Sabrina Logleais, 41, seisoo kotipihallaan ja katselee taivaalle, missä tummien pilvien peitto näyttää läpäisemättömältä.

– Sateen takia tänään tulee pimeää aikaisemmin. Meillä on enää reilu pari tuntia päivänvaloa jäljellä, hän toteaa.

Siirrän kuvauskaluston autostani hänen autoonsa ja hyppään etupenkille. Suunnitelmamme on etsiä Lentiiran metsissä eläviä hirviä. Sabrinan metodi hirvien löytämiseksi tosin ei ole tavanomaisin. Hän aikoo houkutella sarvipäät näkösälle kutsumalla niitä.

Ohitamme toimintansa lopettaneen kyläkaupan ja sen vierellä seisovan haalistuneen ilmoitustaulun, joka kertoo Lentiiran voittaneen Kainuun vuoden kylä -palkinnon vuonna 2007. Lukuisten muiden syrjäkylien tavoin väki on vähentynyt Lentiirassa rakennemuutosten pyörteissä. Nykyään 180 asukkaan kylässä on enemmän kesämökkejä kuin asukkaita. Tosin kyläyhdistyksen hallitukseen kuuluva Sabrina kertoo, että paikallinen yhteisö on kaikkea muuta kuin kuollut.

– Viihdyn täällä, koska ihmisten elämäntyyli on rakentunut luonnon ympärille. Minulla on enemmän yhteistä monen kainuulaisen kuin synnynseutuni ihmisten kanssa. Luonto yhdistää meitä, Pohjois-Ranskan tiheään asutulta maaseudulta kotoisin oleva Sabrina kertoo.

Sabrina saapui Suomeen vuonna 1998 EU:n vapaaehtoisohjelman kautta. Rautavaaran Metsäkartanon nuoriso- ja matkailukeskuksessa vietettyjen kuukausien aikana hän alkoi pohtia jäämistä Suomeen pitemmäksi aikaa. Ylä-Savosta tie vei Kurun metsäoppilaitoksen erä- ja luonto-opaskoulutukseen. Tampereen jatko-opiskeluiden jälkeen Sabrina saapui työharjoitteluun Kuhmoon vuonna 2001.

Tuolloin Sabrinan vanhemmat kysyivät häneltä joka syksy, joko hän tänä vuonna palaisi Ranskaan. Hiljalleen heille alkoi selvitä, ettei tytär ollut palaamassa synnyinmaahansa.

– Vaikka vanhempani olisivat halunneet minun palaavan Ranskaan, he hyväksyivät päätökseni nähdessään, kuinka onnellinen olen täällä luonnon keskellä, Sabrina kertoo ylittäessämme Lentiira-järven siltaa pitkin.

Sabrina on nähnyt vanhempiaan kerran vuodessa vuoroin Lentiirassa, vuoroin Ranskassa. Tänä syksynä on vanhempien vuoro vierailla Sabrinan luona.

Kun kysyn, mikä Suomeen muuttamisessa oli vaikeinta, Sabrina vastaa saman tien.

– Suomen kieli. Aluksi tuntui, etten opi sitä ikinä. Tiesin kuitenkin, ettei minulla ole muuta vaihtoehtoa, koska halusin asettua pysyvästi Kainuuseen.

Nykyään Sabrina pyörittää yhden ihmisen luontomatkailuyritystä ja työskentelee kausiluonteisesti muutamalle isommalle yritykselle. Työtunteja ei lasketa, ja leivän eteen saa tehdä ympäripyöreitä päiviä.

Sabrinalla on takanaan kiireinen kesä, sillä vuosi vuodelta hän on vastaanottanut yhä enemmän asiakkaita.

– Kainuun luonto ja mahdollisuus nähdä villieläimiä, kuten suurpetoja, kiehtovat matkailijoita. Vaikka suurin osa asiakkaistani on Ranskasta ja muualta Euroopasta, olen viime vuosina saanut vieraita yhä kauempaa Australiasta, Meksikosta ja Hongkongista asti. Monet palaavat tänne eri vuodenaikoina.

Sabrinan tarina keskeytyy, kun hän huomaa maantien laidalla liikettä.

– Ota kamerasi valmiiksi, hän kuiskaa.

Samassa minäkin huomaan hirvisafarimme ensimmäisen eläinhavainnon, teerinuorukaiset, jotka ovat kokoontuneet tien laidalle ruokailemaan. Sabrina pysäyttää auton tien laitaan niin, että pääsen kuvaamaan teeriä avonaisesta ikkunasta.

Hetken aikaa kokemattomat metsäkanalinnun alut pyörivät neuvottoman näköisinä tien reunalla kuin yrittäen päättää, miten olisi järkevintä toimia. Lopulta yksi naaraista lennähtää luihun männyn oksalle turvaan, ja muut seuraavat pe­rästä.

