Mika Kurvinen on räppäri, joka nauttii vahvaa arvostusta omalla alallaan, vaikkei Vain ­elämää -tason menestys olekaan osunut kohdalle. Hän on työskennellyt lähes kaikkien koti­maisten rap-skenessä tunnettujen muusikoiden kanssa ja tehnyt omaa suomen­kielistä musiikkiaan tinkimättömästi artistinimellään Haamu.

Suomi-räpin rinnalla Mikalla on jo ­pitkään kulkenut Misha-taiteilijanimellä tekemä kansainvälinen työ musiikki­tuottajana. Sen myötä hän on saanut itselleen jo ihan mukavan paikan Yhdysvaltain musiikkimarkkinoiden marginaalista.

Mishana hän säveltää r&b:n, hiphopin ja nu-funkin fuusiota, jota soitetaan ­miljoonien kuulijoiden soittolistoilla. Hän työskentelee yhdysvaltalaisten r&b-­vokalistien kanssa, ja HBO Maxilla pyörineessä South Side -sarjassa häneltä ­kuultiin useita kappaleita.

– Yhdysvalloissa jopa marginaalissa tavoittaa niin ison kuulijajoukon, että ­vastaanotto on ollut alusta saakka paljon suurempaa kuin Suomessa koskaan.

Tänä vuonna Mika julkaisi itselleen ­erityisen merkityksellisen biisin, soul-pohjaisen kappaleen nimeltä Äiti. Siitä inspiroituneena sovimme tapaavamme kappaleen tekijän ja hänen äitinsä Ljudmilan eli Milla Kurvisen Helsingissä.

Ljudmila syntyi Zhitomirissa Ukrainassa. Paikallisväestö puhui seudulle tavalliseen tapaan ukrainaa ja venäjää. Ljudmila itsenäistyi varhain ja muutti 17-vuotiaana Venäjälle opiskelemaan Pietarin farmaseuttiseen instituuttiin.

Vuonna 1987 hän lomaili Mustanmeren rannalla ja tapasi Mikan suomalaisen isän, joka oli lähdössä töihin sähkö­asentajaksi Moskovaan. Parisuhde alkoi ja vuoden päästä syntyi Mika. Ljudmila avioitui ja muutti Pietarista Moskovaan.

Vuosi 1991 jäi historiaan vuotena, jolloin Neuvostoliitto lakkautettiin. Ljudmila muistaa päivän, jolloin tankit vyöryivät Moskovan kaduille vastavallankumouksessa, jossa yritettiin palauttaa maahan neuvostovalta. Suomen suurlähetystöstä tuli kaikille suomalaisille viesti, että ­vaimot ja lapset tulee viedä Suomeen ­turvaan 48 tunnin kuluessa.

– Muutimme Joensuuhun, josta oli ostettu iso omakotitalo. Mikan isä oli kotoisin Itä-Suomesta. Hän kuitenkin lähti pian takaisin töihin Moskovaan. Minä jäin Mikan kanssa kahdestaan, Ljudmila kertoo.

Elämä Joensuussa lähti rullaamaan mukavasti. Mika sai heti naapurista kaverin ja Ljudmila – nyt suomalaisittain Milla – koki olonsa Suomessa turvallisemmaksi kuin Moskovassa. Sieltä hän muistaa asuntojen sisäänpäin aukeavat ulko-ovet, jotka kuka tahansa saattoi helposti ­potkaista sisään. Ennen Neuvostoliiton romahdusta suomalaisiin perheisiin oli kohdistunut useita väkivaltaisia ryöstöjä.

Pienen pojan äitiä oli pelottanut olla yksin kotona, kun aviomies oli töissä.

– En tiedä, oliko se mafia vai miksi sitä kutsuisi. Sanotaan näin, että rosvoja oli riittävästi. Suomeen muutto oli minulle helpotus.

Kahdeksan vuoden päästä Mikan syntymästä perheeseen syntyi pikkuveli Tomi. Kurvisten avioliitossa oli kuitenkin jo pitkään ollut hankausta, sillä käytännössä äiti kasvatti lapset yksin, kun isä työskenteli ulkomailla. Milla piti huolta siitä, että Mika pääsi jo lapsena tenavakuoroon ja myöhemmin klarinetti- ja pianotunneille. Heillä kävi yksityinen pianonsoiton ­opettaja kaksi kertaa viikossa.

– Mika oli vasta kolmen, kun hän alkoi laulaa Kulkurin valssia Joensuun torilla. Huomasin, kuinka mummot hänen ympärillään herkistyivät. Yksi heistä jopa heitti Mikalle viiden markan kolikon. Siitä minä tiesin, että Mika haluaa laulaa ihmisille.

Pikkuveljen harrastus oli vielä­ ­kalliimpi, sillä Tomi pelasi lapsena jalka­palloa ja jatkoi myöhemmin Helsingissä myös ammattijoukkueessa. Käytännössä poikien yksinhuoltajana Milla teki kahta työtä yhtä aikaa maksaakseen kaiken. Hän oli päivätöissä suunnittelijana Pohjois­-Karjalan ympäristökeskuksessa kansainvälisissä projekteissa.

Sivu­toimena hän toimi asioimistulkkina, eli tulkkasi venäjää virallisissa yhteyksissä, kuten oikeudenkäynneissä ja sairaaloissa.

Milla olisi halunnut erota miehestään jo aiemmin, mutta mahdollinen huoltajuuskiista pelotti. Siksi hän odotti siihen saakka, että Mika olisi 12-vuotias, ja poika voisi ilmaista oikeuden edessä itse, kummalle vanhemmalle hän haluaisi jäädä.

