty antamaan sitä hänelle anteeksi. Se voisi vähän piristää, jos saisin tietää, että hän on päässyt eroon päihteistä. Mutta en usko, että onnettomuudellani oli häneen minkäänlaista vaikutusta.