Sabrina pysäköi auton sateen pehmentävän metsätien laitaan. Molemmin puolin tietä aukeaa parin jalkapallokentän kokoiset avohakkuut. Olemme saapuneet ensimmäiseen hirvien kutsumispaikkaan. On syyskuun puoliväli, ja ilma on edelleen lämmin, mittari näyttää 16 astetta. Tämä harmittaa Sabrinaa.

– Hirvien kiima-aika on vasta aluillaan, eikä sonnien hormonitoiminta käynnisty kunnolla ennen yöpakkasia. Tämän takia ne ovat vielä kovin varovaisia.

Sabrina aikoo tekeytyä naarashirveksi, ja matkimalla tämän kiimakutsua hän yrittää houkutella kosijoita paikalle. Monta kertaa aiemmin hänen kutsuhuutonsa ovat saaneet vastakaikua, mistä muistona ovat Sabrinan kuvaamat luontovideot. Mutta miten hän on oppinut taidon puhua samaa kieltä metsiemme suurimman eläimen kanssa?

– Vuosia sitten hirven kutsumisen todellinen guru Asko Hämäläinen ja kuhmolainen luontokuvaaja Kari Kemppainen ottivat minut mukaan kuvausretkilleen. He opettivat minulle lajin salat. Sittemmin olen harjoitellut satoja kertoja. Hiljalleen homma on alkanut sujua, vaikka takeita onnistumisesta ei ole koskaan.

Sabrina tarkistaa tuulen suunnan ja opastaa meidät nyppylän laelle avohakkuun reunalle.

– Meidän pitää olla tuulen alla, ettei sonni pääse haistamaan meitä.

Otan paikkani vinosti rötköttävän kannon vierestä, syksyn uuvuttamien horsmien keskeltä. Tummat pilvet rakoilevat taivaalla, ja ilma väreilee sateen jäljiltä utuisena. Samalla hetkellä päähäni lentää suristen ensimmäinen hirvikärpänen – merkki siitä, että alueella täytyy liikkua sarvi­päitä.

Sabrina nyökkää minulle, on aika yrittää. Hän laittaa kämmenensä kupiksi suunsa eteen ja päästää nasaalin apean, hieman anelevan äänen, joka kaikuu tyynessä illassa. Äänen täytyy kantautua pitkälle, avohakkuiden yli talousmetsän varjoihin, missä tarkkakorvaiset hirvisonnit oleilevat. Mutta emme kuule vastausta, ei hirvisonnin ynähdystä tai kurahdusta.

Hetken odotettuamme Sabrina toistaa kutsun. Jälleen on hiljaista. Sabrina kutsuu sulhoa uudelleen, mutta mitään ei tapahdu. Seisomme kahdestaan kantojen ja juurien keskellä. Lopulta Sabrina pudistelee päätään ja vinkkaa katseellaan. Lähdemme koettamaan onneamme muualle.

Ajelemme metsäautoteitä kutsupaikasta toiseen. Ympärillämme aukeavat kynnetyt avohakkuut sekä taimikot ja nuoret männiköt, joita hirvet käyttävät ravinnokseen. Siellä täällä hakkuuaukioiden keskellä nousevat taivasta kohti muutamat harmaapintaiset kelopuut ja vanhat petäjät, jotka on jätetty lintujen kolopuiksi ja siemenpuiksi tuleville talousmetsäsukupolville.

– Ei uskoisi, että nämä maisemat kuuluvat valtiolle. Vanhat metsät on hakattu kovaa vauhtia, eikä Kainuun alkuperäisluontoa ole enää paljon jäljellä.

Mietin, mitä Sabrinan asiakkaat ajattelevat hirvisafarin aikana näkemistään maisemista, jotka eivät hivele silmää.

– Suomalaiset asiakkaani, joita minulla ei ole ollut monta, eivät tästä touhusta innostu. Monille ulkomaalaisille minkälaiset puut tahansa ovat yhtä kuin metsä, koska he eivät ole saattaneet koskaan eläessään vierailla oikeassa metsässä. Heidän mielipiteensä muuttuvat, kun hirvisafarin jälkeen vien heidät luonnonsuojelualueelle, missä he saavat kävellä luonnonmetsässä. Meidän matkailuyrittäjien pitää tietää parhaat paikat, joissa on oikeaa luontoa jäljellä, jotta asiakkaat pääsevät kokemaan Suomen luonnon parhaita puolia.

Illan aikana kierrämme neljä eri kutsupaikkaa. Joka kerta lopputulos on sama. Metsä ei vastaa Sabrinan kutsuihin. Viimeinen hirvien kutsupaikka on nuorten, järjestyksessä seisovien mäntyjen ja hiekkatien välinen oja.

Hämärä on jo muuttunut pimeydeksi, kun päätämme luovuttaa. Kävellessämme reilun kilometrin matkan takaisin autolle Sabrina kertoo, että monelle hänen asiakkaalleen metsässä käveleminen on aluksi pelottava ajatus.

Kun kysyn, johtuuko pelko suurpedoista kuten karhuista, hän pudistelee päätään.