Omaisuutta ei jaettu avioerossa, vaan Milla aloitti kahden pojan yksinhuoltajana alusta. Kaksisataaneliöinen oma­koti­talo hyvällä alueella vaihtui pieneen vuokra-asuntoon Joensuun pahamaineisessa lähiössä.

– Minä pelkään sotia ja riitoja. Sota ja riitaa siitä olisi tullut, joten en halunnut omaisuutta jakoon, Milla sanoo.

– Mielenrauha meni rahan edelle, Mika täydentää.

Moskovassa syntyneen ja kolme­vuotiaana Suomeen muuttaneen Mikan lapsuudessa kodin pääkielenä oli suomi. Äidin kanssa puhuttiin myös venäjää. Pieni poika oppi jo nuorena olemaan puhumatta venäjää julkisesti, jotta hän sopeutuisi paremmin suomalaiseen kanta­väestöön. Etenkin teini-iässä 2000-luvun alussa se oli myös oman turvallisuuden kannalta tärkeää.

Joensuusta oli tullut rasismistaan ­tunnettu kaupunki, jossa valtaa pitivät skinheadit, joiden tekemiin viharikoksiin paikallinen poliisi ei puuttunut. Tarvittiin valtakunnallinen mediahuomio ja sitä seuranneet rasismin vastaiset mielenosoitukset, jotka lopulta muuttivat ­kaupungin asenneilmapiirin vähitellen suvaitsevaisemmaksi.

Tapahtumat saivat laajaa huomiota vasta, kun legendaarinen yhdysvaltalainen koripalloilija Larry Pounds pahoinpideltiin kaupungissa. Mikakin kävi mielen­osoituksissa, mutta Milla ei ­uskaltanut. Äiti jännitti poikansa puolesta ja pelkäsi, että tämä joutuisi pahoin­pidellyksi. Vasta vuosia myöhemmin äidille selvisi, että heidän perheensäkin oli saanut uhkauskirjeen. Mika oli lukenut sen, muttei kertonut äidilleen asiasta mitään.

– Meitä kutsuttiin tietenkin r-sanalla, mikä on sinänsä huvittavaa, koska äiti on Ukrainasta. Itse olin teininä jo löytänyt räpin ja kuljin löysiin housuihin pukeutuneena monikulttuurisessa porukassa, johon kuului vietnamilaisia ja somalia­laisia kavereita. Kyllä siinä sai skinejä ­karkuun juosta, Mika kertoo nyt.

Nykyään Mika, Milla ja pikkuveli Tomi asuvat kaikki Helsingissä. Mikalla on vaimo ja vuoden ikäinen poika. Pikkuveli Tomi on pankissa töissä, opiskelee maisteri­ohjelmassa Vaasan yliopistossa sekä pelaa PK35:n edustusjoukkueessa jalkapalloa kapteenina.

Rasismia perhe kokee silloin tällöin edelleen. Tuorein rasistinen kohtaus tapahtui vähän aikaa sitten helsinkiläisessä uimahallissa. Milla on intohimoinen uimari ja keskusteli ystävänsä kanssa uimahallissa venäjäksi. Suomalainen vanhempi nainen tuli heidän selkänsä taakse vesijuoksun jälkeen sähisemään, että tuntuuko hyvältä olla Putinin tyttöjä. – Se oli hauska tapaus. Minä sanoin, ettemme me ole Putinin tyttöjä, me olemme ukrainalaisia. Sen jälkeen hän kiersi meitä ja kehui että oi, kuinka ­ukrainalaiset ovat niin mukavia ihmisiä!

Sekä Mika että Milla vakavoituvat, kun tulee puhe Venäjän aloittamasta hyökkäyssodasta Ukrainaan. Kun se alkoi, Mika soitti heti äidilleen ja kertoi sodan syttyneen. Äiti alkoi itkeä. Hänen omat vanhempansa Ukrainassa ovat jo kuolleet, mutta maassa asuu paljon hänen ystävättäriään, aivan kuin Venäjälläkin. Kurvisille on alusta asti ollut selvää, kumpi sodan aloitti. Kaikki heidän venäläiset ystävänsä eivät näe asiaa samoin.

– Suomen sisällä on tiettyä venäläisväestöä, joka uskoo propagandaan, levittää sitä. Heitä on Suomessa ja muissakin maissa. Ilmiö on todellinen, eikä sitä voi kiistää, Mika sanoo.

Millalle keskustelut venäläiseen ­propagandaan uskovien ihmisten kanssa ovat raskaita, sillä heidän todellisuus­käsityksensä on päinvastainen. Myös Mikalla on runsaasti ystäviä Venäjällä, sillä hän opiskeli Turun yliopistossa venäjän kieltä ja kulttuuria sekä työskenteli useana kesänä Moskovan suurlähetystössä. Joidenkin ystävien kanssa yhteys on heikentynyt. Ne venäläiset ystävät, jotka puolestaan eivät usko Venäjän propagandaan, eivät voi puhua vapaasti sosiaalisessa mediassa tai viestipalvelimissa.

Mikaa huolettaa, että sodan myötä viha venäläisiä kohtaan on kasvanut Suomessa. Rasismiahan sekin on. Aivan samaa, josta heidän perheensä kärsi aikoinaan Joensuussa ja juuri tuoreeltaan helsinkiläisessä uimahallissa.

– Suomen oma historia Venäjän kanssa on mutkikas. Sota on nostanut suomalaisissa traumoja esiin. Tilanne on kuitenkin ikävä niiden venäläisten ja venäjää puhuvien kannalta, jotka eivät kannata sotaa. He joutuvat tilanteessa sijaiskärsijöiksi. Eihän kyse ole siitä, onko venäläinen tai puhuuko venäjää. Kyse on siitä, kannattaako sotaa.