– Esimerkiksi ranskalaisille pelko, jonka he yhdistävät metsään ja pimeyteen, liittyy toiseen ihmiseen. He pelkäävät, että metsässä saattaa vaania ihminen, joka haluaa ryöstää heidät. Sen sijaan monet paikalliset ihmiset saattavat pelätä metsää karhujen takia. Kumpaankaan pelkoon ei ole todellista syytä.

Seuraavana aamuna Sabrina kertoo, että hänen pitäisi lähteä oppaaksi lähistöllä toimivan yrityksen asiakkaille.

– Voisit lähteä mukaan, niin näkisit hieman toisenlaisen puolen työstäni ja Kainuun luonnosta.

Suuntaamme kohti Vartiuksen raja-asemaa, jonka läheisillä salomailla toimii Sabrinan pitkäaikainen yhteistyökumppani Ari Sääski. Muutettuaan Lentiiraan Sabrina aloitti juuri Sääsken pyörittämässä Wild Brown Bear -matkailuyrityksessä ensin työharjoittelijana, sitten kesätyöntekijänä ja myöhemmin koulutettuna eräoppaana. Nykyään Sabrina tekee Sääskelle opastustöitä keikkaluonteisesti. Saapuessamme metsän keskellä sijaitsevalle Wild Brown Bearin erämajalle näemme pihalla kolmisenkymmentä ihmistä, enemmän kuin Lentriinan kylänraitilla koko vierailuni aikana.

Ari Sääski kertoo, että hänellä on vieraanaan kolme ryhmää: yksi Saksasta ja kaksi Englannista. Karhujen talviunille meno lähenee, ja niiden pitää kerätä vararavintoa mahdollisimman paljon.

Sabrina lähtee toisen brittiryhmän oppaaksi ja vie meidät vanhan kuusikon halki kuvauskojuille. Kävelyn aikana britit pysähtyvät kuvaamaan hopeakuorisia kelopuita ja kuusen oksilla tuulessa heiluvia naavapartoja. Odotellessamme Sabrina palaa metsänpelkoon, josta keskustelimme edellisiltana.

– Kun kerron ulkomaalaisille asiakkailleni, ettei metsässä ole vaaraa ihmisistä tai villieläimistäkään, monet heistä haluavat mennä yksin kokemaan, millaista on olla metsässä ilman opasta. On hienoa nähdä, miten aikuisen ihmisen luontosuhde voi muuttua positiivisemmaksi yhden lomamatkan aikana.

Saavumme kauniin korpisuon laidalle. Sabrina ohjaa minut kuvauskojuun, jossa ei mahdu seisomaan selkä suorana.

– Tämähän on sinulle tuttua. Nähdään aamulla, hän vinkkaa ja jatkaa matkaa brittiryhmän kanssa.

Tarkkailen suota kapeasta ikkunasta. Vaikka luonnon ja minun välilläni on kojun puiset seinät, huomaan rentoutuvani maiseman edessä.

Kuluu tunti. Toinen. Lopulta, juuri kun aurinko on laskemassa sadepilvien takana, näen metsässä liikettä. Sillä sekunnilla koko kehoni valpastuu. Hetkeä myöhemmin puiden seasta astelee esiin nuori karhu. Mutta tämä yksilö onkin erilainen ruskeakarhu verrattuna niihin, joita olen nähnyt. Sen turkki on suurimmalta osin kalpean valkoinen, jotain, mitä en ole koskaan aiemmin nähnyt. Sydämeni lyö innostuksesta.

Nuori ja arka valkoturkki ei viihdy suon laidalla kauaa, vaan jokin pelästyttää sen tiehensä. Kenties jossain kojuni ikkunan näkökentän ulkopuolella liikkuu toinen, isompi karhu. Valkoturkin paettua paikalta suo hiljenee tyystin. Pimeys laskeutuu Kuhmon salomaiden ylle, ja kömmin makuupussiin odottamaan aamun ensimmäisten valonsäteiden paluuta.

Aamulla herään pimeän aikaan ja jatkan suon tuijottelua, kunnes kuulen Sabrinan koputtavan oveen. Pahoittelen, että menetin ajan tajun enkä ole pakannut tavaroitani. Sabrina hymyilee.

– Minullekin käy usein niin.

Kävellessämme takaisin erämajalle Sabrina kertoo syksyn suunnitelmistaan. Pian koittaa tauko ennen talvisesonkia, mutta silloinkin pitää tehdä paperitöitä, remontoida ja etsiä uusia luontokohteita Kainuun ympäristöstä.

Parin viikon päästä Sabrina tosin ehtii pitää lyhyen loman, kun hänen vanhempansa saapuvat Lentiiraan vierailulle.

– Joka vuosi yritän näyttää heille jotain uutta kotiseudustani. Ehkä tällä kertaa vien heidät hirvisafarille. Tarkistin juuri sääennusteen, ja onneksi muutaman päivän päästä yöpakkasten pitäisi viimeinkin saapua.